Miesten valtakausi on ohi

"Tunne kun ei uskalla avata hesaria" / Kuva: Antti Mattila

David Ivesin Venus in Fur saa Suomessa vihdoin kantaesityksensä. Näytelmä itsessään on jo miltei nerokas: se leikittelee teatterin ja todellisuuden välillä, ja roolit vaihtuvat parhaimmillaan edes sitä huomaamatta.

Venus in Fur on projektina aina kunnianhimoinen, oli kyse sitten Roman Polanskin vuoden 2013 elokuvaohjauksesta tai Helsingin kaupunginteatterin Venus turkiksissa -esityksestä. Haastavaksi sen tekee useat eri tekijät. Ensimmäinen niistä on käsikirjoitus. Se kulkee monissa eri tasoissa, sekoittaen faktan ja fiktion keskenään.

Tämä ei riitä, sillä teksti sekoittaa keskenään myös roolihahmot, parhaimmillaan saumattomasti ja loppujen lopuksi useammin kuin päittään. Näyttelijöitä on näytelmässä vain kaksi, mutta lavalla on useita henkilöitä ja rooleja. Mahtavat Sampo Sarkola ja Armi Toivanen antavat esityksessä kaikkensa, ja uskon että teatterista jotakin ymmärtävä myös näkee sen. Hahmot olivat juuri sopivan karrikoituja - näytelmän luonteen omaisesti.

Sarkolan piilosovinistinen, säälittäväkin käsikirjoittaja-ohjaaja aliarvioi Toivasen näyttelijättären, joka saa kaivettua tässä alle kaksituntisessa esityksessä esiin miehen todellisen luonteen pohjia myöten. Näytelmä rakentuu nerokkaasti, mutta sen täytyy jaksaa myös kantaa. Pelkästään teksti ja näytteljät eivät riitä.

Just another day at the office... / Kuva: Henrik Schütt

Ohjaksissa Hilkka-Liisa Iivanainen tekee paikoin jopa jännittäviä ratkaisuja. Enkä keksi parempaa näyttämöä tälle teokselle kuin juuri Pengerkadun haasteellisen lavan.

Suomennos toimii, mutta siinä saattaa piillä myös pieni ongelma. En ole varma kuinka hyvin tämä toimii suomenkielellä. Tähän en pysty kuitenkaan tässä nyt tarttumaan, sillä se vaatisi joko näytelmän lukemisen tai uudelleen katsomisen. Saattaa olla että paikoin hyvinkin mahtipontiset repliikit eivät aivan loksahda kohdilleen, mutta se on vain pieni sivuseikka.

Venus turkiksissa on hyvin ajankohtainen näytelmä. Useat teatterin ystävät ovat varmasti lukeneet esimerkiksi Elina Knihtilän mainion haastattelun Helsingin sanomien kuukausiliitteestä liittyen naisten asemaan teatterissa ja elokuvassa. Tämä näytelmä on juuri sitä itseään. Tämä näytelmä on myös sitä, kuinka Suomen itsenäisyyttä juhlitaan hyvin pitkälle miehisissä tunnelmissa tuntemattomasti sotien ja seitsemästi veljeillen. Parasta ja miellyttävintä tässä on se, että muutos on jo  nähdäkseni kuitenkin alkanut.

Haluan omistaa vielä tämän blogikirjoitukseni viimeisen kappaleen Helsingin Sanomille. Oli huvittavaa lukea teidän ns. kritiikkiänne tästäkin esityksestä. Siitä oli luettavissa ainakin se, ettei kriitikko selkeästi ollut oikein ymmärtänyt mitään. Eikö kriitikon ensimmäinen askel ole ymmärtää teos ennen kuin sen voi tuomita? Olin kuitenkin hyvin mielissäni. Kaikesta huolimatta olitte antaneet esitykselle korkeimman mahdollisen arvon: ★.

