Epätodellinen epäelämämme

Johanna Mäkelä ja Jenna Hietavirta
Kuva: Mikael Leppäniemi

Ennen etsittiin ja pohdittiin elämän tarkoitusta.

Nykyään se ei ole enää tarpeellista, sillä Reality osoittaa ettei elämää enää ole.

Ensimmäinen kertani Porin Ylioppilasteatterilla oli iloinen ja paljon puhuva kokemus. Jussi Lankoski ohjasi ja käsikirjoitti kolmen näyttelijän näytelmän Reality, eli esitys todellisuudesta.

Reality saa pohtimaan mitä me todella kutsumme tänä päivänä viihteeksi. TV:n laatuohjelmat käsittelevät rekkakuskeja, vartijoita, poliiseja, missejä, läskejä, entisiä tuttuja TV:stä, nykyisiä tuttuja TV:stä, halukkaita tuttuja TV:stä, kokkeja, morsiammia ja sulhasia, sinkkuja, varattuja, pettäjiä, sekä puhelinmyyjiä. Tosi-TV:tä. Unohtamatta kestämättömiä suosikkeja, kuten Big Brother ja Johanna Tukiainen. Kaikissa näissä ohjelmissa käsitellään loppupeleissä sitä yhtä ja samaa: ihmistä.
Ei välttämättä puhtaimmillaan tai aidoimmillaan, mutta no, on se eräänlainen kuva ihmisestä. Kai. Pitää tarkastaa Wikipediasta mikä on ihminen.

Tänä päivänä kaikki olemme julkkiksia, julkisia ihmisiä. Julkisuus on tavoiteltua ja arvon symboli. Ilman Facebook-tunnusta sinua ei ole olemassa.

Käsiohjelman ohjaajan sana oli hyvin valaiseva kokemus ja nosti esiin myös tärkeän tuotantoteknisen asian: joku todella kuvaa, äänittää ja leikkaa kaiken tämän mitä näköradioissa näemme. Tuntuukohan se samalta kuin kirjoittaminen ilman mustetta? Yhtä tyhjän kanssa.

Näytelmä kuvaa nykyajan ihmisen ruudun läpi. Puhdas kontakti on nykypäivänä arvokasta ja harvinaista. Jotkut pitävät sitä myös turhana; jos saman livenä käytävän keskustelun voi käydä netissä ja sen lisäksi kuunnella samalla musiikkia, katsoa leffaa, kirjoittaa blogia ja jutella kolmen muun kanssa, niin eikö todella kannata mielummin jutella siellä netissä? Se on vielä periaatteessa ilmaista, ei tarvitse maksaa bussilipusta tai ostaa kahvia paikallisesta Coffee Housesta voidakseen lunastaa paikkansa jossain ahtaaksi tupatussa tilassa.

Elias Jalonen, Jenna Hietavirta ja Johanna Mäkelä
Kuva: Mikael Leppäniemi

Kuten aiemmin mainitsin, lavalla nähdään kolme näyttelijää Jenna Hietavirta, Elias Jalonen ja Johanna Mäkelä. He tekevät hyvää työtä näytelmän alusta loppuun. Toivottavasti he jatkavat teatterin tekemistä, sillä paloa näytelmien ja roolien tulkitsemiseen riittää.

Jussi Lankosken käsikirjoitus on tyylikäs ja ajassaan. Ohjaus toimi hienosti. Yllätyin kun kuulin, että Reality on Lankosken ensimmäinen isompi ohjaustyö. Jään odottamaan seuraavia!
Noin tunnin mittainen esitys sisälsi muun muassa hauskan musiikkinumeron, nerokkaan dokumenttiteatteriosion, hillittömän uutishetken, kuin myös tanssiosuuden.

Tanssin näin ihmisten ja ihmiskunnan tulevaisuutena.
Pian me rappeudumme ja lihaksemme surkastuvat. Meistä tulee heikkoja, ja joskus kun virtuaalinen maailma loppuu katoamme kokonaan. Kadotamme kuvittelemamme saavutukset ja ennen kaikkea itsemme. Seksi on kokonaisvaltaista ja tapahtuu genitaalialueiden lisäksi myös muuaalla kehossa, siinä missä elämä eletään muuaalla kuin netissä.

Uskon tosin, että viimein suomalaisistakin tulee parempia markkinoijia ja myyjiä. Ryhdymme miettimään itseämme ja pohtimaan kuinka aamiaslautasemme näyttää kaikkein kauneimmalta. Vielä kun keksimme lisää uusia nokioita ja angrybirdseja, osaamme ehkä nostaa niitä esiin paremmin.

Toisaalta nykyään ei osata elämän perusasioita, ilmeisesti kukaan ei niitä opeta. Harvat osaavat esimerkiksi hakea töitä tai edes tehdä sitä. Töihin tullaan jos huvittaa, täsmällisyys on tärkeää kun täytyy päästä töistä pois, mutta vuoron aloittaminen on iha sama. Kun moni 15-vuotias tuli hakemaan kesätöitä, he eivät ottanneet katsekontaktia, eivätkä edes kiittäneet lähtiessään kun saivat hakupaperit kouraansa. Miksei mulle oo keitetty kahvia?

Toivon, että esitys nähdään Porin lisäksi myös joissakin teatterifestivaaleilla ympäri Somea, siis Suomea. Tälle teokselle löytyy kysyntää. Kuten Reality alussa ehtikin huomauttaa, on tärkeä teko mennä teatteriin. Erityisesti nyt.

