Päikkärit ovat saapuneet

Tätä on odotettu kauan. Enkä tarkoita päikkäreillä päiväunia, en nuku niitä koskaan. Päikkärit on esikoisalbuminsa julkaissut suomalaisyhtye Elias Kaskinen & Päivän Sankarit.

Tutustuin Elias Kaskiseen ja hänen musiikkiinsa lukiossa. Silloin yhtyeen kokoonpano ja nimi (Elias Kaskinen Band) oli hieman eri. Myöhemmin alkuperäinen rumpali vaihtui ja yhtyeen nimi muuttui nykyiseen muotoonsa. Nyt, viisi vuotta perustamisen jälkeen, herrat saivat levytyssopimuksen. Esikoisalbumi Elämä lupaa mulle julkaistiin elokuun 28. päivä.

Saavun Virgin Oiliin albumin julkkareihin. Katsomossa on pari tuttua kasvoa, mutta valtaosa paikalle saapuneista kuulijoista lienee uskollisia faneja. Eturivi näyttää olevan jo kiivaista fanitytöistä täysi.
Muutama rohkea käy tilaamassa ylihintaisen juoman ennen keikan alkua. Tunnelma on jännitystä täynnä. Jännityksen aistii jo ilmassa mitä lähemmäs kello käy starttia - keikan on ilmoitettu alkavan tasan 22:30, ei aiempaa eikä myöhempää.

Ja niin se alkaakin. Suureellisesti ja mahtipontisesti, mikä tässä tilanteessa on enemmän kuin sopivaa. Päikkärit saapuu lavalle, Kaskinen panttaa itseään vielä hetken. Rummut rymisevät ja ensimmäinen biisi lähtee. Rakasta vielä kun voit. Kaskinen juoksee lavalle.

Bändin kontrasti on uskomaton verrattuna aiemmin näkemiini keikkoihin heiltä (täytyy tosin myöntää, että olen nähnyt heidät vain kahdesti, jälkimmäisen kerran muutama vuosi sitten Lahdessa Ravintola Torvessa, jossa paikalla lisäkseni oli vain kourallinen kuuntelijoita). Aina he ovat olleet hyviä, mutta tämä oli jotain uutta - energia ikään kuin purkautui, ja toisaalta sitä riitti.

Toisen biisin aikana huomasi kuinka kovassa tikissä bändin soittajat myös ovat; Axel Virkkunen kitarassa, Artti Pursiainen bassossa ja Niko Koivuhovi rummuissa. Todella vaikuttavaa. Nokkamiehen preesens on vahva ja esiintyminen itsevarmaa - Kaskinen kertoi jännittävänsä keikkaa, mutta se ei todellakaan paistanut katsomoon.

"Tervetuloa hyvät ystävät!", Kaskinen huutaa toisen biisin jälkeen.

Lyhyen jodlaushetken jälkeen, neljänneksi biisiksi osoittautuu yksi albumin suosikkiraitani Puumaja. Se aiheuttikin keikan ensimmäiset kylmät väreet. Se saa minut omiin aatoksiini pohtimaan musiikin voimaa, ja saatan inspiroitua kirjoittamaan aiheesta myöhemmin jotain blogiinikin. Albumin perusteella olen mieltänyt Elias Kaskinen & Päivän Sankarit pop-yhtyeeksi, mutta keikat näemmä lipuvat usein rockin puolelle. I like it.


Keikalta jäin kaipaamaan enemmän sooloja. Virkkunen, Pursiainen ja Koivuhovi ovat taitavia ja osaavia muusikoita, kitara-, rumpu-, tai bassosooloja olisi ollut hieno kuulla pitkin keikkaa. Se olisi tuonut hienon säväyksen.

Aina minä jään on hieno live-veto, kuten myös Elämä lupaa mulle. Suurin osa levyn biiseistä on sovitettu todella hienosti liveyleisön kuultaviksi. Myös Milloin sä eroat on hieno livenä, kappale aukesi ihan eri tavalla kun sen kuuli luonnossa. Koko yhtye tuntui myös jotenkin rentoutuvan tämän biisin kohdalla. Uskon, että tulevilla keikoilla tätä biisiä tullaan odottamaan paljon.