On kova juttu verrata näytelmää David Bowien viimeiseen albumiin. Siitäkin huolimatta, ettei kukaan ole enää aikoihin ottanut teatterikritiikkejänne vakavasti. Voisi jopa huomauttaa juttunne hengessä: Kriitikko rytmittää kritiikkiään ainoastaan toteuttamallaan naljailuilla, joka tuntuu pelkästään kiusalliselta kuorrutukselta.

Helsingin Sanomat (Sampo Sarkola) tarkastelee kriittisesti Armi Toivasen roolisuoritusta / Kuva: Henrik Schütt

Vapauttakaa Kuninga Soini-Bush!

Kansanopiston säästöjen vuoksi oppilaat joutuvat jakamaan huoneensa / Kuva: Nana Turunen

Lähtökohtaisesti suhtaudun hyvin skeptisesti ryhmälähtöisiin teatteriesityksiin. Eheä kokonaisuus ja toimiva kirjallinen ilmaisu jää helposti puolitiehen. Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen Vapauttakaa Kuningas Oidipus! oli kuitenkin puhdasta (kirjaimellisesti) laatua alusta loppuun.

Esitys oltiin jaettu kolmeen osaan ja takapuoli hilattiin väliajalle jopa kahdesti. Koska olen likainen hölmö, unohdin ensi-iltajuhlahumussa käsiohjelmani koululle, enkä pysty tarkastamaan tiettyjä asioita täältä kuningas Onnibussista käsin. Toisaalta, ehkä siellä ei ole tämän kirjoituksen kannalta mitään tärkeää tietoa.

Jos kuvasin Lahden ykkösten viime vuotista Reviisoria jazziksi, Oidipus oli kuin runo. Kaikessa paikottaisessa groteskiudessaan ja ratkaisuissaan. Ironista, että juuri eilen sain julkaistua tekstini Kansallisteatterin Tabusta, jossa on paljon samoja elementtejä tämän teoksen kanssa. En halua lähteä niitä erittelemään, koska saattaisin pilata joiltakin katsojilta mahdollisia yllätysmomentteja.

Timo Raita on ohjannut jälleen suuren, toimivan kokonaisuuden. Eivätkä aiheet tälläkään kertaa ole kevyitä taikka helppoja. Luulen, että Raita on parhaimmillaan suurten kysymysten äärellä - vähäpätöinen hilipatihippa saattaisi turhauttaa ja kahlita hänen taiteellista vapauttaan. Arvostan häntä ja hänen pedagokiikkaansa hyvin korkealle. (Vaikka saatan olla jäävi sanomaan sitä, ottaen huomioon että opiskelin hänen ensimmäisellä vuosikurssillaan Lahdessa pari vuotta sitten.)

Esitys oli myös loistavasti apuohjattu.

Taisin nähdä Raidan kolmannen vuosikurssin ensimmäistä kertaa näyttämöllä. Kuulopuheet pitivät paikkansa: ryhmä on erittäin kova ja kunnianhimoinen. Tapojeni mukaan en haluaisi erityisesti mainita ketään nimeltä, koska se poissulkee niin monia muita. Varsinkin nyt, kun ei ole käsiohjelmaa, josta luntata kuka kukin on. Saattaa olla, että tutustuin viime yön tunteina myös niihin loppuihin keitä en tunne, mutta saatoin olla, sanalla sanoen, lärvit. (Ja miten lahjojen jako voi kestää neljään yöllä? Kaikilta teiltä kyllä lahjoja löytyy.)

"Täytyy kai sit pitää ne enskabileet ylätuvassa" / Kuva: Antti Turunen

Kalle Kurikkalalla oli herkullinen, loistavasti kirjoitettu ja esitetty monologi ihastuksen lähestymisestä. Kardo Shiwanin vahva ja veistoksellinen avaus. Wenla Reimaluodon silmät, joista näkee ajatuksen, voiman ja vahvan läsnäolon. Tuomas Korkia-aho. Ja älkää käsittäkö väärin - jokainen näyttelijä sai oman aikansa ja lunasti paikkansa hienosti. Nämä ovat vain mitä itselleni jäi syystä tai toisesta päähän. Joonatan Perälä teki hienovireisen, erittäin tarkkan ja loistavan roolityön. Kun Perälä on lavalla ei voi muuta kuin katsoa.