Johanna Mäkelä ja Jenna Hietavirta
Kuva: Mikael Leppäniemi

Tarvitseeko näyttelijän olla sivistynyt, Juhani Laitala?

Puntti Valtonen ja Juha Muje
Kuva: Tekla Inari

Tänään kävin Pirkko Saision uutuusnäytelmän SLAVA! Kunnia. -pressitilaisuudessa. Meille näytettiin kaksi pätkää näytelmästä, joka saa ensi-iltansa 25. helmikuuta. SLAVA!:n ohjaa Laura Jäntti ja Jussi Tuurna. Tämä on Saision ja Tuurnan toinen yhteistyö sitten vuoden 2011 menestysnäytelmä HOMO!:n. Edellisen alaotsikko oli Outojen ooppera, tämä on Oligarkkien ooppera.
musiikista vastaa

Nähdyt kohtaukset lupaavat näytelmästä pelkkää hyvää. Hauskaa, kuin vakavaa. HOMO!:n tyylistä esitystä. Juha Muje palaa eläkkeeltään Kansallisteatterin näyttämölle ja kiven kovien ammattilaisten ohessa lavalla nähdään loistavia Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjan opiskelijoita, kuten mielettömät Taru Still ja Konsta Reuter.

Näytelmässä nähdään myös yksi suosikkinäyttelijöistäni, Juhani Laitala. Sain kunnian haastatella häntä ja tässä se nyt on. Laitala muistetaan useista teatterirooleista, kuten myös elokuvista ja TV:stä, joista mainittakoon esimerkiksi Puhtaat valkeat lakanat.


Ensiksi haluan sanoa, että vuonna 2009 näin Avara on tämä ranta -näytelmän ja se oli kaikin puolin mieletön. Tutustuin sinuun näyttelijänä ensimmäistä kertaa siinä.
Munkin mielestä se oli hieno esitys. Se koostui valtavasta määrästä pieniä kohtauksia ja se tunnetaso ikäänkuin hiipi sieltä ja alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa.

Synnyit Haukiputaalla. Oliko siellä teatteria tai harrastitko sitä jossain?
Olen syntynyt Haukiputaalla, mutta olen alle vuoden ikäisenä muuttanut Ouluun.
Oulussa 60-luvun puolenvälin jälkeen hakeuduin tai ajauduin harrastamaan teatteria Oulun Työväen Näyttämölle.

Läpikävit 1969-73 Teatterikorkeakoulun.
Joo, pääsin Teatterikouluun jo alle 17 vuotiaana. Täytin sinä kesänä 17 kun pääsin Teatterikouluun, joka oli silloin ensimmäistä kertaa nelivuotinen. Vuonna 1973 valmistuin näyttelijäksi.

Minne päädyit sen jälkeen?
Siihen aikaan oli muodissa hakeutua johonkin teatteriryhmään. Teatteriryhmät olivat uusia, oli KOM-teatteri, Ahaa-teatteri, Ryhmäteatteri ja sitten oli sellainen nuorten ja lastenteatteri kuin Penniteatteri. Meidän kurssilta lähti Penniteatteriin neljä, mutta siellä olin vain vuoden. Sen jälkeen kävin ihan kunniallisesti armeijan ja seuraavat kymmenen vuotta olinkin KOMissa.
Ja vuodesta 1985 olen ollut täällä.

Kuka KOM-teatterissa oli silloin johtajana?
No siellähän ei varsinaisia johtajia ollut, mutta kyllähän sitähän veti Pekka Milonoff jo silloin. Se oli niin sanottu demokraattinen ammattiteatteri.

Ja olet ollut Ryhmäteatterissa myös?
Joo, olen. En mä siellä vakituisesti ole ollut, mutta olen vieraillut siellä. Pari vuotta sitten teimme Tuomo Aitan kanssa Rikos ja rangaistus -näytelmän. Olin silloin täältä virkavapaalla ja oli mahdollista tehdä se.

Teatteri Jurkassa olit myös äskettäin…
Joo se oli sellainen merkillinen juttu. Pasi Lampela halusi tehdä näytelmänsä Markiisin unet ja halusi minut siihen Markiisiksi. Kansallisteatteri sitten liisas mut siinne, eli Kansallisteatteri maksoi palkat ja olin Kansallisteatterin palveluksessa, mutta näyttelin Jurkassa. Se oli sellainen leasing-sopimus.

Miksi ne niin teki?
Jotta Pasi saisi tehdä näytelmänsä. Minäkin halusin tehdä sen. Musta oli mielenkiintoista tehdä työtä Pasin kanssa ja oli mielenkiintoista tehdä töitä siinä pienessä tilassa. En ole aiemmin näytellyt Jurkassa ja halusin senkin kokemuksen tähän elämääni.

Olet ollut täällä Kansallisteatterissa vuodesta 1985. Onko tämä teatteri mielestäsi muuttunut vuosien saatossa?
Tämä on muuttunut valtavasti. Siihen aikaan tätä vielä pidettiin semmosena taantumuksen linnakkeena. Olin kyllä näkevinäni, että silloin oli alkamassa sellasta kehitystä että kansallisteatterinkin oli pakko muuttua. Se kehityksen muoto mitä yhteiskunnassa tapahtu ja sit vähitellen päästiin pöhöttyneisyydestä ja pölyttyneisyydestä irti. Olen ollut täällä nyt sitten kolmen johtajan aikana.

