Vanhat mestarit haastaa ja provosoi katsojaa

Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa ja Hannu Kivioja / Kuva: Mitro Härkönen

Kansallisteatterin Kuningas kuolee tai Onnellisuuden tasavalta olivat hyviä esityksiä, mutta jokin niissä jäi kaihertamaan minua. Jälkeenpäin ajatellen näytelmät itsessään saattoivat vain olla sellaisia etten pitänyt niistä - syyllinen lienee siis niiden käsikirjoittaneissa Ionescossa ja Crimpissä.

Heidän antamiensa puitteiden sisällä ohjaaja Minna Leino teki erinomaista työtä. Helsingin taidemuseo HAMista (ihana henkilökunta muuten, kiitos upeasta palvelusta!) Ateneumiin siirtyvä esitys Vanhat mestarit on tähän mennessä suurin suosikkini Leinon ohjaustöistä. Thomas Bernhardin (1931-1989) "komedia taiteesta" on osuva ja paikoin hillittömän tarkkanäköinen ihmisiin muovautuneista taidekäsityksistä.

Vanhoissa mestareissa lähtökohtana on Tintoretton taulu, Valkopartainen mies.

On valkopartainen mies Reger, arvostettu musiikkikriitikko, joka on vuosia käynyt joka toinen päivä istumassa Valkopartaisen miehen edessä, tarkastellen sitä. On filosofi ja kirjalija Atzbacher, valkopartainen mies, joka puolestaan tarkastelee Regeriä tarkastelemassa Valkopartaista miestä. Heidän lisäkseen on vielä kolmas valkopartainen mies, Irrsigler, joka toimii museon vahtimestarina, tarkastellen Atzbacheria, joka tarkastelee Regeriä tarkastelemassa Valkopartaista miestä.

Ja esitys on mitä mainion, koska se on juuri sitä mitä se lupaa: komedia taiteesta. Se on satiiri kaikesta siitä mitä ihmiset saattavat kokea taiteen joskus olevan: vanhat miehet puhumassa viisaita jostakin, jota kutsutaan taiteeksi. Tosin Vanhoissa mestareissa tämä vanha, valkopartainen mies kuvastaa kaikkea vanhanaikaista ja pölyttynyttä mitä taide on ollut, tai jossakin tapauksessa on edelleen.

Kuva: Mitro Härkönen

Minusta se ei ole väärä tapa tehdä tai kokea taidetta, mutta se ei todellakaan ole ainoa tapa. Vanhat mestarit tarkastelee taidetta myös sen ulkopuolelta, irvaillen ja hyvätahtoisesti tökkien. Vanhat mestarit tekstinä pohtii taidetta, sen aitoutta, kysymyksiä siitä kuka voi olla taiteilija ja mitä taide on, kun taas Leinon Vanhat mestarit näyttämökokonaisuutena tuo sen ohelle myös toisen tason, joka kritisoi taidemaailman omaan napaan tuijottamista, miessentrisyyttä ja jopa staattisuutta. Aivan kuin olisimme pysähtyneet paikoillemme.

Toisaalta esityksessä on kolme puhuvaa, melkein identtistä päätä, mikä osaltaan osoittaa ettei lopulta muulla ole merkitystä kuin sisällöllä. Sisältö on taas asia, joka tuntuu tänä päivänä vähenevän ja vähenevän. Sillä ei tunnu olevan merkitystä - riittää kunhan ulkoiset seikat ja puitteet ovat kunnossa.

Olen kuullut kritisoitavan, miksei esityksessä ole naisia, tai miksi ainoa nainen kuka esityksessä mainitaan on "vaimo." Tämä on nähty patriarkaatin ylivoimana ja vanhojen rakenteiden silitteltynä ja ties minä. Itse en kykene näkemään tässä mitään ongelmaa juurikaan sen sisällön vuoksi. Mielestäni Vanhoilla mestareilla on myös väite, ettei ole väliä kuka tai mikä asian ilmaisee, kunhan asia ilmaistaan.