Illan seitsemäs kappale yllätti täysin - soitto kuulosti aluksi hetken aivan Sielun veljiltä ja olin ihan että OMG. Yleisölle tarjoiltiin harvinaista herkkua, sillä kyseinen kappale oli vielä julkaisematon Kauneutesi pelastaa maailman. Itse biisi oli loistava, nousten yhdeksi illan parhaimmista vedoista.  Seuraavaksi alkaa encore.

"We want more!", yleisö huutaa englanniksi. Joko iso osa yleisöstä on saapunut ulkomailta, tai suomalaisyleisö luulee yhtyeen saapuneen.

Oma suosikkini lähtee encoren ensimmäisenä. Tämä julkaistiin hieman erilaisena Elias Kaskinen Bandin ensimmäisellä EP:llä Raitiovaununkuljettaja. Kappale Kauemmas kuin kaupunkiin oli jo silloin helvetin kova. Yhtyeen greatest hit. Sinkkuna sitä ei tietenkään julkaista, kuten parhaita biisejä ei koskaan. Toiset kylmät väreet tuli tästä vedosta, vaikka aluksi sovitus tuntui jotenkin väärältä.

Illan viimeinen biisi oli Sano se mulle. Kaskisen paita pois ja tärykalvot puhki, muistutan että neitsyt öljyn yleisö koostuu hyvin paljon kahden X-kromosomin omaavia ihmisiä. Toisaalta mikä olisikaan ollut parempi tapa päättää Päikkäreiden levyjulkkarikeikka? Sano se mulle.

Ainoa oikea Poirot

Mitä nöyrin kiitos arvostelukappaleesta Minerva!

ITV-televisiokanava ryhtyi näyttämään vuonna 1989 Agatha Christie's Poirot -sarjaa. Suosio yllätti jokaisen, ja pikku hiljaa kaikki Christien Poirot -teokset kuvattiin. Urakka saatiin päätökseen kaksi vuotta sitten, vuonna 2013.
24 vuotta on pitkä aika tehdä mitä tahansa sarjaa, erityisesti jos se on lavastettu, puvustettu, käsikirjoitettu ja muutenkin valmistettu yhtä laadukkaasti kuin tämä. Myös näyttelijät ovat ensiluokkaisia.
Sarja on erikoinen myös siltä osin, että vuodesta toiseen pääroolia on vetänyt sama mies.

Belgialaisen salapoliisi Hercule Poirot'n rooli oli teatterinäyttelijä David Suchetille suuri haaste, josta hän aluksi meinasi jopa kieltäytyä. Kuten Vesa-Matti Loiria varoitettiin Uunosta, Suchet sai kuulla samankaltaisia kommentteja esimerkiksi veljeltään: roolia ei kannata ottaa vastaan. Hän kuitenkin otti, välittämättä pelkoa leimautua, ja loppu on historiaa.

Minerva julkaisi suomeksi ja jokaisen Poirot-fanin iloiksi Suchetin Poirot-muistelmat Hercule Poirot ja minä (Poirot and Me, 2013). Kun kuulin kirjasta, ajattelin heti että se on pakko lukea. Itseäni kun kiinnostaa näyttelijäntyön ja muistelmien ohella myös Poirot. Kaikki kolme kiinnostuksenkohdettani saikin kirjasta täyttymyksen.

Suchet valottaa aikaa hieman ennen sekä jälkeen 24 poirotvuoden, mutta pääosin kirja koostuu vuosista kaiken keskipisteessä. Hahmon kehitys käydään läpi jakso jaksolta, hyvin sujuvasti ja mielenkiinnolla. Kirjan luki hetkessä ja siihen oli helppo käydä kiinni - tein myös jotakin itselleni hyvin vierasta ja luin sitä jopa töissä ruokkiksella! Yleensä en pysty keskittymään kirjanlukuun muuaalla kuin kotona ennen nukkumaankäyntiä.

Kaikki läpikäydään mitä päänäyttelijän näkökulmasta käytävissä on: roolin luominen, kanssanäyttelijät, kuvauspaikat, hauskat tai epämieluisat sattumukset, sekä tietysti - Hercule Poirot ja Agatha Christie itse.