Jokainen toimi omana aikakautenaan niillä edellytyksillä ja näkemyksillä jotka silloin on vallallaan. Nythän on ollut ihan toisenlainen aika kun Mika [Myllyaho] on täällä ja ollaan menty eteenpäin.
Edellisten johtajien aikana täällä ollaan pitkälti toteutettu sitä Kansallisteatterin johtosääntöä, että täällä pitää esittää uutta kotimaista kirjallisuutta mutta myöskin klassikoita. No niin tehdään edelleen, mutta täällä on tapahtunut tämä muutos, että on varta vasten palkattu kirjalijoita jotka kirjoittavat teatterille ja väittäsin melkein että tämä uustuotanto on valtaosa mitä täällä nyt tehdään.

Konsta Pylkkänen etsii Kortteeria
Kuva: Krista Mäkinen

Myös näytteleminen on kehittynyt. Enää ei oikein sellaisella suorittamisella pärjää, kuten ennen puhuttiin näyttelijäsuorituksista… Asiat oli harjoiteltu perusteellisesti ja sitten ne toteutettiin välittämättä siitä mitä tapahtuu, mutta nykyään näyttelijän läsnäolovaatimus on niin suuri, että teatteri elää ihan toisella tavalla. Kuten näyttelijät ja esitys itsessään. Se on näyttelijälle haastavampaa ja antavampaa.

Kuinka lähestyt roolia kun saat sen?
Mulla on sellainen tapa, että makustelen ja vähitellen uin siihen rooliin ja teen siitä omani. Sellaisissa rooleissa joissa pitää perehtyä aiheeseen, kuten viime vuonna tehtiin tämä Tarina rakkaudesta ja pimeydestä, tutustuin kirjailija Amos Oziin ja hänen tuotantoonsa laajemmin. Ja myöskin Israelin historiaan. Kyllä pitää myös tietää mitä väittää.

Jos esität todellista henkilöä, kuten Markiisi de Sadea Markiisin unet -näytelmässä, tutustutko henkilön omaan kirjallisuuteen?
Markiisin historiasta otin kyllä selvää, luin hänen tärkeimmän kirjansa Justinen ja sain siitä jonkinlaisen kuvan että mikäs henkilö tämä on. Näytelmähän on rankka, mutta ei läheskään niin rankka kuin se henkilö oli.

Mitä olet oppinut näyttelemisestä?
Olen tehnyt teatteria yli 40 vuotta ja näytelmien kautta on tietysti pakko oppia tarkastelemaan maailmaa kriittisesti. Ja tuohan se hirveästi sivistystä. Pelkästään jo ne tekstit ja se lähdemateriaali mitä sen ympärillä pitää tehdä. Mäkin olen kuitenkin tälläinen työläistaustainen näyttelijä - ei meillä kotona hirveästi harrastettu kirjallisuutta eikä kulttuuria. Kovasti laulettiin, laulaminen kuului perheessä, mutta kulttuuriin tutustuminen ei ollut kovinkaan aktiivista. Sanotaan että olen sivistynyt. Todennäköisesti mä olen sivistynyt!

Tarvitseeko näyttelijän olla sivistynyt?
Kyllä mun mielestä tarvii.

Jos sulle tulee epäonnistumisen tunteita näyttämöllä niin kuinka pääset niistä yli?
Se on huomattavasti vaikeampi prosessi kuin onnistumisen tunne. Mä luulen että se on näytteljän itsetuntoasia. Jos näyttelijän itsetunto on kohdallaan kun tulee epäonnistuminen tai arvostelijat teilaavat, niin itsetunto auttaa jos ihminen omaa terveen itsetunnon… Vaikka kyllä täytyy myöntää että välillä on ollut joitakin semmoisia takapakkeja, että on itsetuntokin ollu koetuksella.

Millainen on hyvä näyttelijä?
Semmoinen joka uskaltaa panna oman persoonansa likoon. Arvostan semmosta näyttelijää joka uskaltaa olla kuin itsensä ja näyttää oman persoonansa: tällainen minä olen ja tämän persoonan kautta minä rakennan tämän. Ihan yhtä lailla kun tämä roolihenkilö on sanonut tämän, myös minä sanon tämän. Silloin kun näyttelijä uskaltaa mennä vaikeisiinkin asioihin omana itsenään ja uskaltaa näyttää omat tunteensa ja heikkoutensa. Turkka puhuu häpäisystä, uskalluksesta häpäistä itsensä. Sellaiset näyttelijät on mun mielestä kovia.

SLAVA!:sta vielä. Mikä sun rooli on?
Mulla on kaksi roolia. Toinen on arkkitehti Ivan Hjovan, joka on elävä henkilö joka suunnitteli talon Rantakadulle Stalinin aikana. Alkuperäinen Ivan on kuollut jo aikoja sitten vuonna '76 ja tämä arkkitehti jota esitän otti hänen nimensä vuonna '76, eikä ole ihan varma suunnitteliko hän sen talon Rantakadulle vai oliko se se edellinen… Mutta hän on ominut tämän Ivanin persoonan itselleen.
Toinen rooli on ranskalainen näytteljä Gérard Depardieu, joka otti venäjän kansalaisuuden välttääkseen ranskalaista verotusta...

Onko tämä hyvä näytelmä?
On. Esimerkiksi tuo äskeinen laulu, kuinka koskettava se onkaan. Se koskettaa varmasti jokaista katsojaa, jokainen katsoja tunnistaa äidin tuskan silloin kun poika on tapettu.
Mutta sitten siellä on koko Venäjän historia. Se kirjo on valtava, semmoinen kaleidoskooppi josta kumpuaa erilaista tuttua ja tuntematonta venäläistä historiaa.

