Place to Hide: Pori Jazz perjantai (2/3)

Kandance Springs / Kuva: Riikka Vaahtera

Aurinko paistaa ja artistit laulaa - kuinka hieno päivä saapua Kirjurinluodolle. Päiväni alkoi burgerilla ja Nashville, Tennesseestä kotoisin olevan Kandance Springsin odottamisella.

Upea-ääninen soul-laulajatar on alle 30-vuotias ja julkaissut esikoisalbuminsa viime vuonna arvostetulla Blue Note -levy-yhtiöllä. Ennen keikkaa ilmoitettiin Springsin saapuvan signeeraamaan albumiaan keikan jälkeen. Mitäkö se tarkoittaa? Ryntään heti Päälavan vieressä olevan Jungle Recordsin telttaan ostamaan Soul Eyes -albumin ettei se vahingossakaan ehdi loppua.

Springs oli karismaattinen ja lunasti kaikki odotukset joita katsojilla oli. Hän istui flyygelinsä takana soittamassa albumillaan kuultavia kappaleita yhtyeensä kanssa. Juuri tämä on Pori Jazzin ydin: tuoda kuultavaksi loistavia artisteja, joista et ole koskaan aiemmin kuullutkaan. Nämä artistit saavat suurta näkyvyyttä suomalaisyleisölle Porista ja aivan varmasti kasoittain uusia faneja.

Olen jokaisena vuonna yllättynyt juuri näistä artisteista, joita en aiemmin tunne. Suurimmat yllätykset odottavat toki vielä seuraavaan päivään, mutta Kandance Springs oli tervetullut tutustuminen. Uusi ystävä.

Talk to Me, nimikappale Soul Eyes, Place to Hide, Neither Old Nor Young ja Leavin' ovat albumin kovia luita, mutta myös paikoin hyvältä Disney-kappaleelta kuulostava Too Good to Last ja mahtava Novocaine Heart tuovat väristyksiä.

Kandance Springs signeeraa / Kuva: Samuli Pentti

Keikan jälkeen jäin odottamaan Jungle Recordsin luokse, jonne oli saapunut kymmeniä nimikirjoitusta hamuavia musiikkidiggareita. Ihmiset toivat Soul Eyes -vinyyliä ja cd:tä artistille signeerattavaksi. Springs oli erittäin hyvätuulinen ja hymyili kuin Porin aurinko. "How are you?" Springs kysyi jokaiselta. "I'm good", muistelen vastaavani, ja kysyin kuinka hän itse voi. Kuinka amerikkalaiselta voi tuntua tuon kohtaamisen jälkeen? Small talkia tulevan, nousevan tähden kanssa. Can't complain.

Päivän missattu mahdollisuus oli Olli Hirvonen New Helsinki, josta ehdin kuulla vain lopun. Kun laadukkaita artisteja ja yhtyeitä on liikaa, syntyy nopeasti tilanne että uskoo maailmassa olevan vain hyvää musiikkia. Yllätysesiintymisen Lokkilavan edustalla tehnyt Sun Ra Arkestra tosin muistutti ettei kaikki välttämättä uppoa. Heidän musiikkinsa oli kuin New Orleansilasen hautasaattueen musiikkia. Tosin tämä oli vain esimakua seuraavan päivän keikasta, jota en nähnyt.

Tässä vaiheessa on hetki suorastaan hehkuttaa alueella olevaa ruokapuolta: tarjontaa löytyy enemmän kuin osaisi toivoa. Jos haluat jäätelöä suoraan Tampereen sydämestä, siellä on koju. Burgeria löytyy anniskeluteltasta. Jokilavan vieressä on oma ruoka-alueensa, josta saa falafeleja, aasialaista, salaattia, proteiinimättöä, muutaman kymmenen metrin päästä jopa sushia... Metrilakuja, you name it. On varmaa, että jokaiselle löytyi jotakin ja kaiken lisäksi kohtuu hinnoin - lähes joka kojussa kunnollisen aterian sai 10 eurolla, mikä ei ole laadukkaasta ruoasta festarihinnaksi paha.

Herbie Hancock / Kuva: Tomi Vastamäki

Illan henkinen pääesiintyjä, jazzlegenda Herbie Hancock ei esittelyjä kaipaa. 77-vuotias Hancock kuuluu jazzin uudistajiin ja Porissa vierailijoiden kärkikastiin - tämä on hänen kahdeksas esiintymisensä Jazzeilla. Hancock soitti aikanaan myös Miles Davisin kanssa, mikä on vain lisännyt hänen statustaan fuusion kruunaamattomana keisarina.

Hancock oli saanut silmämääräisesti Kirjurinluodon täyteen ihmisiä - ja huomattavan määrän nuorta kuulijakuntaa. Jazz ei katso ikää. Seisoin eturivissä ja vierelläni oli jazzdiggareita ja hiljaisia besserwissereitä. He tunsivat tuotannon läpikotaisin, mikä voitti kunnioitukseni puolelleen - ei sillä että kunnioitukseni painaisi heidän henkisiä Fazioli-koskettimiaan senttiäkään.

Jazzmestarin kuuluisimmat tunnistin itsekin: Watermelon Manista ja Actual Proofista Chameleoniin ja Cantaloupe Islandiin. Hancock ei vaikuttanut ikäiseltään hetkeäkään. Mies on lähes 80 vuotta, mutta soittaa ja esiintyy kuin puolet nuorempi veikkonen. Hänen yhtyeensä koostui maailman kiinnostavimmista muusikoista, aina Kendrick Lamarin tuottajasta Terrace Martinista, Santanan ja Stingin kanssa esiintyneisiin muusikkoihin.