Vapauttakaa Kuningas Oidipus! yhdisti historiallisen kreikkalaisnäytelmän tämän päivän Suomeen ja maailmaan, sekä Lahden kansanopistoon itseensä.
Punaiset ja valkoiset taistelevat sisällissodan aikaisessa Suomessa, myös vitivalkeassa Lahden kansanopistossa. Kaikkihan tietävät miten siinä kamppailussa kävi. Häviäjillä ei ollut sijaa jäädä voittajien kanssa tähän maailmaan.

Esitys vertaa myös tuhoutuneita kulttuureita ja maailmaa tänään. Tuntuu siltä, ettei mitään ole tehtävissä. Valtiot, kansat ja yhteiskunnat kaatuvat omaan mahdottomuuteensa ja kompastelevat alituisesti lisääntyviin sääntöihinsä. Omaa etuaan ajavat valtiopäämiehet sabotoivat maailmaa, eivätkä omalta sokeudeltaan sitä edes näe. Orjuuden hyväksymistä ajetaan valtiotasolla, hieman eri käsittein.

Löytyy soinia, trumpia, aleXia, sekä tietysti omaa suosikkiani Juha Sipilää. Sääli, että Risto Uimonen joutui nimeämään Sipilän elämäkerran tylsästi Juha Sipiläksi - Dostojevski ehti jo viedä Idiootin. Suomessa ajettavalle politiikalle sopisi nimeksi Rikos ja rangaistus - eduskunnassa tehdään rikokset, muut kärsivät rangaistukset.

Oidipuksen keskimmäinen osuus oli kaikessa törkeydessään ja röyhkeydessään erinomainen ja oivaltava. Loistava kappale ja rohkea veto. Työ todella vapauttaa.

Esityksen lopussa pilkahtaa toivo. En tiedä onko sitä todellisuudessa. Olen henkilökohtaisesti hieman menettänyt toivoni ihmisiin. Kaikki sivistys tuntuu olevan päälleliimattua korrektiutta ja kohteliaisuutta, josta ei enää olekaan niin väliä. Fiksultakin vaikuttava ihminen saattaa osoittautua barbaariksi ja vastenmieliseksi ihmisen irvikuvaksi.

Joskus kaikkein selkeimmin näkee silloin, kun ei näe mitään.

"Oispa kaljaa..." / Kuva: Antti Turunen

Tabu, jota ei pidä vältellä

Mitä oli Kansallisteatterin Tabu?

Se oli elämys. Se oli Taideteos isolla t:llä. Se oli visuaalinen mestarinäyte. Se oli smedsiä.
Mutta se sai vihaiseksi.

Miksi esitykset ovat jo loppu? Ymmärrettävää on toki se, että esitys vaati erityislaatuisia ponnisteluja toteutuakseen. Siksi esityksiä ei ollut kuin kerran, ehkä pari viikossa. Sunnuntaisin, pyhänä. Ilman väliaikaa.

Kuva: Ulla Jokisalo

Kristian Smedsin Tabu sai minut inhoamaan itseäni, koska en ehtinyt nähdä Mental Finlandia tai Palsaa. Onnekseni Tuntematon sotilas ei aikoinaan mennyt ohi. Se taisi itseasiassa olla kolmas näkemäni esitys Kansallisteatterissa.

Mr Vertigo toteutettiin niin, että yleisö istui lavalla. Myös Tabussa oli erityinen ratkaisu (jonka saanen kertoa kun esitykset ovat jo loppu) ja suuren näyttämön sali saatiin täysin pimeäksi. En ole koskaan ollut tilassa, jonne ei pääse valoa mistään. Myös exit-kyltit olivat poissa. Oli pilkkopimeää, musiikkia ja tulta.