Mielenkiintoisimmaksi osuudeksi kirjassa ilmeneekin ne monet hetket, jolloin Suchet analysoi Poirot'a hahmona ja romaanihenkilönä. Hän teki kattavan listan ennen rooliin ryhtymistä, jonka antoi jokaisen jakson ohjaajille ja tuottajille. Listassa Suchet läpikävi huomioita hahmostaan, joita teki ennen sarjan alkua lukiessaan kaikki Poirot-novellit ja romaanit. Hän oppi tuntemaan hahmon paremmin kuin muut sarjan parissa työskennelleet, ja melko vahvasti voin väittääkin Suchet'n tutkineen hahmon niin hyvin kuin hahmon voi tutkia. Kirjassa hän sivuaa paljon myös Christien elämää.

Suchet käy myös läpi kuinka huomaa pikkuhiljaa muuttuvansa itse Poirot'n kaltaiseksi. Eikä kyse ole mistään pienestä muutoksesta, vaan hän huomaa omaksuvansa (tai kasvaneensa?) hahmonsa maailmankatsomusta ja jopa ajatusmaailmoja. Hän huomaa käyttäytyvänsä kuin Poirot, ja joissain kohdin se on jopa hieman pelottavaa luettavaa. Loppujenlopuksi kyse taitaa olla sattumasta ja kiintymyksestä hahmoon - luulen, että Suchet rakastaa hahmoa niin paljon, että haluaisi olla hän.

Jossain vaiheessa Suchet lähtee rönsyilemään ja kertomaan myös muista rooleistaan. Se on tietenkin täysin hyväksyttävää ja mielenkiintoista myös, mutta jokaisen roolin kohdalla ylistävien kritiikkien ylöskirjaaminen alkaa nopeasti puuduttaa. Se olisi toiminut täysverisessä muistelmateoksessa paremmin, mutta ei kirjassa Poirot ja minä.

Suchet jaksaa myös painottaa useassa luvussa useaan kertaan olevansa luonnenäyttelijä. Asia tulee selväksi jo ensimmisellä kerralla. Vaikka Suchet'sta voisi saada hieman ylimielisenkin kuvan listatessaan kirjaan kehuja itsestään, hän on silti kaikkea muuta. Jalat ovat (myös pakon sanelemana) pysyneet maassa ja hän tuntuu kunnioittavan jokaista kohtaamaansa ihmistä - töissä tai vapaalla. Suchet painottaa, ettei tähtikohtelu tai Hollywood ole häntä varten, vaikka nauttikin väliaikaisesti siellä asumisesta ikihyviksi.

Minulle kerrottiin "ettei Suchet ole kummoinen kirjoittaja" ja väite pitää paikkansa. Kirjassa oli paljon toistoa ja kertausta, joku asia saatettiin huomauttaa neljättä kertaa uudestaan jotta lukija varmasti muistaa mistä on kyse. Aluksi uskoin sen johtuvan käännöksestä: jos kirjan olisi lukenut englanniksi se olisi voinut toimia paremmin - ikäänkuin tuonkaltainen toisto ei istuisi suomenkieleen yhtä hyvin. Tosin kun ryhdyin muistelemaan muistelmia joita olen lukenut englanniksi, en ole vastaavaan ilmiöön törmännyt. Syy siis mitä todennäköisimmin on Suchet'n, mutta ei kirjan kannalta vaarallista ollenkaan.

Kaiken kaikkiaan Hercule Poirot ja minä oli erittäin viihdyttävää luettavaa. Jos aiemmin läpikäymäni aspektit kiinnostavat, suosittelen ehdottomasti lukemaan tämän. Samassa paketissa on hienon brittinäyttelijän muistelmia, jopa vinkkejä roolinrakentamiseen, sekä tietenkin Poirot. Kuten tuhannet ja jopa miljoonat katsojat ovat saaneet huomata, David Suchet teki sen mihin legendaariset näyttelijät Albert Finney tai Peter Ustinov eivät pystyneet: herättämään Hercule Poirot'n eloon.

David Suchet: Hercule Poirot ja minä
Minerva Kustannus 2014. 379 sivua.

Kulttuurisyksy 2015 tuo tullessaan uuden lookin!