Jamiroquai / Kuva: Tomi Vastamäki

Hyvä ystäväni oli myös saapunut siskonsa kanssa Pori Jazzeille - ensimmäistä kertaa koskaan. He olivat tulleet katsomaan Jamiroquaita, jota itse en tunne. Ystäväni myönsi, että vaikka on täällä ensimmäistä kertaa, hän todella haluaisi tulla uudestaan. Täällä on niin siistiä ja hyvä fiilis, hän sanoi. Se tunne todella on jotakin mitä muut tämän tasoiset festivaalit eivät tavoita.

Jamiroquai oli pimenevän illan pääesiintyjä. Musiikki oli minulle tuntematonta, mutta lavashow teki vaikutuksen. Muusikot osoittivat myös osaavansa soittaa ja laulaa - tuskimpa Kirjurinluoto olisi ollut muuten täynnä bändin faneja. Tungokseksi asti. Fanit rakastivat keikkaa ja tanssivat Jamiroquain tahtiin ties mitkä seppeleet pääässään. Yhtyeen laulajalla oli led-valaistut sarvet, jollakin katsojalla intiaanipäähine. Hattujen ja valojen juhlaa.

Lue myös reportaasini muilta päiviltä:
Pori Jazz: Päivä 1 - torstai
Pori Jazz: Päivä 3 - lauantai

Kandance Springs / Kuva: Samuli Pentti

I'm Waiting for the Day: Pori Jazz torstai (1/3)

Kun minulta kysytään vuoteni kohokohtia, Pori Jazz lukeutuu siihen aina kun olen Poriin päässyt. Tänä vuonna 52. Pori Jazz oli minun kolmanteni. Olen aiemmin päässyt festivaaleilla käymään vuosina 2011 ja 2015 - oikeastaan ensimmäiset Jazzit olivat ensimmäiset festarit joilla olen koskaan käynyt. Lienee tarpeetonta sanoa, että myös parhaat tunnelmansa ja tarjontansa puolesta.

Fantastic Negrito / Kuva: Riikka Vaahtera

Ensimmäinen päivä Pori Jazzeilla oli hieno, vaikka kylmyys ja sateinen keli yrittivät saada päivästä otettaan. Lukiessani Pori Jazzin 50-vuotishistoriikkia, siellä on maininta kuinka harvoin tapahtuman aikana on satanut. Jännitin koko viikon Porin kelejä - taasko siellä sataa? Joka kerta kun olen päässyt Jazzeille siellä on satanut. Olenko pahanilmanlintu, jonka on syytä pysyä kaukana koko tapahtumasta, jotta muut saisivat nauttia täysillä? Onneksi seuraavat päivät todistivat muuta, eikä minun tarvitse välttää festivaaleja.

Koska olin mattimyöhäinen majoituksen kanssa (rupesin suunnittelemaan matkaa vain kuukausi ennen), huomasin ettei majoitus ole hirveän helposti järjestettävissä: hotellit kannattaa kuulemma varata vuotta ennen, jotta varmasti saisi huoneen kohtuulliseen hintaan. Pori Jazzin kanssa samaan aikaan järjestetään vuoden poliittinen tapahtuma Suomi Areena samaan aikaan.

Onnekseni sain 50 kilometrin päästä Raumalta mukavan asunnon, jossa kykenin viettämään yöt lyhyillä yöunilla ennen seuraavan päivän rientoja. Raumalta on helppo tie Poriin, joten arkailu yösijan valinnan suhteen sieltä on turhaa.

Kun saavuin festivaalialueelle, totesin tulleeni liian myöhään. Klo 15 aloittanut yhdysvaltalainen Fantastic Negrito kuulosti juuri siltä, että olisi pitänyt saapua aiemmin. Yleensäkin Poriin saapuvat artistit haluavat sanoa jotakin: heidän musiikissaan yhdistyy sanoma ja musiikillinen taito. Kun nämä asiat yhdistyvät, syntyy jotakin mitä arvostan suunnattomasti.

Fantastic Negriton päätettyä settinsä Päälavalla, oli aika suunnata Lokkilavalle. Jazzkitaran virtuoosi Bill Frisell esiintyy Bill Frisell Trio -kokoonpanonsa kanssa, jossa kuullaan bassossa Tony Scherriä ja rummuissa Kenny Wollesenia. Ennen Jazzeja tiedotettiin, että luvassa saattaa olla mitä tahansa: jazzstandardeja, Frisellin vanhaa tai uutta materiaalia, kenties lainakappaleita - mitä tahansa. Yhtye ei suunnittele settiään etukäteen, mikä toi vaarantunteen myös kuulijalle.

Bill Frisell Trio / Kuva: Vessi Hämäläinen

Suunnittelemattomuus näkyi ainakin siinä, että show alkoi himmaillen. Vasta hetken jälkeen Frisellin minimalistin jazztapailu kehkeytyi omaksi maailmakseen Suomen suven hellässä syleilyssä. Vielä tässä vaiheessa sää oli kolea, mutta miellyttävän siedettävä. Oli jälleen ilo huomata, että Bill Frisell Trio houkutteli Lokkilavan edustan täyteen kuulijoita, vaikka olikin melko varhaista.

Katsojakunta oli nuorta ja vanhaa: rentoa, fiiniä ja rennon fiiniä. Oli hauska huomata, kuinka moni Jazzien seniorikuulijoista asetti istuinalustan tai muovipussin puhtaiden penkkien suojaksi. Suojelivatko he takapuoltaan penkiltä vai penkkiä takapuoleltaan, ei pysty sanomaan. Eräs mies nousee seisomaan ja vilkuttaa tuttavalleen kesken keikan. Kun hän huomaa minun katsovan häntä useiden kymmenien metrien päästä, hän laskee nolona kätensä, heilauttaa vielä kerran varovasti uudestaan ja istuutuu. Näinkö juuri sitä kuuluisaa suomalaista revittelyä?