Kellariloukko: Markku Maalismaa ja Laitala
Kuva: Patrik Pesonius

Philip Seymour Hoffman (1967-2014)

Poliisi. Pornoelokuvien äänimies. Herra Lebowskin henkilökohtainen assistentti. Runkkari. Lääketieteen opiskelija. Drag-artisti. Käsikirjoittaja. Rocktoimittaja. Peliriippuvainen. Truman Capote. Pahis. CIA-agentti. Pappi. Kreivi. Epäonnistunut rakkaudessa. Kampanjapäällikkö. Valmentaja. Viulisti. Mestari.

Ja siinä vain osa mestarillisen Philip Seymour Hoffmanin rooleista, toinen toistaan ikimuistoisimmissa elokuvissa.

Shokki

Muistan hetken kun sain vuosi sitten kuulla Hoffmanin kuolemasta. Oli Jussi-gaala ja jokin palkinto jaettiin, kun yhtäkkiä läppärin ruutuuni lävähti Varietyn artikkeli: Philip Seymour Hoffman Found Dead in New York.
Kun palasin siihen samaiseen uutiseen näin vuoden päästä, muistan täydellisesti tunteeni lukiessani sitä ensimmäisen kerran. Tuijotin otsikkoa, enkä uskonut lukevani oikein. Luen jotain nyt väärin. Muutama sana, mutta en varmasti yhdistä niitä oikeaksi lauseeksi. Totta se oli. Se oli ensimmäinen pohjustus sille, ettei vuotta 2014 tulla muistamaan ilon vuotena.

Puolisen vuotta siitä hetkestä sain alkavaan Lahden Kansanopisto-vuoteen tehtävän. Yksi niistä oli kysymys, joka meni kutakuinkin niin, että listaa kolme asiaa mitkä inspiroivat sinua näyttelijänä. Vastasin pyyteetön positiivinen palaute, tajuttoman hieno roolisuoritus ja Meryl Streep ja Philip Seymour Hoffman. Ylös kirjoitin vain kaksi ensimmäistä, kolmannen jätin pelkästään omaan mieleeni, ikäänkuin auki jos keksin vielä jotain muuta.

Doubt

Hoffmanissa ja Streepissä on yksi sama piirre näyttelijöinä: molemmat ovat saumattomia. Kumpikin tekee saumatonta roolityötä ja vielä täysillä. Väitän, ettei kummallakaan ole roolisuorituksellisesti heikkoa hetkeä. Eivät he tietenkään ole täydellisiä, kukaan meistä ei ole. Mutta siinä se juju osin piileekin. He pääsivät näyttelemään vain kerran samaan elokuvaan: Doubt - Epäilys, vuonna 2008.

Hoffman teki hyvin pitkään pieniä rooleja. Muistettavia, mutta pieniä sivuhenkilöitä. Perinteisen päähenkilön olemusta hänellä ei koskaan ollut, onneksi. Eräässä haastattelussa hän itse myönsikin pitävänsä "luusereiden" esittämisestä. Itse hän ei tietysti käyttänyt termiä, vaikka katsojan silmin moni rooli saattaa siltä vaikuttaa. Hoffman toi meidät itsemme ruutuun, mikä osin selittää hänen nerouttaan näyttelijänä ja ihmismielen tulkitsijana. Hoffman ei ylenkatsonut hahmojaan koskaan. Hyvä näyttelijä ei tee niin.

Ura

Naapuri kuin painajainen

Hoffman esitti uransa alussa paljon pieniä, mutta sitäkin muistettavimpia sivuhenkilöitä. Niistä esimerkkeinä ainakin Naisen tuoksu (Scent of a Woman, 1992), Kukaan ei ole täydellinen (Nobody's Fool, 1994), Boogie Nights (1997), The Big Lebowski (1998) ja Patch Adams (1998).

Pian Hoffmanin kasvot alettiin muistaa.

Hoffman oli aliarvostettu suhteellisen pitkään elokuvanäyttelijänä. Useista indierooleista hän sai kiitosta ja arvostusta, kuten esimerkiksi Onni (Happiness, 1998), sekä Naapuri kuin painajainen (Flawless, 1999) josta hän sai Screen Actors Guild -ehdokkuuden. Elokuva jäi aika vähälle huomiolle, siitäkin huolimatta että Hoffmanin vastanäyttelijänä oli Robert De Niro.

Capote

Nämä indiepääroolit poikivat yhä näkyvämpiä sivurooleja näkyvimmistä elokuvista, kuten Magnolia (1999), Melkein julkkis (Almost Famous, 2000), Punainen lohikäärme (Red Dragon, 2002), Päämääränä Cold Mountain (Cold Mountain, 2003), sekä Mission: Impossible III (2006).

Lopullisena läpimurtona voi turvallisesti pitää yhtä elokuvahistorian hienoimmista roolisuorituksista. Capote tyhjensi pankin vuonna 2005, tuoden Hoffmanille muun muassa uransa ainoan Oscarin.

Capoten jälkeen hienoja rooleja alkoi sataa. Esimerkkeinä Sidney Lumetin viimeinen elokuva Before the Devil Knows You're Dead (2007), Charlie Wilsonin sota (Charlie Wilson's War, 2007), Synecdoche, New York (2008), Doubt (2008), Merirosvoradio (The Boat That Rocked, 2009) ja niin edelleen.