On taiteiljan oma valinta kenet hän valitsee viestin tuojaksi, oli se sitten nuori nainen tai vanha mies. Jos esityksessä olisi ollut kolme nuorta naista, se olisi tuonut teokseen täysin erilaisen kulman - ajatuksella voi vaan leikitellä millainen se olisi. Mielestäni on perusteltu syynsä sille, että esityksessä on kolme valkopartaista miestä tarkastelemassa toisiaan ja Tintoretton Valkopartaista miestä. Sanoma ja katsojan näkemys muuttuu kertojan myötä.

Miksi siis kolme valkopartaista miestä? Minulle se kuvastaa pysähtyneisyyttä, sitä ettei nähdä metsää puilta. Jo pelkästään esityksen loppuratkaisu osoittaa sen. Kaikki ei välttämättä ole sitä mitä luulee sen olevan. Jos ympärillä ei ole kuin saman näköisiä ja samoja mielipiteitä omaavia henkilöitä, sitä helposti käpertyy omaan itseensä, vaikka kuinka yrittää nähdä monipuolisesti ympärilleen.

Myös 20-vuotias, tummaihoinen bi-seksuaali ja vegaani naisoletettu voi olla valkopartainen mies. Se on lopulta omasta itsestä kiinni.

Kuva: Mitro Härkönen

Koiran sydän onnistuu irvailemaan hyväntahtoisesti kaikille

Kuva: Raisa Kilpeläinen

Teater Viiruksessa nähdään Koira Complexin satiirinen huumoripläjäys, jota voisi amerikkalaisittain kutsua "kreisikomediaksi". Kreisikomedia Koiran sydän on saanut inspiraationsa (mm. Saatana saapuu Moskovaan) kirjailija Mihail Bulgakovin samannimisestä novellista.

"Venäläistä taidetta amerikkalaiseen formaattiin" -iskulause on suorastaan nerokas. Monin paikoin esityksen teemat kuitenkin ovat paljon mielenkiintoisempia kuin sen tilkkutäkkimäinen toteutus.

Koiran sydän kertoo Ekistä ja Reiskasta. Minulle ei aivan selvinnyt keitä he olivat, mutta heidän pyrkimyksensä oli tehdä viihdettä. Toinen nautti venäläisestä korkeakulttuurista ja toinen amerikkalasesta talk-show -viihteestä. He päättävät yhdistää nämä keskenään ja syntyy kummallinen soppa.

Kuva: Raisa Kilpeläinen

Kaikki tämä kohellus kuvastaa nykyaikaamme, jossa Putous ja muut palikkaohjelmat ovat parasta viihdettä ja ihmisten uusi Uuno Turhapuro tai Sinuhe egyptiläinen. Teos, jonka kakki tuntevat. Tai ainakin suurin osa. Jos kulttuurinnälkä sammutetaan tällaisella adhd-hömpällä, niin kuinka paljon se antaa?

Koiran sydämen seuraaminen oli paikoin raskasta, mutta luulen sen kuuluvan sisältöä tukevaksi tyylikeinoksi. Se miksi mieskaksikkoa esittää kaksi naista jää mysteeriksi. Miksi kaikkia esityksen miehiä esitti nainen ja ainoaa naista mies? Kulunut huumorikeino vai harkittu valinta tehdä suuri kliseiden sairastuttama teos? Mikäli näin, irvailu vallitsevalle viihdeformaatille osuu maaliinsa.

Näyttelijät onnistuvat rooleissaan: raivostuttavien Ekin ja Reiskan takana on kaksi mainiota komediennea, Niina Hosiasluoma ja Minna Kivelä. Koominen ajoitus toimi ja he toteuttavat työryhmän kirjoittamat vitsit loistavasti. Tämä lanka osui neulansilmään. Heidän yhteispeliään on myös viihdyttävä seurata. Kunpa heidät ja koko työryhmän voisi nähdä jossakin oikein herkullisesti kirjoitetussa komediassa.