Aluksi Bill Frisell Trio ei tehnyt minuun vaikutusta kuulijana. Huomasin bändin voimavaran vasta hetken soiton jälkeen. Kun musiikin antaa soljua läpi korvien, sen maailma aukeaa huomattavasti selvemmin. Kun musiikin hyväksyy, se toivottaa lämpimästi tervetulleeksi.

Tuomari Nurmio / Kuva: Tomi Palsa

Yksi festivaalin eniten odottamani keikka nähtiin seuraavaksi. Päälavan edusta oli vielä harva, mutta pian Tuomari Nurmion aloituksen jälkeen jazzkansa löytää perille. En itse tunne Dumarin tuotantoa kovinkaan hyvin - ainoastaan satunnaisia klassikkoja sieltä täältä. Nyt festarin jälkeen olen kuitenkin tutustunut hänen musiikkiinsa - ja loistavaan uuteen Dumarillumarei -albumiinsa - ja voin todeta olevani hänen suuri faninsa.

Porissa kuultiin retrospektiivinen kattaus Tuomari Nurmion uralta. Hittejä eri vuosikymmeniltä, mutta myös uusia lauluja. Tämä vuosi on hänelle erityinen, sillä herran ensilevytys Oi mutsi mutsi täyttää tänä vuonna 40 vuotta. Kappale aloittikin koko show'n. Ensin lavalle asteli Nurmio itse, hetken päästä koko yhtye. Ja kuinka hyvältä se kuulostikaan!

Oli kiehtovaa katsoa kuinka Dumari osasi ottaa yleisönsä vailla ontuvia yleisön hurraa-huudattamisia. Toisaalta puisevat "kaikki mukaan" -huudot eivät sovi kaikkein uskottavimmille kotimaisille. Ei Juice Leskinen, Ismo Alanko tai Tuomari Nurmio tarvitse sellaista. Heidän tapauksessaan yleisö on mukana. Dumari on suvereeni esiintyjä ja erittäin kovassa iskussa yhtyeineen.

Tuomari Nurmio / Kuva: Riikka Vaahtera

Suurta herkkua oli esimerkiksi kuulla Lasten mehuhetki, Punainen planeetta tai Paavi roskapankissa - suuria klassikkoja. Klassikkojen lisäksi oli upeaa kuulla myös tuoretta materiaalia, kuten Dumarillumarei -albumin nimikkokappale ja Tsaari, sekä Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen -elokuvassa kuultava Skulaa tai delaa. Kuten Nurmio totesi, Kaurismäen elokuva sai lyttäyksen Suomessa monilta tahoilta, esimerkiksi Helsingin sanomilta. Lyttäys kesti siihen saakka kunnes elokuva palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla Hopeisella karhulla ohjauksesta. Siinä on jotain hyvin suomalaista.

Omalta osaltani Ambrose Akinmusire jäi valitettavasti näkemättä (jälkeen päin olen kuullut ja lukenut sen olleen suuri menetys), eikä Wilco antanut minulle hirveästi mitään. En tiedä miksi, koska tyylissä ei ole vikaa. Ei vaan uponnut. Setti oli pitkä, ja Wilco-fanit nauttivat siitä selvästi. Sehän on pääasia.

50-vuoden odotus palkittiin jämptisti klo 22:30, jolloin Päälavalle nousi illan pääesiintyjä. Minuutilleen ajoissa aloittanut Brian Wilson sai sateessa odottavan yleisön mukaan heti ensimmäisen California Girls -kappaleen alkaessa. Kuten sanottu, The Beach Boys on vieraillut Suomessa, mutta Wilsonia itseään ei ole aiemmin täällä nähty. Hänen elämänsä on ollut kovin raskasta, eikä hänen sairautensa helpota asiaa. On kuitenkin unohtumatonta nähdä juuri 75 vuotta täyttänyt Wilson Kirjurinluodolla.

Brian Wilson / Kuva: Tomi Palsa

Falsetti ei enää legendalta luonnistu, mutta hänen yhtyeensä paikkaa tämän huolen. Kappaleissa, jossa vaaditaan korkeampia ääniä tai falsetteja, se hoituu nuorempien yhtyetovereiden puolesta. Wilson itse istuu koskettimiensa takana ja laulaa. Omiksi kohokohdikseni nousee setin kolmas kappale, klassinen I Get Around - myös yleisö pyörii onnesta.

10 laulun jälkeen päästin kiertueen päätavoitteeseen: esittää legendaarinen, viime vuonna 50 vuotta täyttänyt Pet Sounds -albumi kokonaisuudessaan. Se olikin konsertin huippukohta. Wouldn't It Be Nice, I'm Waiting for the Day, Sloop John B ja God Only Knows. Albumin upean finaalin koosti kappaleet Here Today, instrumentaali Pet Sounds (ilman eläimiä) ja Caroline, No. Kun puhutaan pop-kappaleista, tässä on kovia klassikkoja.

Konsertti ei päättynyt vielä suinkaan tähän: encore sisälsi viisi kappaletta, joista ensimmäinen Good Vibrations sai - anteeksi latteuteni - yleisön värisemään. Koko konsertti päättyi Love & Mercy -nimiseen balladiin, joka on myös Wilsonin elämästä kertovan, pari vuotta sitten ilmestyneen elämäkertaelokuvan nimi.

Rakkautta ja armoa, siitä Wilsonin konsertissa oli pohjimmiltaan kyse.