Huomasin blogini kulkeneen jo vuoden samalla beesin värisellä teemalla - eikä siinä mitään. Se miellytti silmää, mutta oli melko yksinkertainen. Ajattelin lähteä hieman kikkailemaan ja testaamaan miltä uusi blogi voisi näyttää. Tälläinen se nyt on, tosin, pieniä muutoksia saattaa olla luvassa silloin tällöin. Kuva taustalla, sekä tuo profiilikuva ovat todella ystäväni, valokuvaaja Teemu Hämäläisen ottamia (painamalla hänen nimeään, pääsette tsekkaamaan taiteilijan valokuvausblogin).

Kun scrollaa ihan alas, näkee kahdeksan luetuinta artikkelia blogini historiassa, sekä kolme ajoittain vaihtuvaa listaa suosikkiteoksistani elokuvan, musiikin ja kirjallisuuden saralta. Elokuvia on lähes mahdotonta valita, joka päivä mielipiteeni muuttuu, mutta seassa on myös ainaisia kärkinimiä. Musiikissa olen valinnut yhden levyn per artisti, yrittäen viestittää suosikkimuusikoistani. Ja kirjallisuus, no, sanotaanko että olen lukenut enemmän vasta hyvin vähän aikaa. Toisaalta jokainen teos on loistava ja olen sanojeni takana. Rakastan elämäkertoja ja sen näkee listasta hyvin.

Entä, mitä kulttuurisyksy 2015 tuo tullessaan? Olen listannut muutamia mielenkiintoisia, itseäni kiinnostavia tärppejä eri aloilta. Paljon tapahtuu myös asioita mistä en ole tietoinen, mutta elämähän on yllätyksiä täynnä.

Teatterissa ensi-iltansa saa moni kiinnostava esitys.

Kansallisteatterissa suuntaan ehdottomasti katsomaan Kristian Smedsin uusimman ohjauksen Tabu, joka perustuu Timo K. Mukan samannimiseen klassikkoromaaniin. Näyttämöllä nähdään legendaarinen Seela Sella, jonka toinen näytelmä Aamu jatkaa ohjelmistossa. Ohjelmistossa jatkaa myös Pirkko Saision Slava! ja Jukka-Pekka Palon tähdittämä klassikko, Luulosairas. Ja tietysti varma naurattaja Jukka Puotila -Show.

Minna Leino tuo nähtäville mielenkiintoisen Onnellisuuden tasavalta -näytelmän, jossa nähdään mm. loistavat Kristo Salminen ja Hannu-Pekka Björkman. Välistä ei voi jättää myöskään Juha Jokelan suomentamaa ja ohjaamaa pienoisnäytelmää Keuhkot. Kiinnostava tapaus on myös Kristiina Haltun Vääränlainen mies -lauluilta, joka esitetään vain kolme kertaa.

Onnellisuuden tasavalta. Kuva: Antti Ahonen

Ministeriä viedään. Kuva: Tapio Vanhatalo

Helsingin kaupunginteatteri on hajautunut ympäri Helsinkiä, mutta se ei tarkoita etteikö talo tarjoaisi hienoja ensi-iltoja. Elton Johnin ja Lee Hallin suurmusikaali Billy Elliot The Musical esitetään Peacock-teatterissa, sehän nyt on must. Kari Hotakaisen kynäilemä monologi Martti Suosalolle, Palvelija, jatkaa Arena-näyttämöllä. Ruotsinsuomalaiset nauttivat varmasti Lilla Teaternin Revy á la Ahlforsista, mutta pahoin pelkään etten itse ymmärtäisi siitä mitään.

Yhden syksyn ensi-illan olen päässyt näkemään jo etukäteen, Neil Hardwickin uusimman ohjauksen Ministeriä viedään Arena-nättämöllä. Kyseessä on hillitön ja ajankohtainen farssi, jota ei pidä missata. Valitettavasti sitä esitetään ainoastaan syyskauden. Rooleissa nähdään mm. Asko Sarkola, Esko Roine, Heidi Herala ja Santeri Kinnunen. Käykää katsomassa!

Billy Elliot. Kuva: Mirka Kleemola

Eduskunta III

Ryhmäteatterissa ensi-iltansa saa Susanna Kuparisen mielettömän Eduskunta-trilogian päätös, Eduskunta III. Olen nähnyt itse vain kakkosen ja sen pohjalta suositan näkemään tämän! Vesa Vierikko nähdään jatkavassa Mielipuolen päiväkirjassa.

Q-teatterissa nähdään Jani Volasen ohjaus Jälkeenjäävät, jota tähdittää varma sakki aina Tommi Korpelasta Elena Leeveen ja Jussi Nikkilään.