Kuva: Raisa Kilpeläinen

Lassi Alhorinne tekee armoitetun tuplaroolin Kelan työntekijä Raili Laakkosena, sekä kummallisena sekasikiöpersuna Sami Sukunimenä. En ole aiemmin nähnyt Alhorinnettä komediassa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Alhorinne tekee vahvaa hahmoa, mutta hillityllä ja miellyttävällä otteella. Kyllähän sen ääneen voi sanoa: hän taitaa näyttelijäntyön. Minä uskoin Railiin.

Railin lisäksi minä uskoin ja uskon Bobikiin, joka tekee mahdollisesti tähänastisen uransa parhaan roolityön Railin lemmikkikoira Bobikina. Hän kysyy yleisöltä itseyden peruskysymyksiä ja välittää vavisuttavasti jokaiselle katsojalle toden ja epätoden välisien raja-aitojen häilyvää kontaktia. Uskon meissä kaikissa asuvan pieni Bobik, jota meidän olisi syytä kuunnella ja juhlia kuin elämää itseään. "Myös sinä olet tärkeä, usko itseesi", hän viestittää pienillä silmillään. Se on Bobikin viesti.

Teatterin tekeminen voi myös olla hauskaa. Hanna Kirjavainen ohjasi esityksen, joka on selvästi toteutettu ja valmistettu rennolla ja iloisella otteella. Mikäli esityksen hajanainen leikkaa-liimaa -rakenne, kliseet ja muut olivat tarkkaan harkittuja, esitys onnistui tuomaan salakavalasti peilin nykykulttuurimme eteen. Kaipaan tosin kaiholla aikaa, jolloin ei tehty ryhmälähtöisiä käsikirjoituksia. Yleensä se on suuri kompastuskivi niin harrastaja- kuin ammattilaispiireissä.

Koiran sydän onnistuu käsikirjoituksestaan (tai sen puutteesta) huolimatta irvailemaan hyväntahtoisesti kohelluksen keinoin hyvinkin monelle asialle johon se ottaa kantaa. Oli kyseessä sitten politiikka, huumori, kulttuuri tai jopa taiteilijuus, itseironiaa ei puutu ja niin on hyvä.

Kuva: Raisa Kilpeläinen

Mannerheim ja Heiskasen suudelma

Kuva: Tapio Vanhatalo

Viime vuoden lopulla minulla oli suorastaan kaksijakoinen mielikuva Helsingin Kaupunginteatterin näytelmästä Mannerheim ja saksalainen suudelma. Puitteet ovat kunnossa: Afrikka-asiantuntija ja kirjailija Juha Vakkurin teksti ja Kari Heiskasen ohjaus. Pääosassa nähdään Asko Sarkola, jota muutama vuosi sitten kaavailtiin jopa näyttelemään roolia (jo kuopatussa) elokuvassa Hitlerin vierailu.

Produktiossa eniten häiritsee sen nimi. Mannerheim ja saksalainen suudelma. Se on mauton, saippuaoopperamainen ja suorastaan oksettava nimi näin hienolle esitykselle. Myönnettäköön, että toinen puolisko ei lähtenyt kaivattuun lentoon (se tuntui alkaneen väärillä jengoilla), mutta se ei tarkoita etteikö suurnäytelmä Carl G.E. Mannerheimista olisi kokonaisuudessaan hieno teos.

Heiskanen on luonut visuaalisesti näyttävän ja helposti seurattavan näytelmän erittäin haasteellisista lähtökohdista: paljon henkilöhahmoja, laaja aikaskaala, paljon historiallisesti merkityksellisiä tapahtumia ja erittäin paljon puhetta. Videoprojisoinnit ovat esityksessä paikallaan - ja erittäin hyvällä maulla käytetyt.

Kuva: Tapio Vanhatalo

En keksi Mannerheimin rooliin parempaa vaihtoehtoa kuin Sarkola - hän tuo rooliin tarvittavaa jykevyyttä ja arvokkuutta, mutta myös henkilöhahmolle sopivaa huumoria.