Lue myös reportaasini muilta päiviltä:
Pori Jazz: Päivä 2 - perjantai
Pori Jazz: Päivä 3 - lauantai

Brian Wilson / Kuva: Tanu Kallio

Kotimaa on toista maata

Olen ollut jo pitempään väsynyt teatteriin. En ole jaksanut käydä, motivaatio on täysin nollassa. Sitten tuli kesä ja normaalit teatterit jäivät lomille. Alkoi kesäteatterikausi, jota yleensä kartan. Pyrin katsomaan ystävieni esitykset, sekä satunnaisien isompien kesäteatterien juttuja jos tielle sattuu, mutta muuten en jaksa sitä samaa vanhaa kainalopieru/heinähattuhupailua.

Viime vuonna perustetun Rintamateatterin Kotimaa oli toista maata. Tunti ja vartti hauskaa ja vakavaa. Voisi jopa sanoa että täydellinen yhdistelmä, joka viihdyttää, mutta saattaa samalla myös opettaa jotakin.

Käsikirjoitus on työryhmän yhdessä työstämä, mutta dramatisoinnista vastaa näyttelijä, muusikko ja runoilija Karlo Haapiainen. Tästä kaikesta vastaa ohjaajan ominaisuudessa suurtirehtööri Joel Härkönen. Kokonaisuus on sekava ja samalla täysin hallittu, eikä suvantovaiheita ehdi juurikaan esityksessä tulla.

Esityksen aikana ajatuskaareni meni jotakuinkin näin:

1. Alku - mitä nyt taas?
2. Esitys käyntiin - nyt revitellään huolella. Onko tämä ilottelua?
3. Esitys jatkuu - tämä ei ole pelkkää ilottelua.
4. Jotakin tapahtuu - ja taas saa nauraa.
5. Esitys herättää ajatuksia - pistää todella ajattelemaan, mutta ei itketä.
6. Loppu - kuin kelvollisten löylyjen jälkeen.

Ehkä tässä vaiheessa avaan Kotimaata hieman. Se on ikäpolvelleni hyvin tyypillinen ironinen kokonaisuus, jossa karnevalisoidaan monen suomalaisen "pyhä", oli kyseessä sitten urheilu tai viina. Mutta ettei tilanne olisi liian loukkaava, nauretaan myös itselle, tai lähinnä ohjaaja Härköselle ja hänen kaksinaismoralismeilleen.

Kun kävelin ystäväni, taiteilija Tuukka Leijavuoren kanssa pois esityksestä, hän huomautti Kotimaan olleen fragmentaarinen. Olin mielestäni osuva, kun sanoin sen olevan pikemmin fragmentaalinen, mutta tarkemmin ajatellen se pitää paikkansa. Kotimaa on fragmentaalinen esitys.

Useimmiten esitys naurattaa, mutta se esittelee myös jotakin syvempää: rikkinäisen lapsuuden, paikan jota ei voi kutsua kodiksi. Lopulta tämä on tarina kodittomista lapsista, jotka eivät saa lämpöä vanhemmiltaan, vaan toisiltaan. Mitä olisimmekaan ilman ystäviä.

Ja mitäpä olisi näytelmä ilman osuvia näyttelijöitä. Tekstin sanoiksi pukee kolme kovaa: Milla Kuikka, Otto Pilli ja Julius Susimäki. Jokaisella näyttelijällä on omat tähtihetkensä näyttämöllä. Äärimmäisen rakastettava kohtaus on Kuikan hahmon rippijuhlat, jossa jokainen näyttelijä antaa yleisölle täyslaidallisen henkistä kakkua. Kaikkensa antavien näyttelijöiden luomat hahmot ovat tarkkoja ja mieleenpainuvia.

Kotimaa esittää ydinkysymyksensä katsojille: mitä suomalaisuus on sinulle? Ja onko siinä loppujen lopuksi mitään järkeä.

Kuva: Lauri Antonio Kivikataja

Puistoblues Is My Business

Omalta osaltani festarikauden avasi Järvenpäässä järjestettävä Puistoblues, jossa vuosien varrella on nähty esiintyjiä aina ZZ Topista, Robert Plantista ja John Fogertystä aina B.B. Kingiin, Gary Mooreen ja Carlos Santanaan. Puistoblues saattoi juhlia tänä vuonna 40-vuotista taivaltaan Suomen festarikartalla, mutta itselleni kerta oli vasta ensimmäinen - eikä varmasti viimeinen.

Puistoblues järjestetään Vanhankylänniemessä, joka sijaitsee hetken päässä Järvenpään keskustasta. Saavuin kuvaajani kanssa paikalle omalla autolla, vaikka bussiyhteydet Järvenpään keskustasta toimivat huhujen mukaan moitteetta koko festarin ajan. Julkiseen liikenteeseen jopa kehotetaan ruuhkien välttämiseksi. Parkkeeraus Puistobluesin tapahtuma-alueen viereen on melko hintavaa (30 euroa), mutta mielestäni jokaisen euron väärti. Tuntien seisomisen jälkeen on suoraan sanottuna luksusta istahtaa samantien autoon.

Festarialue itsessään on kaunis. Tapahtuma järjestetään hyvällä alueella kaiken vehreyden keskellä. Puistoblues muistuttaa monin tavoin Pori Jazzia - piknik-tunnelmaan, viltteihin ja retkituoleihin, kuten myös rentouteen kehotetaan. Olin iloisesti yllättynyt kuinka anniskelualueelle oli helppo kulkea sisään ja ulos. Turhat tarkastukset ja muut jätettiin suosiolla pois. Omiin silmiini ei osunut yhtäkään kahakkaa, sillä ihmiset tekivät sen mitä olivat tulleetkin tekemään: kuuntelemaan musiikkia.