Kauppamatkustajan kuolema

Kauppamatkustajan kuolema

Vuonna 2012 Hoffmanin syöksykierre alkoi. Hän sai pääroolin Broadway-näytelmästä Kauppamatkustajan kuolema. Roolin on sanottu olleen hänelle henkisesti erittäin raskas. Lavalla hän eli vahvasti näytelmää ja alkoi esityskauden aikana jälleen juomaan. Hoffman oli tähän pisteeseen asti ollut kuivilla alkoholista ja huumeista 23 vuotta. Hän kertoi eräässä haastattelussa alkaneensa käyttää Yliopistossa "kaikkea mitä käsiinsä sai".
22-vuotiaana, minun ikäisenäni, Hoffman raitistui vieroituksessa.

Ystävien mukaan Hoffman ajatteli, että pystyy nyt aikuisiällä kestämään alkoholia paremmin. Kaikki äityi kuitenkin pahemmaksi, ja huumeet tulivat jälleen kuvaan. Hoffmanin naisystävä tahtoi hänen muuttavan pois hänen ja heidän kahden lastensa luota, ainakin siihen asti kunnes Hoffman raitistuu jälleen. Tämä oli loppuvuodesta 2013.

Helmikuun 2. päivä 2014 Hoffman löydettiin kuolleena New Yorkin kotinsa vessasta, huumeruisku toisessa käsitaipeessaan. Kuolinsyyksi varmistui myöhemmin huumeiden, mm. kokaiinin ja heroiinin yliannostus. Näin maailma menetti jälleen yhden suurimmista taiteilijoistaan. Hän oli 46-vuotias.

A Late Quartet

Perintö 

Mun ottama kuva

Hän oli Paul Thomas Andersonin luottonäyttelijä ja ystävä. Heillä ehti olla viisi yhteistä projektia: Sydney, Boogie Nights, Magnolia, Punch-Drunk Love - Rakkauden värit, sekä Mestari.

Hoffman teki elokuvien ohella paljon myös teatteria. Hän liittyi 1995 off-Broadway -
teatteriryhmä  LAByrinthiin, jossa näyttelemisen ohella myös ohjasi paljon. Hoffman ehti ohjata vain yhden elokuvan, Soutaen sydämeesi (Jack Goes Boating, 2010).

Hänen viimeisimmäksi menestysroolikseen jäi Mestari (The Master, 2012). Tähän väliin täytyy jälleen mainita tämä tarina, jonka moni on ehtinyt jo kuulla 100 kertaa: ehdin nähdä kerran Hoffmanin livenä Venetsian elokuvajuhlien punaisella matolla elokuvan maailmanensi-illassa. Se hetki jäi yhdeksi elämäni merkittävimmistä, mutta samalla vittumaisimmista - en tiedä miksi helvetissä en ostanut lippua elokuvan maailmanensi-iltaan, vaan valitsin tunnin päästä alkavan esityksen, jonka perään näytettiin joku keskinkertainen italialainen komedia.

A Most Wanted Man

Vuoden 2014 God's Pocket ja A Most Wanted Man jäivät Hoffmanin viimeisiksi päärooleiksi, kun taas viimeiset Nälkäpelit jäävät viimeisiksi rooleiksi jotka näemme.

Urallaan Hoffman ehti voittaa muun muassa Oscarin, BAFTA:n, Golden Globen, sekä kolme Tonya. Jokaisesta edellämainituista hän sai useita ehdokkuuksia.

Yksi asia on selvää: mestarin ura jäi pahasti kesken. Kuinka paljon suuria ja hienoja roolisuorituksia olisimme saaneet vielä nähdä?
Oliko Philip Seymour Hoffman yksi kaikkien aikojen parhaista näyttelijöistä? Minusta oli. Katso hänen elokuviaan ja päätä mitä mieltä itse olet. Aloita vaikka tällä 20 minuuttisella tribuuttivideolla, jossa nähdään pätkä lähes jokaisesta roolista.

                                      Philip Seymour Hoffman                                                                                                 1967-2014

Paul Werner: Roman Polanski - henkilökuva (2014)

Minerva 2014

Kiistellyn, mutta kiistattomasti loistavan Roman Polanskin elämäntarina on kuin suoraan elokuvasta.
Paul Wernerin onnistunut henkilökuva ei välitä pelkstään niitä kymmeniä menestyselokuvia, joissa alansa huipuit Mia Farrow'sta Nastassja Kinskiin tai Jack Nicholsonista Johnny Deppiin ovat esiintyneet, vaan myös henkilökohtaisemman näkemyksen Polanskin vastoinkäymisiin, onnistumisiin, kipupisteisiin, sekä suuriin intohimoihin.

Pariisissa puolalaisille vanhemmille syntynyt Polanski pääsi karkaamaan Krakovan ghetosta lapsena. Hänen äitinsä ja mummonsa eivät selvinneet Auschwitzin keskitysleiriltä hengissä, mutta isä jäi henkiin.

Pian toisen maailmansodan jälkeen Polanski oli suhteellisen menestynytkin lapsinäyttelijä, mutta ei järkytyksekseen päässyt Puolan teatterikouluun. Hän pyrki elokuvakouluun, pääsi sisään ja palkittiin vuoden opiskelijana. Hän ohjasi useita lyhytelokuvia, joista kuuluisin lienee Kaksi miestä ja kaappi.

Polanskin ensimmäinen kokoillan elokuva Veitsi vedessä (1962) sai jopa Oscar-ehdokkuuden parhaana ulkomaisena elokuvana. Rosemaryn painajainen (1968) oli hänen läpimurtonsa Hollywoodissa.

Vuoden päästä 1969 viisi ihmistä, mm. hänen vaimonsa Sharon Tate, murhattiin raa'asti Polanskin ja Taten kotona Los Angelesissa. Murhan toimeksiantaja oli edelleen vankilassa istuva Charles Manson.