Vakkurin alkuperäisteos on varsin kiinnostava. Minut yllätti sen pitkä aikajänne: itsenäisyyden ensiaskeleet vuonna 1918, sekä reilu 20 vuotta myöhemmin toisen maailmansodan aikoihin 1941. Ennen väliaikaa käsiteltiin nauliinnuttavan jännittävä osuus vuodesta 1918 ja sen jälkeen 1941.

Ensin Mannerheim johtaa valkoisten armeijaa punaisia vastaan verisessä sisällissodassa, myöhemmin tasapainottelee Adolf Hitlerin natsi-Saksan ja Josif Stalinin Neuvostoliiton välillä yrittäen saada Suomen säilymään ravittuna ja itsenäisenä.

Parhaat historialliset näytelmät saavat aikaan sen, että aiheeseen haluaa tutustua myös syvemmin esityksen jälkeen. Suomi oli poikkeuksellisen hankalassa tilanteessa kumpanakin ajankohtana, eikä yksiselitteisiä ratkaisuja ollut. Oliko Mannerheim Hitlerin narttu? Ei todellakaan.

Mikä tekee Mannerheimista niin kiinnostavan persoonan vielä yli 150 vuotta hänen syntymänsä jälkeen? Professori Henrik Meinander kirjoittaa käsiohjelmassa julkaistussa tekstissä osuvasti: "Kuollessaan 1951 hän oli ehtinyt kokea keisarikuntien romahdukset, pari tuhoisaa maailmansotaa, kommunismin ja fasismin veriset rikokset ihmiskuntaa kohtaan, autojen, lentokoneiden ja atomipommin läpimurron."

Mannerheim ja saksalainen suudelma on näytelmä valinnoista, historiasta ja sen tulkinnasta. Parasta, jota näytelmä voi katsojassa saada aikaan on päätelmä, että mikään ei ole mustavalkoista.

Pieni Mannerneito / Kuva: Tapio Vanhatalo

Rafael Donner rakentaa siltaa sukupolvien välille

27-vuotias Rafael Donner kirjoitti omaelämäkerrallisen esseen Ihminen on herkkä eläin (Teos & Förlaget, 2018) joka julkaistiin tämän vuoden alkupuolella. Suorastaan upean ulkoasun omaava teos on yhtä rehellinen ja tuore kuin kirjoittajansa.

Ihminen on herkkä eläin koostuu 14. luvusta, joilla kaikilla on yhtä suuri painoarvo: käsitellään niin heikkouksia, vahvuuksia, vapautta, häpeää, katkeruutta, tietämättömyyttä, kuin miehekkyyttäkin. Mitä nämä ja muut tässä mainitsemattomat asiat merkitsevät kirjan kirjoittaneelle nuorelle, hyväosaiselle ja älykkäälle nuorelle miehelle?

Teos on paljastava ja hyvin henkilökohtainen, mutta samalla myös hyvin yleismaailmallinen kuva tämän hetkisestä maailmastamme, sen vahvuuksista ja heikkouksista. Itse saman sukupolven ja -puolen edustajana huomaan ajatelleeni samoja kysymyksiä, joskaan en lähellekään yhtä kirkkaasti. Luulen, että tänä päivänä samat kysymykset koskettavat kaikkia ikäisiämme, sukupuoleen katsomatta.

Jos kirjaa haluttaisi markkinoida latteuksilla, voisi sanoa "tätä nuoret ajattelevat juuri nyt". Ainakin ne nuoret, jotka ajattelevat muutakin kuin urheilua ja muuta primitiivistä. Rafael Donnerista saattaa tulla sukupolvemme ääni, ainakin yksi niistä. Toivon niin, sillä avarakatseisuus ja eräänlainen "pohdiskeleva älykkyys" ei lopu kesken.

Donnerilla on ihailtava kyky vetää yhteen suuria viivoja ja tehdä niistä omat itsenäiset johtopäätöksensä. Se kertoo todennäköisesti siitä, ettei hän lue Wikipediasta sieltä täältä asioita, tai ole muutenkaan kovin suurpiirteinen ihminen - vaan perehtyvä, kirjan alusta loppuun ahmiva ja aina halukas oppimaan uutta.