Myös ruokatarjonta oli parempaa kuin useilla festareilla. Vaikka kyseessä oli monipuolinen "festarimättö", kojut tarjosivat astetta parempaa. Kaiken lisäksi löytyi myös mukavaa ajanvietettä: lapsille oma Kakarablues ja (aikuisille) hauska mahdollisuus päästä ison saksilavan kyydissä korkeuksiin. Sieltä näki koko festarialueen ja järven kokonaisuudessaan, mutta Agentsia ei valitettavasti päässyt karkuun.

Saavuimme paikalle hieman liian myöhään. SF Blues oli ehtinyt jo aloittaa - yhtye siis joka sisältää Heikki Silvennoisen, Dave Lindholmin ja Pepe Ahlqvistin. En oikein päässyt keikkaan enää mukaan, joten tutkailin festarien kojutarjontaa ja kiertelin paikkoja.

North Mississippi Allstars kuulosti mainiolta. Yhdysvaltalaisveljeksien tuotanto ei ollut itselleni aiemmin tuttua, mutta heidän kuulemisensa Puistobluesin esiintyjäkavalkadissa oli ilo. Heidän aikanaan tunnelma alkoi nousta jo korkealle, vaikka sää uhkaavasti kylmeni ja pilvet kokoontuivat pahaenteisesti Järvenpään ylle. Tämä saattoi johtua pian alkavasta, musiikin lakeja uhmaavasta Agentsin esityksestä. Ilmeisesti yhtyeen kokoonpano oli jotenkin erityinen ja juhlava, mutta tässä kohti yritin vain pysyä kaukana.

Illan pääesiintyjä saatiin lavalle hieman ennen seitsemää. Little Steven & the Disciples of Soul on 15 henkeä käsittävä kokoonpano, joka tekee tällä hetkellä maailmankiertuetta Steven Van Zandtin uuden Soulfire -albumin merkeissä. Soulfire on Bruce Springsteenin sidekickin kuudes sooloalbumi, ensimmäinen melkein 20 vuoteen. Tänä vuonna tulee kuluneeksi myös 35 vuotta herran ensimmäisestä sooloalbumista Men Without Women.

Keikka oli suuri menestys ja ampaistiin käyntiin Soulfiren nimikkobiisillä. Yleensä niin-kovin-yrmy Little Steven tuntui nauttivan keikastaan, hän hymyili hyväntuulisena ja kertoi tarinoita biisien välissä. Uutuusalbumi soitettiin lähes kokonaisuudessaan: setistä jäi uupumaan ainoastaan Some Things Just Don't Change, The City Weeps Tonight ja yllättäen levyn ensimmäinen single Saint Valentine's Day.

Settiä oltiin muokattu selkeästi sopivammaksi bluesfestareita silmällä pitäen: mukana oli myös The Electric Flag -cover Groovin' Is Easy, jota ei tietääkseni ole soitettu muilla kiertueen keikoilla. Mukana oli myös Little Stevenin klassikoita, joista mieleen jäivät erityisesti kaunis Princess of Little Italy ja tunnelmaa nostattava Bitter Fruit. Yllättäen klassikoista jäi pois lähes joka keikalla vedettävä Out of the Darkness, joka lienee yksi pikku-Stevien suurimpia hittejä.

Encoressa kuultiin (myös Twitterissä toivomani) I Don't Wanna Go Home, joka on yksi Soulfiren vahvimpia kappaleita. Biisin on esittänyt alunperin Southside Johnny and the Asbury Jukes, vaikka se onkin Little Stevenin kirjoittama. (Aiemmin olen kuullut kappaleen livenä Springsteenin mammuttikeikalla Helsingissä vuonna 2012.) Encoren viimeinen kappale oli mahtava, aiemmin tänä vuonna edesmenneen Chuck Berryn coverointi Bye Bye Johnny, joka niin ikään nousi keikan huippujen joukkoon.

Lopuksi Little Steven huikkasi yleisölle, että yrittää palata takaisin jo tänä syksynä! Toivottavasti näemmekin. Little Stevenin keikaksi Puistobluesin n. 5 500 kävijää taisi olla suuri yleisö, mutta Puistobluesin omiin tavoitteisiin yleisömäärä ei aivan kuulemma yltänyt. Syitä tähän lienee useita. Festivaalipäällikkö Miikka Porkka arvelee pilvisen sään olevan suuri tekijä, kuten varmasti olikin.

Täytyy myös muistaa, että keikkapäiväkin oli varmasti yksi kesän kiireisimmistä: Guns N' Roses Hämeenlinnassa, Ultra Bran paluukeikka Provinssirockissa, The Weeknd Kaisaniemessä, Tuska Kalasatamassa... Uskon kuitenkin itse valinneeni oikean tapahtuman.

Little Steven & the Disciples of Soul 01.07.2017 - settilista ja kuvagalleria

1. Soulfire
2. I'm Coming Back
3. Among the Believers
4. The Blues Is My Business
5. Love on the Wrong Side of Town
6. Until the Good Is Gone
7. Groovin' Is Easy
8. Angel Eyes
9. Killing Floor
10. Standing in the Line of Fire
11. I Saw the Light
12. Salvation
13. Down and Out in New York City
14. Princess of Little Italy
15. Walking by Myself
16. Ride the Night Away
17. Bitter Fruit
18. Forever

19. I Don't Wanna Go Home
20. Bye Bye Johnny

Maailmankirjallisuus kylässä: Helsinki Lit 2017

Greenwell, Tervo ja Pamuk / Kuva: Saara Autere

Ensimmäinen Helsinki Lit -tapahtuma järjestettiin kaksi vuotta sitten. Savoy-teatterissa järjestettävä kirjallisuusfestivaali innosti kävijöitä ja vieraita jo ensimmäisestä kierroksesta lähtien. Tänä vuonna festivaali sai vieraakseen mm. kirjamaailman massiivisimpiin tähtiin kuuluvan turkkilaisen Orhan Pamukin, joka palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2006.