Polanski ja Nicholson Chinatownin kuvauksissa

Muutaman vuoden ja elokuvan kuluttua Polanski teki elokuvan, josta jäi pysyvä jälki elokuvahistoriaan. Chinatown sai ensi-iltansa 1974, ja nosti Jack Nicholsonin yhdeksi Hollywoodin parhaiten palkatuista näyttelijöistä (ironista kylläkin, niin kovapalkkaiseksi, ettei Polanskilla koskaan ollut varaa palkata Nicholsonia elokuvaansa toiste).

Vuonna 1978 ohjaaja pakeni Yhdysvalloista alaikäiseen kohdistuneen seksuaalisen hyväksikäyttöskandaalin vuoksi. Osapuolet olivat sopineet korvauksista, mutta tuomari halusi välttämättä saada maailmankuulun ohjaajan kiinni. Polanskin takaa-ajo jatkuu tänäkin päivänä, siitäkin huolimatta, että uhri (nykyään 50-vuotias) on vedonnut useaan otteeseen hyväksikäyttäjänsä puolesta. Jopa erään hänen lausuntonsa mukaan, media on satuttanut häntä enemmän kuin Polanski koskaan.

Historiallinen draama Tess (1979) jäi Polanskin viimeiseksi suureksi menestykseksi ennen vuosikymmenien enemmän ja vähemmän epäonnistuneita elokuvia.

Steven Spielberg oli tarjonnut hänelle Schindlerin listaa ohjattavaksi, mutta aihe oli Polanskille liian lähellä. Hän ei tahtonut tarttua juutalaisvainoihin tai toiseen maailmansotaan. Ei kunnes hän luki puolalaisen pianistin elämäkerran, johon hän välittömästi samaistui. Pianisti (2002) nosti Polanskin uran uudelle tasolle, saaden kiitosta ja ylistystä ympäri maailmaa. Elokuva toi Polanskille viimeinkin myös ansaitsemansa Oscar-palkinnon parhaasta ohjauksesta.

Nykyään Polanski on ollut yli 25 vuotta (ilmeisen onnellisesti) naimisissa ranskalaisen näyttelijä Emmanuelle Seignerin kanssa, ja heillä on kaksi lasta. Polanskin pidätys Sveitsissä vuonna 2009 (yli 30 vuotta tapahtuneen skandaalin jälkeen) nosti kuitenkin tapauksen jälleen kaikkien huulille. Polanski joutui kotiarestiin Gstaadin kotiinsa yli puoleksi vuodeksi. Sveitsiläiset lopulta vapauttivat Polanskin ja hylkäsivät USA:n vetoomuksen lähettää ohjaajaa takaisin oikeuden eteen.

Paul Wernerin kirja oli hyvin valaiseva kokemus, vaikka Polanskin elämäntarina suhteellisen tuttu olikin. Werner käy läpi Polanskin elämän, niin henkilökohtaisella tasolla, kuin elokuva elokuvalta. Jokainen elokuva käydään läpi niin juonellisesti, kuin tarkasti analysoiden. Monessa kohtaa suoraan sanoen yllätyin, kuinka yksinkertaisia ja nerokkaita ratkaisuja ohjaaja on käyttänyt elokuvissaan niin käsikirjoitustensa, kuvauksensa ja rakenteensakin puolesta.

Polanskin jokaisesta elokuvastaan pystytään osoittamaan myös hyvin henkilökohtaisia asioita, kuin suoraan hänen omasta elämästään. Ohjaajan itsensä mukaan elokuvien aiheet tai yhtäläisyydet hänen omaan elämäänsä eivät kuitenkaan ole suunniteltuja, vaikka onkin monista elokuviensa päähenkilöistä löytänyt hyvin paljon samaistumispintaa.

Werner tuntee aiheensa, muttei Polanskia henkilökohtaisesti. Se lienee kirjan etu. Kirjailija tuntee selkeästi syvää arvostusta henkilökuvansa aihetta kohtaan. Se on lukijan etu. Perusteetonta dissaamista ei olisi ilo lukea. Kirja antaa ymmärtää Polanskin olleen aina hyvin itsetietoinen, jopa niin paljon että mentiin kateuden puolelle ensimmäisen avioliittonsa aikana, jolloin hänen vaimonsa nautti suurempaa menestystä. Tosin on kohteliasta mainita myös, että Polanski vaikuttaa hyvin lojaalilta ystävältä: hän pyrkii palkkaamaan paljon ystäviään ja aiempia työtovereitaan elokuviinsa yhä uudelleen ja uudelleen.

Kirjan loppupuolella kohotin kulmiani Wernerin kumman alentuvaa suhtautumista "tuntematonta" John C. Reillya kohtaan. Yhdessä lauseessa hän sai vähäteltyä mainion Reillyn muiden Carnage (2011) näyttelijöiden alapuolelle, kun ei ole voittanut muiden elokuvassa näytelleiden tavoin Oscaria. Reilly tosin selvitytyy kuulemma näiden Oscar-näyttelijöiden kelkassa hyvin. Ehkä siinä oli jokin kirjailijan henkilökohtainen ongelma.

Kirja on erittäin mielenkiintoinen, ja suosittelen sitä kaikille Polanskista itsestään, elokuvahistoriasta tai yleisesti elämäkerroista ja mielenkiintoisista tarinoista kiinnostuneille.
Harva on läpikäynyt yhtä paljon suuria tragedioita elämässään kuin tämä mies.

Paul Werner: Roman Polanski - henkiökuva
Minerva 2014. 350 sivua.