Teatteri Jurkkaan suunnataan myös laadun perässä: Laura Jäntin ohjaama Ilta Emmin kanssa palaa Jurkkaan, näyttämöllä Erkki Saarela, Albert Camus'n Putoaminen ja versiointi Faustista nähdään myös. Faustissa nähdään Tapani Kalliomäki, Tiina Weckström ja Pia Andersson. Myös Vain Bocelli puuttuu -vierailee Jurkassa, tähtinään Reidar Palmgren ja Satu Silvo.

Faust. Kuva: Stefan Bremer

Kulttuurishokki paneutuu myös oopperaan syyskaudella. Käyn Suomen kansallisoopperassa katsastamassa Puccinin Toscan (joka tulee näillä näkymin olemaan ensimmäinen ooppera jossa olen käynyt), sekä Gogolin novelliin perustuvan Nenän. Yksi merkittävinpiä tapauksia tänä syksynä lienee myös Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummitus - ensimmäistä kertaa Suomessa. Syksy on täynnä, mutta ensi vuoden alkupuoliskolle on lippuja vielä jäljellä.

Suomen Kansallisooppera: Nenä

Ismo Alanko. Kuva: Topias Hirvonen

Sibelius Elias Kaskinen, yhtyeineen

Entä Musiikki muuten? Ismo Alanko julkaisee lokakuussa uuden albuminsa, Ismo Kullervo Alanko, jota seuraa Suomen kattava konserttisalikiertue. Lokakuussa myös Vesa-Matti Loiri esiintyy Hartwall Arenan suurkonsertissa Vesku 70.

Legendojen vastapainoksi voin ilolla ilmoittaa, että jo pitkään fanittamani Elias Kaskinen & Päivän Sankarit julkaisee esikoisalbuminsa Elämä lupaa mulle elokuun 29. päivä Virgin Oilissa. Elias Kaskista voi nähdä jälleen Klubiteatterin Alasti-musaklubilla haastattelemassa suomalaisia artisteja joka kuukausi. Siitä puheenollen, Klubiteatteri jatkaa eloaan Virgin Oilissa, jonne Roope Salminen kumppaneineen on luonut jälleen hienon ohjelmiston. Roope Salminen & Koirat keikkailee pitkin syksyä ympäri Suomea.

Eikä pidä unohtaa Jean Sibeliuksen 150-vuotisjuhlaa. Minne pitäisi suunnata? Ei harmainta aavistusta.

Kirjallisuus

Helsingin kirjamessut järjestetään 22.-25.10. ja mitä olisikaan messut ilman näitä kiinnostavia syksyn uutuuskirjoja:

Tammi on taas kova. Elokuussa saadaan lukea suomeksi John Cleesen omaelämäkerta Piti sanomani... Keltainen kirjasto saa sarjaansa myös uusia, hienoja teoksia. Andrés Neumanin Vuosisadan matkustaja julkaistaan tässä kuussa. Syyskuussa kaksi legendaa palaavat lukijoiden iloksi: Haruki Murakamilta tulee Maailmanloppu ja ihmemaa, kun taas José Saramagolta Lissabonin piirityksen kirjuri.

Like julkaisee syyskuussa Sofi Oksasen uuden Norma -romaanin, sekä Jens Lapiduksen uusimman STHML DELETE:n. Lokakuussa The Who -bändin tarinan saa lukea jäsenten itsensä kertomina.

Docendo jatkaa menestystarinaansa kolmannella Ville Haapasalo-Kauko Röyhkä-Juha Metso -kirjalla Ville Haapasalo: Makujen matka Georgia. Kustantamo julkaisee myös rohkean ja kiinnostavan Riisuttu Suomi -teoksen, josta vastaavat Arman Alizad ja Meeri Koutaniemi.

Otava julkaisi juuri Antti Holman jo toiseen painokseen yltäneen runokirjan Kauheimmat runot. Syyskuussa on odotettavissa erittäin kiinnostavaa elämäkertaa, sillä Lauri Meri (tunnettu mm. Pentti Siimeksen elämäkerran kirjoittajana) on kirjoittanut näyttelijälegenda Jussi Jurkan elämäkerran Tuntematon tähti.