Pamuk sai minutkin tänä vuonna paikalle tarkastamaan festivaalitarjonnan. Hyvä niin, sillä kaksi loppuunmyytyä päivää vakuutti minut: Helsinki Litiä tarvitaan. Myös festivaalin ohjelmajohtaja Philip Teir huomautti YLE:n radio-ohjelmassa Helsinki Litin tarpeellisuutta, sillä Suomessa ei vastaavaa keskustelevaa, kansainvälistä kirjallisuustapahtumaa ole.

Tärkeää on pitää tapahtuma keväällä, koska kulttuuritarjontaa on huomattavasti vähemmän kuin syksyllä. Helsingin ja Turun kirjamessut ajoittuvat monien muiden tavoin syksylle, eikä näitä tapahtumia voi edes verrata Helsinki Litiin.

Tapahtuman idea on yksinkertainen: pistetään kotimainen ja ulkomaalainen kirjailija keskustelemaan keskenään. Kyseessä ei ole haastattelu (vaikka siihen keskustelut monesti lipsahtavatkin) vaan kahden kirjailijan keskinäinen kohtaaminen. Suurin osa keskusteluista käydään englanniksi, muutama ruotsiksi. YLE Areena lähettää haastattelut suorana, mutta ne jäävät myös arkistoon.

Gappah, Fioretos ja Kähkönen / Kuva: Saara Autere

Päivän aikana nähdään ja kuullaan viisi keskustelua. Ensimmäisen kolmen 45 minuuttia kestävän tuokion jälkeen pidetään tauko, jossa kirjailjat signeeraavat teoksiaan, joita tänä vuonna Nide -kirjakauppa myi aulassa. (Itse olin tosin varautunut ja ostanut kirjat etukäteen.) Pamukin signeeraustilaisuus aiheutti hieman kaaosta, koska pöydät olivat ovien vieressä ja jonot menivät täysin sekaisin. Oikeastaan en ole varma oliko lopulta edes jonoa. Mikäli vastaavanlaisia suurtähtiä saapuu tulevina vuosina (mikä on toki oletettavaa kahden loppuunmyydyn päivän jälkeen), kannattaa harkita jonkinlaista nauhaa tai parempaa sijoitusta signeerauspisteelle. Toki ymmärrän, että Savoyssa tämä on hyvin haasteellista ja festivaalin järjestäjät ovat varmasti tehneet mikä tehtävissä on.

Festivaalin juonsi tänäkin vuonna mainiosti näyttelijä Pekka Strang.

Ensimmäisen päivän parasta antia oli Märta Tikkasen, Linda Boström Knausgårdin ja Juha Itkosen keskustelu (joka oli ruotsiksi, enkä ymmärtänyt siitä mitään, mutta yleisö nautti silminnähden valtaisasti. Myös aihe kiinnosti minua, mutta YLE toivottavasti näyttää jossakin vaiheessa haastattelun tekstitettynä).

Ensimmäisen päivän viimeinen keskustelu oli kuitenkin paras: Tammen Keltaisen kirjaston kirjailija Petina Gappah, ruotsalaisen nykykirjallisuuden tähti Aris Fioretos ja Sirpa Kähkönen. Ensimmäistä kertaa aikaan saatiin kunnon keskustelu-asetelma. Siihen auttoi kolmen tasavahvan keskustelijan osallistuminen. Kahdenkeskiset keskustelut lipsahtavat haastatteluksi helpommin, koska on selvää, että vieraskielinen kirjailija on ikään kuin suomalaisen "vieraana".

Persson Giolito ja Hirvonen / Kuva: Saara Autere

Kolme sai aikaan kuitenkin hyvän keskustelun, mm. kulttuurisesta omimisesta. Gappah piti loisteliaan puheenvuoron, miksi hän kokee voivansa kirjoittaa albiinonaisen näkökulmasta olematta itse albiino, kirjassaan Muistojen kirja. Minusta on erikoista ajatella, että kirjailijalta pidettäisi epäsopivana mennä toisen ihmisen nahkoihin, mutta jotkut ajattelevat sen ilmeisesti niin yksipuolisesti.

Tein ensimmäisenä päivänä kiinnostavan huomion: rivi, jolla istuin (parven ensimmäinen), istui 27 naista ja lisäkseni kolme miestä. Lavasta katsoen ensimmäisellä rivillä istui 21 naista ja neljä miestä (+ kuvaaja), toisella rivillä 23 naista ja kaksi miestä, kolmannella rivillä 25 naista ja viisi miestä. Missä olette, kanssamieheni?

Ensimmäinen päivä huipentui Antti Holman ja Kaj Chydeniuksen konserttiin Suomi 100 ja Suurvallat. Kesto puoli tuntia.

Mazzarella ja Marsh / Kuva: Saara Autere

Toinen päivä lähti käyntiin Mauno Koiviston muistelolla, mikä oli tyylikäs veto. Malin Persson Giolito ja Elina Hirvonen muistelivat edesmennyttä presidenttiä, ennen haastatteluun ryhtymistä. Persson Giolito oli kiinnostava persoona ja haastattelu saikin kiinnostumaan hänen palkitusta teoksestaan Suurin kaikista.

Yksi eniten odottamani vieras oli brittiläinen neurokirurgi Henry Marsh, joka keskusteli festareilla kiitetetystä muistelmateoksestaan Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta. Ennen festivaaleja huomasin, että kirjaa löytyy hyvin harvoista kaupoista. Suosittelen kirjan ottamista valikoimiin sen kiinnostavan aiheen ja menestyksen vuoksi. Kirja ollut bestseller useissa maissa, eikä suotta.