Ylioppilasteatteri: Saasta

Aliisa Rinne
Kuva: Mitro Härkönen

Paras näkemäni esitys koko vuonna. Toisaalta myös ensimmäinen, mutta sainpa sanottua.

Mulla on ollut ongelmia itseni kanssa. Saastassa puolet ovat ystäviäni. Kaverien esityksistä on vaikea kirjoittaa, koska joudun  vastaamaan mielipiteistäni lukijoiden lisäksi heille.
Onneksi voin kertoa puhtain omatunnoin, että esitys oli todella hyvä!

Paikoin tuntui, että Sirpa Riuttalan ohjaamassa ja dramatisoimassa näytelmässä olisi ollut liian monia käsiteltäviä aihieta, mutta esityksen tyyli ja kolmiosainen muoto vältti ähkyn. Inhoan yleisöä osallistavia juttuja myös, mutta sekin osuus sujui kivuttomasti (en aio spoilata sen enempää niille, jotka esityksen vielä menevät katsomaan.) Sanon vain, että oli aika makee tunne.

Kulutusyhteiskunta, kauneusihanteet, seksuaalisuus ja himot ylipäätään olivat Saastassa suurennuslasin alla. Saiko esitys minut ajattelemaan eri tavalla, esimerkiksi kuluttamisesta? Ei nyt sillee. Kyllä mä aika vahvasti materialisti olen ja edelleen tykkään shoppailla ja käydä vaikka siellä jouluostoksilla. Eettisempään kuluttamiseen kannattaa toki pyrkiä, ostaa kerralla laadukas vaate ja pitää sitä useamman vuoden. Näin esimerkkinä. Kuole menkkahauk... Siis henkkamaukka!

Karlo Haapiainen ja Helinä Kumpulainen
Kuva: Mitro Härkönen

Esitys oli ronski, mutta siinä mielessä hienotunteinen ettei se välttämättä osoitellut sormella "sinä teet väärin senkin saasta!", vaan esitteli asiansa ja antoi katsojan ajatella. Sanomansa puolesta ronskius toimi hienosti, ainakin se oli toimiva tehokeino. Rivoutensakin puolesta esitys puhutteli minua, olenhan rivo mies.

Minulta löytyy hyllystä melkein 50-vuotias Lapualaisooppera -vinyyli, Ylioppilasteatterin klassikko. Luulisin, että voisin hankkia myös Saastan soundtrackin, musiikki oli sen verran hyvää kuultavaa. Erityisesti ihastuin avausbiisiin ja sen loistokkaaseen tulkintaan.

Julius Susimäki
Kuva: Mitro Härkönen

Näyttelijät olivat iskussa. Jokainen. En lähde mainitsemaan yhtäkään nyt nimeltä, vaikka kaikki voisin. Erittäin hyvä ryhmä YT:lle on tänä vuonna valittu (vaikka en tiedä muiden "vuosikurssien" tasosta, tämä oli ensimmäinen näkemäni juttu siellä.) Jokainen sai oman hetkensä framilla ja esiintyi edukseen.

Kontaktia esityksessä oli yllättävän vähän, kohtaukset oltiin rakennettu aika pitkälle yksilöiden esiintymistä varten. Tai näin jälkeenpäin tuli mieleen tämä. Ryhmän kuuntelu toimi hyvin, mutta varsinaisesti yhdessä ei näytelty. Yksin ryhmässä, enemmänkin. En tiedä, saatan olla väärässä, mutta viime yönä tuli sellainen fiilis kun esitystä mietin.

Myös apuohjaus toimi kuin apteekkari Veronassa.

Loppukaneetti: esitykset ovat loppuunmyyty, mutta loppuihin esityksiin on rakennettu 25 paikan lisäkatsomo. Pyörii tammikuun 23. päivään asti. Jos et esitystä nähnyt, harmi. Näissä piireissä varmasti parasta antia tällä hetkellä.

Juho Kuusamo, Julius Susimäki, Marius Laiho, Aliisa Rinne ja Helinä Kumpulainen
Kuva: Mitro Härkönen

Antti Holma: Järjestäjä (2014)

Antti Holman hillittömän hauska ja paikoin koskettava esikoisteos Järjestäjä oli suuri lukunautinto.

Holma nousi koko kansan tuntemaksi viime vuoden Putouksesta, mutta itse olin tutustunut hänen taiteesensa jo muutama vuosi sitten. Päärooli Kansallisteatterin näytelmässä Lasinen eläintarha, sekä vuoden näyttelijätulokas -palkinto Thalia-gaalassa 2010. Vuosi tai pari sen jälkeen olin mukana haastattelemassa häntä Kallion lukion lehteen. Jo silloin hän kertoi intohimostaan kirjoittamiseen.

Holmassa itsessään tuntuu olevan samanlaista karismaa ja aitoutta kuin Järjestäjän tekstissä.
Siviilissä ilmeisen asiallinen ja kohtelias Holma käsittelee ja leikittelee tekstin kanssa upeasti. Hänen kirjallinen tyylinsä on hyvin omintakeinen, häpeilemätön ja vahva, enkä ihmettele ollenkaan Järjestäjän saamia palkintoehdokkuuksia, mm. Savonia-palkintoon.

Tarmo palaa loppuun kirjastonhoitajana, josta suuri kiitos kuuluu rasittavaakin rasittavalle pomolle, Lillukalle. Lopun alkuna Tarmo löytää perunaleivoksensa roskiksesta. Tarmo jättää kirjaston ja siirtyy myöhemmin kuvitteelliseen Suomalaiseen Teatteriin järjestäjän tehtäviin. Viimein hän on paikassa, jonne kokee paremmin kuuluvansa. Toisaalta ehkä syy siihen on rakkaus suosittuun ja ihailtuun nuoreen näyttelijään, Danieliin, joka saa kirjassa toimia myös toisena kertojaäänenä.