Rafael Donner / Kuva: Miika Alanen

Kirjassa keskustellaan niin Rafaelin kuuluisasta isästä ja heidän keskinäisestä suhteestaan, nimistä ja identiteeteistä (joka onkin hillittömän hauska, mutta samalla melko haavoittava luku), putkareissusta, Perkele 2 -elokuvan kuvauksista, sekä kukon kaulan katkaisemisesta.

Tuo kukon kaula -luku onkin yksi vaikuttavimmista tarinoista joita olen lukenut. Se vaikutti niin henkisellä kuin fyysiselläkin pahanolon tunteella. Lupasin heti seuraavana päivänä suureleisesti vähentää lihansyöntiä ja aloittaa pääsääntöisesti kasvisruokavalion.

Vituiksihan se meni jo heti seuraavan päivän jälkeen, couscous oli mautonta, sitä oli kattilallinen liikaa ja hauduttamisen merkitys piti googlata kesken ruoanlaiton - mutta siemen on istutettu ja näkökulmia on taas käännetty astetta parempaan suuntaan.

Ei ole merkitystä tapahtuuko muutos hitaasti, kunhan se tapahtuu. Mitä nopeammin sen parempi. Ehkä kaikki johtuu siitä, että ihminen todella on herkkä eläin, kuten Donner toteaa.

Kirja on Laura Jänisniemen ruotsista mainiosti suomentama. Teksti suorastaan soljuu, mikä on merkki mainion kirjailijan ja suomentajan onnistuneesta työstä. Mitä seuraavaksi, Rafael Donner?

Rafael Donner
Ihminen on herkkä eläin (Människan är ett känsligt djur)
Suom. Laura Jänisniemi
207 sivua. Teos & Förlaget 2018.

Hinta on niin hyvä näytelmä, etten keksi edes otsikkoa

Esko Salminen / Kuva: Tapio Vanhatalo

On vaikea uskoa, että Pulitzer-palkitun Arthur Millerin (1915-2005) näytelmä Hinta (The Price, 1968) on Paavo Westerbergin debyyttiohjaus Helsingin Kaupunginteatteriin. Myöhäinen ajankohta on erikoista, ottaen huomioon Westerbergin olleen Suomen huipputeatteritekijöiden kastissa jo pitkään.

Miller tunnetaan parhaiten klassikostaan Kauppamatkustajan kuolema. Melkein 20 vuotta sen jälkeen Miller kirjoitti Hinnan, joka on jäänyt yllättävän vähälle huomiolle ottaen huomioon kuinka hieno teksti se on. Mielestäni on muuten erikoista, että näytelmä sai kantaesityksensä Suomessa samana vuonna kuin Broadwaylla – Edvin Laine ohjasi sen tuoreeltaan Kansallisteatteriin 1968.

Kuinka Westerberg sitten onnistui Hinnan tulkitsemisessa 50 vuotta myöhemmin? Esityksen lipuista tullaan taistelemaan hampaat irvessä, sillä kyseessä on poikkeuksellisen terävä ja hieno - merkittävä esitys ajastamme. Hinta on yksinkertaisesti nähtävä.

Pääosin se kertoo perhesuhteista ja rahasta. On itseasiassa häkellyttävää, kuinka ajankohtainen tämä kapitalismia kritisoiva kolmituntinen puhenäytelmä onkaan. Huonekalukauppias Solomon yrittää, ammattilleen luontaisesti, saada halvimmalla mahdollisella hinnalla poliisi Victorin ja lääkäri Walterin vanhempien jäämistön – koska eihän kukaan halua vanhoja, laadukkaita ja kestäviä huonekaluja, koska ne ovat ikuisia. Liian käytännöllisiä, niistä ei pääse eroon.

Kertakäyttökulttuuri ja shoppailu löi läpi. Kapitalismi sai lyötyä tuhlauksen läpi ihmisten alitajuntaan, osaksi kulttuuriamme ja jokapäiväistä arkea. Kuluttaminen lisää onnea. Hyvin tätä päivää, eikö totta?