Henry Marsh / Kuva: Saara Autere

Päivän toiseksi viimeinen keskustelu oli Jari Tervon suvereenisti vetämä. Jos festivaalin parhaat kotimaiset vetäjät pitäisi valita, palkinto menisi ehdottomasti Tervolle (vaikka Antti Tuomainenkin oli mainio). He näyttivät kuinka kirjailijaa tulisi haastatella. Tervo veti parhaan toimittaja-Tervon esille keskustellessaan yhdysvaltalaisen Garth Greenwellin kanssa teoksesta Kaikki mikä sinulle kuuluu. Greenwell kehui kuinka kauniisti Tervo oli hänen romaaninsa lukenut.

Greenwell ja Tervo / Kuva: Saara Autere

Orhan Pamuk huipensi koko festivaalin, kuten mainittu. Keskustelua hänen tuoreesta Kummallinen mieleni -romaanistaan, sekä hieman Turkin politiikasta. Pamuk pysyy kaikesta huolimatta optimistisena (vaikka hän tarvitseekin henkivartijaa kaupungilla kulkiessaan). Ei ole helppoa arvostella valtaapitäviä diktatuurille flirttailevassa järjestelmässä. Mieluiten Pamuk kuitenkin keskusteli romaanistaan ja sen keskushenkilö Mevlutista.

Kaiken kaikkiaan Helsinki Lit osoitti olevansa festivaali, jota tarvitaan Suomen kulttuuritapahtumien joukkoon. On erikoista, miksi aina joulun alla mainostetaan suomalaisten ostavan kirjoja vain jouluna, yleensä lahjaksi. Kun sitä hoetaan tarpeeksi kauan, se alkaa pitää paikkansa. Mikäli markkinointi tehtäisi kunnolla pitkin vuotta, käytettäisi hieman mielikuvitusta, järjestettäisi tapahtumia ja luotaisi kirjoista ja kirjailijoista ns. "mediaseksikkäämpiä" - kirjallisuudella ei olisi hätää. Pärjääkö kirjallisuus, jos ainoa kenen ääni kuuluu on Teuvo Loman, joka sanoi Etelä-Suomen Sanomissa, ettei nuori sukupolvi enää halua kirjahyllyjä, koska ne ovat tunkkaisia, vievät paljon tilaa ja näyttävätkin usein esihistoriallisilta? En tosin ole varma kuka häntä kuuntelee, mutta pointtini lienee selvä.

Pamuk ja Aittokoski / Kuva: Saara Autere

On totta, että kirjallisuus on tietynlaisessa murroksessa, mutta se tulee selviämään siitä. Täytyy vain lyödä ihmisiä kirjalla päähän. Hinta on tietysti kirjalla kova, mutta on kirjastoja, antikvariaatteja ja kirppiksiä. Lukeminen täytyy vain löytää.

Jutun kuvat on otettu Helsinki Litin virallisilta Facebook-sivuilta. Kuvaaja krediitit menevät Saara Autereelle.

Minä tungoksessa. Tuo silmälasipäinen, hattupäinen komea mies. / Kuva: Saara Autere

Nothing Left to Say but Goodbye: Chris Cornell 1964-2017

Päiväni lähti käyntiin shokilla: Chris Cornell on kuollut vain 52-vuotiaana.

Henkilökohtaisesti Cornell oli minulle yksi tärkeimmistä artisteista. Ensikosketuksen hänen musiikkinsa sain vuonna 2006, kun näin Casino Royalen elokuvateatterissa ystävieni kanssa. You Know My Name jäi kirkkaana mieleeni. Tiedän, että kappale on saanut osakseen kohtuuttoman määrän arvostelua, mutta mielestäni se ansaitsee paikkansa yhtenä parhaista 007-tunnareista.


Seuraavana vuonna tein ylä-asteella työelämään tutustumisen Free Record Shopissa. (Tietäjät tietää ja jonnet ei muista.) Osuin onnelliseen saumaan, koska viikon aikana julkaistiin sekä Ozzy Osbournen Black Rain, Ari Koivusen Fuel for the Fire ja Chris Cornellin Carry On. Kahdesta ensimmäisestä levystä nyt voi olla mitä mieltä tahansa, mutta julkaisut olivat suuria, joten oli kiinnostava olla levykaupassa töissä juuri silloin.

Tässä kohden tarinaan tulee mukaan äitini. Eräänä päivänä hän tulee hakemaan minua töistä. Olen saanut valita mitä levyä myymälässä soitetaan, Cornellin uutta tietenkin. Äitini, jolta olen melkeinpä perinyt musiikkimakuni, kysyy kuka tämä esittäjä on. Liikkeessä soi juuri Michael Jackson cover Billie Jean, josta Cornellin ääni tulee esiin ehkä kaikkein parhaiten.

Äidistäni tuli vielä suurempi fani kuin minusta. Hän edelleen haluaa matkustaa joskus Seattleen, jossa Cornell ja hänen pioneerimaisesti edustamansa grunge on syntynyt. Tutustuimme Cornellin aiempaan musiikkiuraan, jossa tietenkin Soundgarden on kirkkaimpana kakun päällä. Itse en ole koskaan fanittanut niin kovasti Soundgardenia (vaikka heiltä läjäpäin loistavia kappaleita löytyy) kuin Audioslavea. Audioslaven taas moni "todellinen die hard musiikkirakastaja" on tuominnut huonoksi, mutta nautin musiikista suuresti. Ja niin nauttii kymmenet tuhannet muutkin. Audioslave on käytännössä siis Rage Against the Machine, jossa yhtenä lauluntekijänä ja solistina kuullaan Cornellia.