Antti Holma
Kuva: Otava

Tarmo haluaa olla kunnon jätkä, tosi mies hemingwaymäiseen tyylin. Mutta Tarmo on neiti. Hänen homoutensa tuntuu olevan selvää lähes kaikille, vaikka itse hän tyytyykin toteuttamaan himojaan salaa; niin muilta kuin itseltään. Hänen perverssi ja epävarma hahmonsa on ihailtavan suora ja kunnioitettava.

Osa kirjaa tai kirjan lukeneista tulkitsee siinä piilevän naisvihaa, mutta itse en todellakaan väitettä allekirjoita enkä edes näe. Silloin lukija on lukenut pelkät rivit ja jättänyt oman työnsä lukijana, ajatustyön, tekemättä.
Tarmo ei suinkaan vihaa naisia, vaan on pikemmin yksi heistä. Hän ei vihaa naisia, ennemmin ihmisiä yleensä jossa mielessä hahmo on erittäin klassinen. Sitäpaitsi Järjestäjässä osansa saavat miehet aivan yhtä lailla, ketään ei erityisesti säästellä. Kirjan henkilöhahmoissa on samaistuttavia piirteitä mikä saattaa monia lukijoita säikäyttää. Pois se minusta!

Toinen mahdollisesti pohdinnan arvoinen kysymys tässä kohtaa, onko Holma kaunokirjallisissa havainnoissaan kovin väärässä?

Kirja on myös minulle henkilökohtaisella tasolla merkittävä. Vain kahta päivää ennen elämäni tärkeimmän miehen, enoni Tommin, kuolemaa hän pyysi että tilaisin kirjan hänelle. Samana iltana kirja lähti tilaukseen. Pari päivää kuoleman jälkeen kirja saapui postista.
Osin pidän kirjaa hänen viimeisenä lahjanaan minulle, sen myös hän tahtoi lukea. Ajattelin, että tähän kirjaan täytyy saada kirjailijan signeeraus. Otin yhteyttä Antti Holmaan ja vastaus tuli heti. Saimme sovittua pikaisen tapaamisen, ja taiteilija antoi välittömästi tukensa ja osanottonsa. Hieno mies.

Tommin muistoa kunnioittaen, siinä lukee nyt.
Ja siitä olen ikuisesti kiitollinen.

Tiedän, että Tommi olisi kirjasta pitänyt. Hän olisi nauranut ääneen, kuten minä.

Järjestäjä on hauskasti kirjoitettu, ihmisen näköinen vakava rakkaustarina.

Antti Holma: Järjestäjä
Otava, 2014. 380 sivua.

Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies - Elämä ja vähäisemmät teot (2014)

Atena kustannus 2014

Mikäli Kotivinkki tai Turun sanomat ovat tuttuja, toisin kuin minulle, olet varmasti törmännyt erääseen suosittuun ja kehuttuun kolumnistiin. Toimittaja, pakinisti (tämä kirjoitusasu ei liene oikea), kirjailija ja kolumnisti Roope Lipasti on kiistattomasti Suomen tarkimpia ja hauskimpia arjen kuvaajia. Hänen omaan arkeensa kuuluu vaimo, lapsia ja kissoja.

Lipasti on julkaissut reilu 10 kirjaa. Hänen varhaisimpia teoksiaan on mm. vuonna 2006 Vilhelmiina ja Juustopään tapaus (kirja on oletettavasti lapsille, älkää säikähtäkö). Hänen teoksiaan on myös käännetty, ainakin Rajanaapuri ja Perunkirjoitus on ilmestynyt useissa maissa. Käsittääkseni niistä ensimmäinen sai esimerkiksi Ranskassa hyvän vastaanoton.

Itse tutustuin häneen äitini kautta, joka on ollut Lipastin innokas lukija jo vuosia. Sopivan (tai epäsopivan) hetken sattuessa minulle on luettu parhaita sattumuksia ääneen, mikäli naurusta on tullut loppua. Nämä lukunäytteet saivat myös minut hankkimaan Halkaisukirvesmiehen itselleni - olen muutenkin kolumnien hyvä ystävä.

Roope Lipasti
Kuva: Vesa-Matti Väärä

Halkaisukirvesmies: Elämä ja vähäisemmät teot on koostettu uusista, sekä vanhoista kirjoituksista muokaten. Tätä voisi ajatella Lipastin Greatest Hits -kokoelmana. Kirja on jaettu viikonpäiviin, alkaen luonnollisesti maanantaista. Mitä pidemmälle kirjaa lukee (ja hyvin nopeasti lukeekin) sitä enemmän pääsee mukaan tämän lietolaisen, nelilapsisen perheen isän elämään.

Lipasti on tarkka oivaltaja ja saa jopa tällaisen 22-vuotiaan lapsettoman ja vaimottoman (nyyh) klopin samaistumaan tähän kirjassa esiteltyyn mieheen. Kirjailijan tajunta viiltää terävästi, upoten kirveen lailla (aah.. you see what I did there?) elämän arkisiin ja jopa tylsiin tapahtumiin, muokaten niistä paremman jutun kuin menestyskomedian parhaimmat sketsit.
Kaikki on aina näkökulmasta kiinni.


Käykää tutustumassa Lipastin Pihalla-blogiin, jos se ei vielä ole tuttu!


Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies - Elämä ja vähäisemmät teot
Atena 2014. 217 sivua.