Rahan lisäksi näytelmä käsittelee perhesuhteita ja eri teitä joita ihminen voi valita. Uhrauksia ja niiden vaikutusta omaan ja toisten elämiin. Miksi veljekset Victor ja Walter eivät ole olleet yhteydessä 16-vuoteen? Miksi toinen elää mukavasti ja toinen joutuu kituuttamaan vaimonsa kanssa? Mitä valinnat lopulta merkitsevät?

Kuva: Tapio Vanhatalo

Westerberg on ilmiömäinen henkilöohjaaja, ja hänellä on ilmiömäinen näyttelijäkaarti: luottonäyttelijä Eero Aho, Esko Salminen, Santeri Kinnunen ja Aino Seppo. Aho, Kinnunen, Salminen ja Seppo tarjoavat kolmen tunnin oppitunnin siitä mitä näyttelijäntyö on.

Moni kritisoi puhenäytelmiä yleensäkin, että ”puhuvat päät siellä vain puhuvat”. Se on ollut omassa teatterihistoriassanikin muiden kirosana. Puhuva pää. Olen aina ollut erimieltä. Puhenäytelmissä on usein eniten substanssia. Hinta olisi aivan yhtä hyvin voinut olla Westerbergin itsensä kirjoittama, sillä hänen omat näytelmätekstinsä ovat lyömättömiä.

Ja vielä mitä puhuviin päihin tulee, ei se juokseminen, hikoileminen ja räkiminen mitään näyttelijäntaidetta ole. Se voi olla sitä, mutta se ei riitä. Täytyy olla uskottava. Täytyy osata näytellä. Jos tämä olisi reality-sarja Yllytyshullusta tehty näytelmä, voisi sanoa että näyttämöllä nähdään Reka, Reka, Reka ja Reka – ja kaikki näyttävät kuinka temppu tehdään.

Kinnunen tekee yhden uransa hienoimmista suorituksista. Olen iloinen, että häntä ei taas nähdä farssissa. Draama tuo niin paljon uusia puolia näyttelijöistä esiin. Ja olen nähnyt häntä draamassa ennenkin – tämä yhtälö toimii, mutta siitä saa nauttia liian harvoin.

Aho on yksi Suomen parhaista näyttelijöistä, eikä petä tälläkään kertaa. Seppo tuo Estherin roolissa näytelmään kaivattua syvyyttä ja näkökulmaa, jota ilman Hinta jäisi mahdollisesti hyvinkin heppoiseksi.

Kuva: Tapio Vanhatalo

Salminen. Salminen. Salminen. En tiedä kuinka hän kykenee ylittämään itsensä vielä tässä vaiheessa ansiokasta uraansa. Kun Salminen saapuu näyttämölle tunnelma sähköistyy aivan uusiin sfääreihin. Hänen Solomoninsa tuo näytelmään kepeyttä ja niin paljon naurua. Kukaan meistä ei halua appelsiinia. (Kohtaus oli ehkä hauskin, jonka olen koskaan lavalla nähnyt.)

Täytyy myös huomioida erittäin onnistunut lavastus ja puvustus (Antti Mattila), sekä valaistus (Kalle Ropponen, joka teki upeat valot myös Turun Viimeiseen laivaan). Harvoin olen nähnyt yhtä upeaa valomestaria kuin Markus Schaffter. On sanomattakin selvää, että pukijana toimiva Essi Huovila on hengästyttävän upea.

Hinnan käsiohjelma ja koko tuotanto myös näyttää erittäin hyvältä -  uskottavaa, aivan kuin Lontoossa suorastaan. Tätä lisää. Ei teatterimainosten ja käsiohjelmien tarvitse näyttää muovisilta, teennäisiltä ja rumilta fontti-revittelyiltä, ne voivat myös olla tyylikkäitä ja luokseen kutsuvia.