Emme pitäneet äitini kanssa koskaan mahdollisena käydä suurilla megatähtien keikoilla, jonne lippu maksaa n. 100 euroa per nuppi. Äidin työkaveri oli hankkinut liput viime vuonna menehtyneen George Michaelin 25Live -kiertueelle, jolloin äitikin innostui. Ensimmäinen suuri keikkamme oli siis Hartwall-areenalla heinäkuussa 2007. Keikka herätti meissä innostuksen joka jatkuu edelleen. Saman vuoden elokuuksi ilmiotettiin Chris Cornellin Carry On -kiertueen pistäytyvän Helsingin Jäähallissa. Saimme liput ja loppu on historiaa.

Hienossa konsertissa kuultiin uuden albumin lauluja, jonka lisäksi tietysti suurimpia hittejä juuri kuopatun Audioslaven ja vielä comebackiään kolme vuotta odottavan Soundgardenin ajoilta. Tämä siis muutamaa kuukautta vaille 10 vuotta sitten.

Seuraava keikka tuli meille molemmille yllätyksenä. Jouduimme jättämään välistä Soundgardenin keikan (mikä nyt harmittaa tietysti vietävästi), mutta viime vuonna Cornellin akustista albumia, Higher Truthia, juhlittiin kiertueella joka ylsi Helsingin Finlandia-talolle. Lippuihin ei ollut rahaa, joten ne jäivät hankkimatta. Paria päivää ennen konserttia yritin etsiä lippuja edullisesti netistä, mutta turhaan. Olisin halunnut ostaa edes äidilleni lipun, jotta edes hän olisi päässyt kuulemaan miestä ja kitaraa.

Keikkapäivänä ilmoitettiin, että muutamia lisäpaikkoja on saatu myyntiin. Toimin nopeasti. Osamaksumahdollisuutta tarjottiin (onneksi) ja sain ostettua meille kaksi lippua Finlandia-talon toiseksi viimeiselle penkkiriville (voin kertoa, että hyvin näki joka tapauksessa). Keikka oli hienompi kuin osasin odottaa - Cornell esitti riisuttuja kappaleita uransa eri vaiheilta, muutamia covereita (Nothing Compares 2 You Princen muistoksi), sekä muutamia poliittisia kannanottoja rauhan ja suvaitsevaisuuden puolesta (John Lennonin Imagine ja Bob Dylanin Times They Are a Changing mukautetuin sanoin).

Tältä keikalta sain äänimiksaajalta settilistan. Minulla on muutamia artisteja, jotka haluan nähdä aina kun he tulevat Suomeen keikalle. Elton John, Bruce Springsteen... Sovimme äitini kanssa, että Cornell lisätään listaan.

Olin varma, että kun minun ja äitini ihailemat vanhemman polven suuret artistit kuten Springsteen tai muut alkavat vähän kerrassaan jäädä eläkkeelle tai poistua keskuudestamme, heihin nähden nuori Cornell jatkaa keikkailua, josta saamme nauttia vielä pitkään. Jälleen kohtalo osallistui peliin ja hieman yli 50 vuotta nuori lahjakkuus katoaa. Rolling Stone -musiikkilehti ei ole turhaan listannut Cornellia sijalle 9. kaikkien aikojen parhaiden solistien listalla.

Hänen viimeiseksi konsertikseen jäi Detroitin keikka Soundgardenin kanssa. Viimeinen kappale oli klassikko Slaves and Bulldozers, joka lopetettiin Led Zeppelinin klassikolla In My Time of Dying.

Cornell tuntui elävän hyvin rauhallista elämää. Hänellä oli kolme lasta ja vaimo, sekä Chris ja Vicky Cornell -säätiö joka auttaa kodittomia, köyhyydessä eläviä ja hyväksikäytettyjä lapsia. Cornellin viimeiseksi jäänyt single, The Promise -elokuvan nimikappaleen tuotot menevät International Rescue Commiteelle. Jutun loppuun listasin 25 omaa henkilökohtaista suosikkiani Cornellin uran varrelta.

1. Rusty Cage (Soundgarden, Badmotorfinger 1991)
2. Outshined (Soundgarden, Badmotorfinger 1991)
3. Jesus Christ Pose (Soundgarden, Badmotorfinger 1991)
4. Fell On Black Days (Soundgarden, Superunknown 1994)
5. Black Hole Sun (Soundgarden, Superunknown 1994)
6. Spoonman (Soundgarden, Superunknown 1994)
7. Can't Change Me (Euphoria Morning 1999)
8. Follow My Way (Euphoria Morning 1999)
9. Steel Rain (Euphoria Morning 1999)
10. Show Me How to Live (Audioslave, Audioslave 2002)
11. Like a Stone (Audioslave, Audioslave 2002)
12. I Am the Highway (Audioslave, Audioslave 2002)
13. Your Time Has Come (Audioslave, Out of Exile 2005)
14. Be Yourself (Audioslave, Out of Exile 2005)
15. Doesn't Remind Me (Audioslave, Out of Exile 2005)
16. Original Fire (Audioslave, Revelations 2006)
17. Broken City (Audioslave, Revelations 2006)
18. Wide Awake (Audioslave, Revelations 2006)
19. No Such Thing (Carry On 2007)
20. Billie Jean (Carry On 2007)
21. You Know My Name (Carry On 2007)
22. Nearly Forgot My Broken Heart (Higher Truth 2015)
23. Before We Disappear (Higher Truth 2015)
24. Higher Truth (Higher Truth 2015)
25. Only These Words (Higher Truth 2015)