WSOY:ltä voi odottaa Jörn Donneria lokakuuksi. Ruotsi: matkalla vieraassa maassa on uusi katsaus naapurimaahamme, samalla konseptilla kuin 40 vuoden takainen reportaasikirja Matka vieraaseen maahan.

Johnny Kniga luottaa myös varmaan, sillä Riku Rantala ja Tunna Milonoff ovat myös tehneet lokakuuksi uuden kirjan, Mad Success - Seikkailijan Self Help.

Siltala kunnostautuu julkaisemalla Patti Smithin uuden omaelämäkerran M Train - Elämäni tiekartta heti ilmestyttyään. Kari Hotakaisen jo aiemmin mainitsemani monologi on myös valmistettu romaanimuotoon teoksessa Henkireikä.

Ja mitä syksy olisi ilman kunnon Elokuvia? Suomen ensi-illassa nähdään ainakin seuraavat

Elämältä kaiken sain

Kotimaisia hittejä tulee olemaan Mika Kaurismäen Elämältä kaiken sain, jonka pääosassa loistaa Vesa-Matti Loiri ja Armi Toivanen. Q-teatterin menestysnäytelmään pohjautuva Häiriötekijä saa myös ensi-iltansa. Antti J. Jokisen Kätilö näkee myös päivänvalon. Krista Kosonen sai roolistaan parhaan naisnäyttelijän palkinnon Shanghain elokuvajuhlilla.

Spectre

Disney-Pixarin Inside Out on kerrottu olevan yksi vuoden parhaita elokuvia, jopa yksi kaikkien aikojen parhaita animaatioita.

Jonathan Demmen Ricki and the Flash lienee nähtävä, ainakin Meryl Streep ja Kevin Kline -fanien keskuudessa. Ovat muuten ensimmäistä kertaa samassa elokuvassa sitten mestarillisen Sophien valinnan (1982).

Kaksi vuoden viimeistä suurensi-iltaa lienee kaikkein kiinnostavimmat: Sam Mendesin 007 Spectre, jossa Daniel Craig kohtaa Christoph Waltz'n, sekä uusin Star Wars VII: The Force Awakens, jossa alkuperäisiin rooleihinsa palaavat mm. Harrison Ford, Mark Hamill ja Carrie Fisher.

Star Wars VII: The Force Awakens

Espoo Cine 2015 alkaa pian.  21.-30.8. on mahdollista nähdä hienoja elokuvia. Festarivieraaksi saapuu ohjaaja Peter Greenaway.

Rakkautta ja anarkiaa -festarit alkaa melkein kuukautta myöhemmin 17.-27.9. Festareilla nähdään mm. kauan odottamani elokuvat Love & Mercy, joka kertoo The Beach Boysin Brian Wilsonista, sekä Paolo Sorrentinon uusin, Michael Cainen tähdittämä Youth.

Ja jos vielä TV-maailmaan menemme, niin syyskuussa Silta palaa kolmannen kauden jaksoin.

Vuoden loppu vaikuttaa siis melko lupaavalta. Koettavaa ja nähtävää on ihan kiitettävä määrä ja valinnan varaa tulee olemaan. Listani on hyvin suurpiiteinen, mutta ainakin antaa jonkinlaista osviittaa minne sitä voisi lähteä ja mitä odottaa.

Juntunen, Höntynen ja Masa

Nuka on kateissa

Roope Sarvilinnan esikoisteos Kateissa kertoo tarinan veljeksistä Juntunen ja Höntynen. He varttuvat yhdessä kasvaakseen erilleen. Tai Juntunen kasvaa erilleen ja lähtee Intiaan etsimään itseään. Höntynen jatkaa samaa reittiä kuin oli tarkoituskin, päätyen saamaan vaimon, lapsia, kesämökin ja niin edelleen.

Höntynen ei pärjää ilman Juntusta, Juntunen tuntuu pärjäävän hyvin ilman Höntystä. Juntunen tosin on palannut Helsinkiin, hänet on bongattu ratikasta. Se harmittaa Höntystä vielä enemmän, miksei hänestä ole kuulunut?

Kateissa on hyvin nopealukuinen tarina, äsken kuvailemastani tarinasta - ja laivoista. Luvut ovat hyvin lyhyitä. Kirjaa lukiessa minua rupesi kiinnostamaan enemmän kirjailja itse kuin hänen teoksensa. Kuka on Roope Sarvilinna? Mikä on hänen tarinansa? En osaa kertoa miksi.