Näyttämöllä nähdään neljä tähteä. Kokemuksesta kuitenkin viisi. Draamaa parhaimmillaan.

Kuva: Tapio Vanhatalo

Susimäki-Pelli-Susimäki

Torstaina 1. helmikuuta Kaapelitehtaalla avautui kuvataiteilija Markku Susimäen (1947-2009) kattava taidenäyttely. Avajaistunnelmissa koettiin myös paljon muuta sykähdyttävää ja jännittävää. Avajaiset ovat kolmen eri alan, mutta saman perheen, taiteilijan yhteistyö.

Avajaiset alkoivat edesmenneen Susimäen puolison, muotitaiteilija Ilona Pellin, muotinäytöksellä. Muotinäytös oli kolmiosainen. Runsaslukuinen yleisö sai kokea upeita asuja ja muotiluomuksia vanhemmista mallistoista, mutta myös tuoreita ja ennen näkemättömiä luomuksia.

Ilona Pelli Collectionin 20-vuotisjuhlamallisto on saanut inspiraationsa Susimäen kuvataiteesta. Ja kuinka hengästyttävän hieno mallisto se onkaan. Minimalistinen mallisto sisältää tarkkaa yksityiskohtaa, näyttäviä kuoseja suoraan maalauksista, värejä, muotoja ja kauneutta.

Minulle tulee vahvasti syystä tai toisesta mieleen sana skandinaavinen, mikä varmasti johtuu luottamisesta yksinkertaiseen kauneuteen ja muotoon. On itseasiassa erittäin hauska verrata Pellin moderneja ja jollakin tavalla "viileitä" skandinaavisia muotoja ja luomuksia Susimäen perinteisempiin malleihin ja materiaaleihin.

Susimäki on käyttänyt teoksissaan puuta keskeisenä elementtinä: suuri osa näyttelyssä nähtävistä töistä on maalattu suoraan puulle, kaarnoihin, vanereihin, milloin mihinkin. Tässä yhdistyy se toinen skandinaaviseksi ja hyvin suomalaiseksi yhdistettävä tekijä: puu, metsä ja luonto.

Pelli yhdistää kokoelmansa kanssa saumattomasti nämä elmentit keskenään, luoden jotakin uutta ja upeaa. Pelkistetyt valkoiset ja mustat luomukset ovat suorastaan täydellisiä. Fantasosin ja Hypnosin kuosit koskettavat alitajuntaa syvästi. Näin on käynyt myös Susimäen ja Pellin pojalle, näyttelijä-tanssija Julius Susimäelle, joka tarjosi seuraavan ohjelmanumeron.

Seurasi tanssiesitys, jota mainostettiin esinäytöksenä Julius Susimäen loisteliaalle OTE -esitykselle (josta kirjoitin täällä). Voisi vinkeästi sanoa, että näimme otteen Otteesta. Otteesta otteen. Anteeksi. OTE siis saa kaivattuja lisänäytöksiä 27.2.-2.3., joista voit lukea lisää täältä. Esityksen alkuperäinen ensi-ilta oli syksyllä 2016.

Susimäki (Julius) yhdistää omassa tanssitaiteessaan isänsä Susimäen (Markku) kuvataidetta erittäin onnistuneesti. Hän tuo taideteoksissa nähdyt hahmot ja olennot eläväksi, vapauttaen oman, sekä katsojan alitajunnan. Ovatko hahmot ihmisiä, riivaavia demoneja vai hyvätahtoisia enkeleitä? Näkökulma riippuu katsojasta.

Markku Susimäen näyttelyn ovat kuratoineet hänen molemmat poikansa, Julius ja Joonas Susimäki. Näyttely on kulttuuriteko, hyvällä maulla sekä tarkalla silmällä valmisteltu. Kyseessä on ensimmäinen näin laajan mittakaavan näyttely Susimäen töistä hänen kuolemansa jälkeen.

Tämän lisäksi näyttelyn yhteydessä on Ilona Pelli Collectionin pop-up-kauppa. Hänen luomuksiaan voit ihastella verkkosivuilta tästä linkistä.