Esitys ei olisi todennäköisesti ollut näin vahva ilman mahtavaa Seela Sellaa ja Tero Jarttia. Tai ilman valaistusta, josta kiittää saa Teemu Nurmelinia. Tai ilman loistavaa Markus Schaffteria.

Tabussa kamppailivat uskonnot ja kansat keskenään, pitkin historiaa toisiaan murhaten, voittoa tavoitellen. Pyhä on henkilökohtaista ja toiselle uhkaavaa. Pyhyys saa murhaamaan, tai ainakin oikeuttamaan hirmutekoja - siitäkin huolimatta ettei sillä ole todellisuuden kanssa osaa eikä arpaa.

Tämä esitys on erityisen vaikea pukea sanoiksi. Osin siksi, että sen visuaalisuus on niin suuressa osassa. Ja tietenkin musiikki. Vaikka dialogia ei ole, esitys on tärkeä kuulla.

Kuva: Ulla Jokisalo

Tabu tarjoaa paljon ajatuksia, mutta jättää viisaasti tarjoamatta vastauksia. Sitä teatteri parhailmmillaan onkin: ajatusten herättämistä.

Erityisen hienoa tässä on mielestäni se, että tämä on täysin suomalainen juttu. Tekijät ovat suomalaisia ja ennen kaikkea teksti johon esitys perustuu on suomalainen. Kuinka paljon upeaa taidetta Suomesta löytyy, jota ei vielä olla hyödynnetty? Taide ei tule loppumaan koskaan, sitä täytyy vain osata etsiä.

Tämä kotimainen esitys voisi hyvinkin edustaa sitä suomalaista teatteria, josta olen kuullut puhuttavan. "Suomalainen teatteri on arvostettua maailmalla", joku on sanonut. Jos se on tällaista, en ihmettele.

Esitys pohjautui Timo K. Mukan Tabuun. Hieno, omanlaisensa kunnianosoitus.

Kuva: Ulla Jokisalo

Kuka vie vampyyrien tanssia?

Raili Raitala / Kuva: Mirka Kleemola

En ole kuullut Helsingin Kaupunginteatterin uutuudesta, Vampyyrien tanssista (Tanz der Vampire), yhtään huonoa sanaa. Lukemani kritiikit ovat olleet positiivisia, jopa ylistäviä.

Puvustus, lavastus ja orkesteri ansaitseekin paljon kiitosta. Muuten en ole niin hullaantunut tästä spektaakkelista kuin muut. Musikaalin ideahan on hauska, ikään kuin parodia tavallisista vampyyritarinoista. Idean toimivuus ei ole ihme, sillä näytelmä perustuu loistavan ohjaajalegenda Roman Polanskin elokuvaan Vampyyrintappajat (The Fearless Vampire Killers, 1967).

Toisin kuin tämä, elokuva ei ollut musikaali. Musikaaliksi elokuva muuttui 1997 Wienissä, jonne Polanski itse ohjasi kantaesityksen. Musiikki ei iske, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, eikä versiointi Bonnie Tylerin Total Eclipse of the Heartista auttanut asiaa. Mukana oli myös joku Meat Loafin biisi. Tämä kaikki siitä syystä, että musikaalin säveltäjä Jim Steinman on tehnyt kyseiset biisit.

En ihan ymmärrä miksi ne on pitänyt musikaaliin tunkea. Jos tämä oltaisi toteutettu Mamma Mia! -konseptilla, asia olisi voinut olla eri. Se tuntui väärältä, vaikka sinällään versioinnit toimivat.