Hyvin perinteisten suomalaisten romaanien hahmonimien ohella kirjassa seikkailee myös Masa. Mitä suomalainen romaani olisi ilman Masaa.

Kirjan henkilöiden valinnat tuntuvat olevan hyvin karikatyyrisiä - toinen opiskelee hieno ura silmissään ja toinen potee vaikeuksia kun ei tunne itseään. Hänen täytyy päästä löytämään itsensä, koska kokee olevansa kateissa. Vaan, kumpi henkilöistä todella on kateissa? Juntunen vai Höntynen? Kirjailija, vai lukija itse?

Tammelle kiitos arvostelukappaleesta.

Roope Sarvilinna: Kateissa
Tammi 2015. 176 sivua.

Seksuaalista värinää Saimaalla

Tarakaan ei malttanut lopettaa lukemista!

Täytyy myöntää, kun lähdin lukemaan Karoliina Timosen uusinta, Kesäinen illuusioni -teosta, olin peloissani.

En niinkään siksi, että kirjan takakansi lupaa hienovaraisesti latautunutta psykologista trilleriä, vaan siksi että kirjan päähenkilönä seikkailee saarelta mökin vuokrannut keski-ikäinen nainen, joka kokee seksuaalista värinää vanhempaa vastapäisellä saarella asuvaa miestä kohtaan. Toinen on kirjailija, toinen on salaperäinen. He ovat kaksin, tunnelma jännittynyt - saatte ehkä kiinni. Tässä vaiheessa huomautan lukijan olevan juuri 23 vuotta täyttänyt nuori mies, joka ei tähänastisen elämänsä aikana ole ollut kiinnostunut mökkeilystä juuri ollenkaan.

Kuitenkin mitä pitemmälle kirjaa luin ja sen sisuksiin pääsin, jäin koukkuun. Timonen kirjoittaa erittäin hyvin tarinallisia osuuksia - asiassa pysyvä kuvailu ei ole tylsää ja toisaalta pitää mielenkiinnon yllä. Päähenkilö Klarissa kupeidensa hedelmineen osoittautui varsin kiinnostavaksi hahmoksi, eikä Variskalliolla asusteleva kuvataideharrastelija ja jazzmies Olavi jäänyt kakkoseksi.

Karoliina Timonen
Kuva: Carl Bergman

Hienoja hahmoja!

Vaikka kirja on suhteellisen kevyttä luettavaa, se ei missään tapauksessa sodi kirjaa vastaan, päin vastoin. Mielestäni suomalaiseen kesämökkimiljööseen sijoitettu tarina on onnen omiaan juuri näin kirjoitetussa kirjassa. Ja kuten tekstin alussa huomautin, pelkäsin asioita jotka osoittautuivat aiheettomiksi. Kiinnostavat hahmot tuovat mukanaan kiinnostavan kontaktin.
Aihe kuin aihe toimii, jos se on hyvissä käsissä.

Kesäinen illuusioni ei ole kovin pitkä, mutta ehtii kertoa jännittävän tarinan ihmissuhteista (ja vähän muustakin). Teos etenee vyöryen kohti jännittävää loppuaan, joka jakoi hieman mieltäni. En ole varma pidinkö lopusta vai en. Toisaalta se jätti kirjan mieleeni useiksi päiviksi vielä jälkeenkin päin...
Kirjailija Timonen kirjoittaa hyvin, elävästi, kevyesti ja ekologisesti. Pidän hänen tyylistään, ja voi olla että jatkossa tartun myös hänen esikoisteokseensa Aika mennyt palaa.

Tämä kirja tarjoaa astetta parempaa auringonaluslukemista. Lue se vielä kesämökillä ja lisää jännitystä, avot!

Arvostelukappaleesta kiitos WSOY!

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY 2015. 165 sivua.

Kunpa tämän olisi ehtinyt kokea

Pori Jazz 50 vuotta - kuvitettu klassikko on jokaisen musakirjallisuusdiggarin pakkohankinta. Eikä
syy ole pelkästään siinä, että kirja on täyttä asiaa: se painaa kuin synti, eikä mahdu edes hyllyyn.