PelliSusimäki -näyttelystä voit lukea lisää tapahtuman Facebook-sivuilta. Näyttely on avoinna 1.2.-4.2.2018 ja sinne on vapaa pääsy. Kaikki kuvissa esiintyvät teokset ovat Markku Susimäen teoksia.

 

Juha Muje, mies onnellisten tähtien alla

Docendo, 2017

Näyttelijä Juha Muje on yksi kotimaisen teatterimaailman suurimpia legendoja. Hän on yksi Turun seitsemästä veljeksestä. Hän on ollut Turun ja Helsingin Kaupunginteatterin, sekä Kansallisteatterin vakituista kalustoa vuosikymmeniä. Hän taitaa komedian kuin omat taskunsa - ja kuten tiedämme, loistavat koomikot tekevät usein upeita rooleja myös vakavissa draamoissa.

Muje on esiintynyt klassikoissa aina Rikhard III:sta Kauppamatkustajan kuolemaan. Docendon kustantama Juha Muje: Näyttämöllä ja kulisseissa tarjoaa tarkan henkilökuvan ja puheenvuoron merkittävän näyttelijän tähänastisesta urasta.

Juha Heiskanen on tehnyt suuren työn saadessaan kaikki nämä tarinat ja puheenvuorot yksien kansien väliin. Muje on tarinankertoja vailla vertaa, eikä hauskoilta tarinoilta ja kiinnostavilta knopeilta vältytä tälläkään kertaa.

Mujeella on paljon tarinoita kollegoistaan ja ystävistään. Muiden muassa Esko Salminen ja Vesa-Matti Loiri saavat osansa. Muje arvioi Pirkko Saision tarkkoja käsikirjoituksia, kuten myös edesmennyttä ohjaajamestari Kalle Holmbergia.

Näyttelijän tarinoita olisi mielellään lukenut enemmänkin - niin kiehtova maailma sermin takana on. Tai tietysti kyse on näkökulmasta ja tarkoista silmistä. Harva saa yhtä paljon tapahtumista myöskään irti kuin tarkkasilmäinen Juha Muje. Tulee tunne, että Muje jos joku on syntynyt onnellisten tähtien alla. Kaikki on mennyt oikein.

Homo! / Kuva: Laura Malmivaara

Itse olen nähnyt Mujeen useasti näyttämöllä. Vain tosin Kansallisteatterin näytelmissä. Nämä näytelmät ovat olleet Kulkurin laulut - Tauno Palo 100 vuotta, Kuka kukin on, Idiootti, Homo! ja Patriarkka.

Moni sanoo teatterin vahvuudeksi sen hetkellisyyttä. Minusta se kuitenkin on suuri heikkous. Sellaiset upeat esitykset ovat näkemättä, eikä niihin voi koskaan palata. Reko Lundanin ohjaama Kuningas Lear, Holmbergin Rikhard III, Henrik IV tai Tartuffe... On itseasiassa suuri yllätys, kuinka suuressa roolissa Holmberg oli Mujeen teatteriuralla ja elämässä. He tekivät ja kokivat yhdessä paljon.

Heiskasen teos on myös hienosti kuvitettu. Jouni Harala on kuvannut Mujetta jokaisen luvun alkuun erikseen. Tämän lisäksi teoksessa on useita esityskuvia, joista saa edes välähdyksen menneeseen.

Patriarkka / Kuva: Stefan Bremer

Pienenä knoppina voin vielä kertoa kirjan julkistustilaisuudesta. Se oli täynnä Mujeen ystäviä, sekä kollegoita. Istuin (täysin sattumalta) samassa pöydässä Jukka-Pekka Palon kanssa. Esko Salminen istui lavan edessä ja kävi toisinaan näkyvää dialogia juhlakalun kanssa. Sain Salmiselta myös hyviä vinkkejä Shakespeareen liittyen - josta ehkä lisää tuonempana.

Juha Heiskanen
Juha Muje: Näyttämöllä ja kulisseissa
200 sivua. Docendo 2017.