Samuel Harjanne / Kuva: Mirka Kleemola

Mielestäni myös itse toteutus (tai tulkinta) oli hieman mennyt metsään. Useissa kohtauksissa näki selkeästi mihin vitsi oltiin käsikirjoituksessa tarkoitettu. Tässä versiossa huumori, jonka vuoksi Polanski oli projektista alun perin niin innoissaan, oli jäänyt taka-alalle. Vampyyrien tanssi oltiin tehty liian vakavasti, ilman campia. Näennäisesti sitä oli jossain siellä Krolockin nahkahousuissa, mutta se jäi melko pintapuoliseksi. Siksi esitys oli paikoin lapsellinen, ei kovin uskottava.

Samuel Harjanne oli mielettömän hauska Krolockin Herbert-poikana! Yksi musikaalin päähenkilöistä oli professorin nuori assistentti Alfred, josta oltiin ihan hauskasti tehty esityksen Gene Wilder suurine silmineen ja käkkärätukkineen. Ja kirjastobiisi vaati kovaa taitoa, hienoa työtä herra Antti Timonen! Rakastan luettelolauluja. Puvustuksesta mainittakoon vielä kerran: upeaa keskeliäisyyttä ja Ammattitaitoa isolla A:lla!

Pisteet Helsingin Kaupunginteatterille kuitenkin rohkeudesta ottaa tämä melko tuore, kulttimusikaalin maineen saanut esitys näyttämölle. Hauskana knoppina mainittakoon, että HKT:tä on tainnut puraista Roman-kärpänen: vähän aikaa sitten missasin talossa Yasmina Rezan Carnage -näytelmän, josta Polanski teki onnistuneen filmatisoinnin vuonna 2011 (ja Lahden Kaupunginteatteri surkean kyhäelmän vuonna en-edes-halua-muistaa). Nyt Vampyyrien tanssi ja huhtikuussa David Ivesin Venus turkiksissa, jonka Polanski-filmatisointi nähtiin 2013.

Edes Petrus Kähkönen ei pääse produktiota pakoon / Kuva: Mirka Kleemola

Vuokrattu sydän

Julistan Kulttuurishokki -blogin Keltaisen vuoden alkaneeksi! Pyrin esittelemään/kirjoittamaan niin monesta Tammen Keltainen kirjasto -kirjasarjan kirjasta kuin mahdollista. Uutuuksista sitä mukaan mitä pystyn, mutta mahdollisesti myös vanhemmista helmistä.

Lukukaverina Nuka (2006-2015)

Viime vuonna hurahdin totaalisesti erääseen brittiläiseen sarjaan. Se on tietenkin Downton Abbey - sarja josta on puhuttu jo vuosia. Sen miljöö ja hahmot ovat kerta kaikkiaan niin upeita. Sarja alkaa 1900-luvun alusta.

Keltainen kirjasto julkaisi viime vuonna 1920-luvulle sijoittuvan Sarah Watersin uutuusteoksen Parempaa väkeä. Mikä loistava jatko, taikka näkökulman muutos, tähän brittein aikakauteen!

Watersin uusinta ovat useat tahot ehtineet jo kehua mestariteokseksi. Se kertoo ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä ajasta, Wrayn perheestä. En halua kertoa kirjan juonesta tapojeni mukaan oikeastaan mitään, mutta lyhyesti tämä kertoo ikuisesta sinkusta (vanhapiika, kuten silloin asia ilmaistiin) Franceksesta ja hänen äidistään, jotka joutuvat vuokraamaan omaa kotiaan vieraalle pariskunnalle.

Frances rakastuu Lilianiin, joka on toinen vuokralaisista. Lesbosuhde ei tiettävästi voi olla kovin helppoa siihen aikaan. Mukana on suuria tunteita, pettymyksiä ja rakkautta.

Sarah Waters

Homoseksuaalisuus on kirjassa kantava teema. Homoseksuaalisuus ajassa, jolloin sitä ei varsinaisesti vielä tunnettu - sitä on ilmennyt aina, mutta sitä ei ehkä olla osattu määritellä sen tarkemmin. Tunteet ovat selviä, mutta toimet eivät ole selviö.