Pori Jazz festivaalin tiedottaja Mikko Peltola ja toimittajat Jarmo Huida ja Ilari Tapio ovat tehneet valtavan palveluksen suomalaiselle kulttuurille ja sisällyttäneet kauniin kirjan sisuksiin kronologisesti koko festivaalin värikkään historian. Siihen mahtuu auringon ja sateen lisäksi paljon artisteja, niin pieniä kuin isoja, merkkivieraita, sadetta, areenavaihdoksia, sadetta, lisää sadetta ja Herbie Hancock.

Kirja valaisee ettei Suomessa ole ollut yhtäkään festivaalia, joka vetäisi vertoja Pori Jazzeille. Jo vuodesta 1966 Porissa on nähty laatuesiintyjiä jazzin kaikissa sen eri ilmenemismuodoissa - vuosien saatossa musiikkityylit ovat vain kirjavoituneet. Kirjurinluodossa on kuultu jazzin ohella varmasti kaikkia mahdollisia eri musiikkityylejä mitä keksiä saattaa. Ja miksi ei? Jazz ei ole ahdasmielistä.

Bennyä ja Milesia löytyy myös omasta hyllystä

Ensimmäinen supertähti Kirjurinluodossa nähtiin 1982, kun legendaarinen klarinetisti Benny Goodman saapui esiintymään Poriin. Goodmanin jälkeen hanat olivatkin auki ja eikä megaesiintyjien loppumaton virta ole tyrehtynyt - paitsi juuri ehkä jazzin saralla. Miles Davis nähtiin Porissa jopa kahdesti (c'mon, missä muussa kirjassa voit nähdä kuvia Milesin ja Kalevi Sorsan kohtaamisesta?) Festivaaleilla vierailee vuosittain maailman kovimpia jazz-artisteja. Silti festaria on kritisoitu siitä, että jazz olisi työnnetty syrjään popin, muiden musiikkityylien ja Jay-Z:n tieltä.

Kirja ottaakin väitteeseen hienosti ja selventävästi kantaa, huomioiden siihen vaikuttavia seikkoja: 90-luvun laman vuoksi täytyi saada esiintyjiä joita yleisö todella haluaa nähdä, ja toisaalta suuret pääesiintyjiksi soveltuvat jazz-tähdet ovat jo siirtyneet taivaalliseen kvintettiin. Pääesiintyjän kengät täyttäviä jazzareita ei enää montaa ole.

Se on monipuolistanut ferstaria valtavasti - siksi lavalla on nähty legendoja laidasta laitaan: Ringo Starr, Phil Collins, Stevie Wonder, juuri edesmennyt B.B. King, Paul Simon, Chuck Berry (ennen muinoin kun rahoja ei vielä vaadittu keikasta takaisin), Bob Dylan (jopa kahdesti), Elton John, Ray Charles - lista vaan jatkuu. Kirjurinluoto on ollut pari kertaa myös täynnä, kiitos Carlos Santana ja Sting.

Kirja on koottu hienoista ja valoittavista teksteistä, sekä lukuisten eri valokuvaajien otoksista jo festarin alusta ja sen ulkopuolelta. Tällä hetkellä kaikki isot konsertit sijoittuvat Kirjurinluodon konserttipuistoon, mutta kirja esittelee useita eri esiintymisareenoja, sisältä kuin ulkoa, ympäri Poria. Kunpa nekin olisi ehtinyt joskus kokea. Se ehkä päällimmäinen ajatus kuvitettua klassikkoa lukiessa onkin - kunpa tämän olisi ehtinyt kokea.

On melko varmaa, ettei Pori Jazz 50 vuotta -kirjaa pysty lukemaan läpi ilman, että ottaa selvää kaikista kiinnostavimmista faktoista: kuka tämä artisti on? Tuttu nimi... Entä mikä kumma on Urban Sax? (Sen todistaneet kuvat ovat käsittämättömiä.) Pori Jazz on alusta alkaen tarjonnut viiden tähden piknik-elämyksiä. Tarjoilee edelleen - 50 vuotta myöhemmin.

Jarmo Huida, Mikko Peltola ja Ilari Tapio: Pori Jazz 50 vuotta - kuvitettu klassikko
Alma Media Kustannus ja Satakunnan kansa 2014. 252 sivua.