Romaani ei todellakaan ole pelkästään rakkaustarina, se on osuva historiallinen kuvaus ja tyylikäs kokonaisuus, josta ei puutu jännitystä taikka jännitteitä. Hahmot on rakennettu uskottaviksi ja kiinnostaviksi. Eheä ja tyylitelty kuvaavat Parempaa väkeä paremmin kuin hyvin.

Tästä teoksesta päätellen Waters on erinomainen kirjailija. Jopa yksi Britannian tämän hetken suurimmista, kuten olen myös kuullut puhuttavan. En ole vielä lukenut aiempia kehuttuja teoksia Yövartio tai Vieras kartanossa.

Suomentaja Helene Bützow on tehnyt myös valtavan hienoa työtä. Kun kirja on suomennettu tällä skaalalla, sitä voisi kuvitella lukevansa alkuperäiskielellä.

Jukka Puotilan paluu näyttämölle

Kuva: Tuomo Manninen

Vuoden 2015 lopun Jukka Puotila -show't peruttiin näyttelijä Jukka Puotilan sairastumisen vuoksi. Suusyöpä, kuten myöhemmin kerrottiin.

Näin Jukka Puotila -show'n ensimmäisen kerran vuonna 2012. Se oli niin hyvä, niin hauska esitys, jossa monologi, stand-up ja imitaatio liittyivät saumattomasti yhteen. Seuraavan kerran pääsin nauttimaan esityksestä kaksi vuotta myöhemmin. Tämä oli kolmas kertani Puotilan vieraana.

Puotila päästää ääneen mm. Andy McCoyn, Kimi Räikkösen, Paavo Väyrysen, Tarja Halosen, Sauli Niinistön, Tarmo Mannin - käytännössä kaikki.

Ohjelmiston runko on pysynyt samana, terävänä ja hillittömänä, kuten Puotilan kollega ja esityksen toinen vastuullinen Taina West ovat sen suunnitelleet. MUTTA. Tähän runkoon lisätään jatkuvasti uutta materiaalia, muutetaan ja kirjoitetaan uusiksi. Siksi se pysyy ajankohtaisena vuodesta toiseen. Siksi voisikin sanoa, että ainoa asia mikä esityksessä on pysyvää on Väyrynen.

Kuva: Krista Mäkinen

Tällä kertaa mukana on pakolaiskysymys (muutama lisäryppy presidentti Niinistön otsassa), uusi hahmo (pääministeri Juha Sipilä), sekä niin kovin muuttunut valtiovarainministeri Alexander Stubb (sori siitä).

Itseäni hämmästytti suuresti Puotilan pikainen paluu estradille (onpa muuten jotenkin puistattava sana: estradi). Elokuussa 2015 näyttelijämestarin sairastumisesta ilmoitettiin, alle puoli vuotta ja lavalla taas. Se on ihailtavaa ja hieman pelottavaa - onko Jukka Puotila edes ihminen?

Yleisö otti Puotilan vastaan lämpimästi, kuinkas muuten. Oli hauska nähdä kuinka vaikea yleisön oli suhtautua pieneen annokseen mustaa huumoria: "Pitää katsoa ettei puhu mitä sylki suuhun tuo. Kun ei ole enää sylkirauhasta." Mielestäni se oli loistava veto, vaikkakin tietysti hieman groteski.

Tämä oli ainoa esitys show'ta Kansallisteatterissa vähään aikaan, sillä nyt Puotila lähtee mittavalle 60-vuotisjuhlakiertueelleen Jukka Puotila & 60 kutsumatonta vierasta. Ja se on hienoa. Toivon, että mahdollisimman moni kävisi katsomassa tämän. Lisätietoja kiertueesta Puotilan kotisivuilta oheisesta linkistä.

Kaikista näkemistäni suomalaisista imitaattoreista Puotila on paras. Hän ei tarvitse roolivaatteita tai rekvisiittaa luodakseen täydellisen mallinnoksen imitoinnin kohteesta. Tarvitaan vain riittävän hyvä esiintyjä ja lähestulkoon nerokas käsikirjoitus.

Esityksen jälkeen yleisö nousi osoittamaan kunnioitustaan seisten. Ei sitä muuten olisi voinut tehdä. Tervetuloa takaisin.

Ps. Kuten edellisessä Jukka Puotila -show -kirjoituksessani sanoin, toistan tässä nyt saman sitaattini ilman pilkkuvirhettä, joka minua niin kovasti on jäänyt vaivaamaan: "Jos haluat viihtyä, nauraa tai kuulla miltä kuulostaa kun koko sali nauraa - mene katsomaan tämä."

Pps. Taina West kirjoitti Puotilan tähänastisen elämäkerran Tänä iltana Jukka Puotila (WSOY), joka julkaistaan tämän kuun lopussa. Yritän saada sen käsiini jostakin ja arvioida sen täällä blogissa. Suosittelen kirjallisuuden lukemista kaikille. Elämäkerrat rokkaa.

Ketä kukin häh?

Tuukka Leijavuori ja Milla Kuikka / Kuva: Joonas Lampi tai Kai Bäckström

Jos käytettävissä on 14 hyvää, tasokasta näyttelijää (ja tämä väite on tosi) heitä Ei pistetä tuijottamaan kukkia puoleksi tunniksi. Hidastempoisuus on unohdettu ja kaipaamani hyve, mutta rajansa kaikella.

Vaelletaan pimeydessä ja sytytetään kynttilöitä. Ollaan hiljaa ja haavoittuvaisia. Tuodaan treenihuone näyttämölle, katsellaan silmiin ja halitaan - tehdään kontaktihajoitteita esityksessä. Ja kun näyttelijät ovat niin hyviä - tuntemani heistä jopa todistettavasti loistavia, ammattimaista jälkeä luovia tekijöitä... Such a waste of potential.

Kukkia / Kuva: Joonas Lampi

Tarjoan Helsingin Ylioppilasteatterin Kukin -näytelmälle nyt tulkinnan. Se voi kääntää koko esityksen päälaelleen: kukat.

Esitys oli kritiikki maailman hektisyydelle, niin elämässä kuin tv:ssä. Yhdessä kohtaa näyttelijä Tuukka Leijavuori istui trampoliinilla ja seurasi nykytelevision epileptistä viihdettä. Loppujenlopuksi se imi Tuukka-paran mukaansa.

No niin - kukat. Kukkia tuijotettiin puolisen tuntia, aikaa on vaikea arvioida tarkasti. Ovatko tv ja kukat toistensa allegoria? Merkitsivätkö ne samaa? Nämä kukat imevät tv:n tavoin energiaa ympäristöstä ja ihmisistä, mikä tekee niiden tuijottelusta lopulta täysin merkityksetöntä ja jopa vaarallista.

Jos esityksen kieli perustuisi siihen, että kukat ovat vieneet kaiken valon ja energian maailmasta, luoden siitä tyhjiön tai kaaoksen tyyssijan, esitys kävisi jotenkin omaan järkeeni. Mutta sekään tuskin pitää paikkaansa, koska kukat ovat elämälle kuitenkin elintärkeitä. Nakudeitit saarella tai Haluatko vuoden strösseliporsaaksi realityseikkailut taas ei.

Mutta siis kuten esityksen tapahtumassa sanotaan, varaudu tuskastumaan koska et pysty ratkaisemaan sitä järjellä. Esitys on siis tarkoitus tuntea. Sitä pitäisi fiilistellä. Sen pitäisi soljua jotenkin tajuntaan ja aiheuttaa jotain lämpöä sydämeen.

Esityksen ansioksi voidaan lukea ainakin se, että se jakoi mielipiteet äärimmilleen. Olen kuullut puhuttavan, että esitystä joko vihataan tai rakastetaan. Uskallan itsekin väittää, ettei kukaan lähde salista ihankiva-asenteella. Esitys siis joko on tai ei ole.

Otto Pilli / Kuva: Kai Bäckström