Susimäen otteessa

Kuva: Lauri Kivikataja

En ole lukenut Nobel-kirjailija Herta Müllerin teosta Sydäneläin, mutta jostakin syystä se sana tuli mieleeni kun katsoin Kaapelitehtaan Valssaamolle valmistettua taideteosta OTE.

Tanssija ja näyttelijä, taiteilija Julius Susimäki on sydäneläin, mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Temaattisesti OTE jatkaa Susimäen aikaisempaa teosta ON AIKA (2014-15) täysin itsenäisenä taideteoksenaan. Myös tässä käsitellään taiteilijan itsensä suhdetta isäänsä, kuvataiteilija Markku Susimäkeen, mutta katse kääntyy myös siihen mitä ja mikä Juliuksesta on tullut.

Työstetään, työstetään, työstetään - tehdään asioita helvetillisellä palolla, kunnes ymmärretään että intohimo on jäänyt matkalle. Tai se on siellä, mutta se saattaa unohtua jatkuvan suorittamisen mainingeissa.

Julius Susimäki on työstänyt omaa kehoaan äärimmilleen. Hän paljastaa käyttävänsä mentaalisia jippoja, jolla saada tuoreita tunteita myös arkipäiväisistä asioista. Se menee monesti jopa neuroosin puolelle, mutta tietyssä määrin siihen olisi kunkin hyvä oppia.

Videokuvaaja: Ville Koivuranta

Sama asia linkittyy hetkessä elämiseen ja siitä nauttimiseen. Välillä on hyvä pysäyttää filmi ja ajatella että tässä mä vaan olen. Eikä tarvitse olla tai tehdä enempää. Susimäki analysoi itseään terävästi ja kadehdittavan rehellisesti. Herkkä, perhekeskeinen mies.

Sarjan edellisessä osassa Susimäki sukelsi isänsä kuvataiteeseen ja jatkoi maailman luomista areenalla. Tässä uudessa hän ottaa hieman etäisyyttä tähän taiteeseen ja keskittyy repimään itsensä auki. Voin rehellisesti sanoa, etten ole rehellisempää ja aidompaa esitystä nähnyt mahdollisesti koskaan.

OTE saa nauramaan, koska siinä on aivan pirun hauskaa tekstiä. Siinä on upeita videointeja. Toki se saa jälleen katsojansa itkemään, todellakin. Esitys on niin avoin, että se koskettaa jokaista katsojaa. Tämä on kokemus, ei esitys. Yksi vuoden parhaista. Tätä aion vaalia.

Toivon, että jokainen tämän lukenut varaa liput vain rajoitetun ajan esitettävään esitykseen. Esitykset 27.10.-1.11. Katso lisää tapahtuman Facebook-sivulta.

Videokuvaaja: Ville Koivuranta

Shrekin näkökulma yllättää

Kuva: Tapio Vanhatalo

Kun kuulin Shrekin saavan ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa tunsin suurta pettymystä. Miksi Shrek? Uutta elokuvaa ei ole tulossa vielä vuosiin, edellisestäkin on aikaa, eikä sitä voisi sanoa ajankohtaiseksi oikein muustakaan syystä. Tiedossa on mukavia hetkiä lapsille, mutta siihen se jää. Onneksi en antanut ennakkoluuloilleni valtaa.

Shrek The Musical on kiinnostava. Se perustuu pääosin DreamWorksin vuoden 2001 elokuvaan (joka oli muuten ensimmäinen elokuva, joka palkittiin Oscarilla vasta perustetussa parhaan animaation kategoriassa) ja William Steigin kirjaan.

Shrekissä yhdistyy hauskalla tavalla erilaiset klassikkosadut ja niiden hahmot. Siinä yhdistyy mm. parisuhteiden stereotypiat ja kliseet sopivasti, mikä tekee siitä erinomaisen komedian, jopa parodian. Myös musikaalina esitys toimii.

Kuva: Tapio Vanhatalo

Laulut ovat pääosin keskinkertaiset, eikä päähän jää soimaan erityisesti mikään (paitsi tietysti Neil Diamondin I'm a Believer, joka nykyään yhdistetään paremmin Shrekiin kuin The Monkeesiin). Itse pidin eniten Fionan kappaleista, ja jos musikaalista joku nousisi klassikkoasemaan niin mahdollisesti I Know It's Today (Tää päivä se on), jonka esittää kolme eri ikäistä Fionaa. Myös tässä versiossa kappale oli ehdottomasti parasta antia.

Kari Arffman on sekä ohjannut, että suomentanut tämän version hyvin laadukkaasti. Hänen Lordi Farquaadinsakin on loistava. Rooli on Fionan ohella muutenkin ainoa, jolla pääsee revittelemään kunnolla. Aasi on tietysti myös, mutta henkilökohtaisesti hahmo ei iske samalla tavalla. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö Matti Leino olisi roolissa loistanut - en oikeastaan ymmärrä miksei niin hienoa näyttelijää käytetä enemmän.

Anna-Maija Tuokko oli Fiona näkemässäni esityksessä ja kuten sanottu, todella hauska ja erilainen roolityö. Lohikäärme oli hienosti toteutettu ja muutenkin yksi esityksen hauskimmista kohdista.

Kuva: Tapio Vanhatalo

Arffmanin suomennokseen palatakseni, se toimi odotettua paremmin. En ole saanut käsiini alkuperäistä käsikirjoitusta, mutta laulut ja teksti toimi suomeksi poikkeuksellisen hyvin. Tietyt ongelmat ratkottiin hyvin suomalaiskatsojille. Tätä musikaalisuomennosta voi tavallaan verrata osuviin Disney-suomennoksiin.

Uskon, että tämä Shrek on parasta mihin Suomessa, suomalaisilla resursseilla pystytään. Tietysti yhteislauluissa ääni välillä puuroutui ja vastaavia kauneusvirheitä toki sattui, mutta se ei ole vaikea asia fiksata.

Niin, ja siitä näkökulmasta johon viittasin otsikossa. Elokuva poikkeaa teatteriversiosta siinä määrin, että muut satuhahmot ovat saaneet merkittävämmän roolin. Teatteriversio on ajankohtainen, koska nämä satuhahmot ilmentävät vielä vahvemmin erilaisuutta ja erilaisia ihmisiä. Farquaad hääti valtakunnastaan kaikki poikkeavat yksilöt ja loi oman täydellisen ja säntillisen pikku harmoniansa ilman "niitä muita". En usko, että tässä tarvitsee painottaa miksi se tekee Shrekistä ajankohtaisen.

Kuva: Tapio Vanhatalo

Onko poliitikoilla rooli päällä, Paavo Väyrynen?

Haastattelu on käyty Strasbourgissa marraskuussa 2015, Euroopan parlamentissa Ranskassa.
Lähes vuosi sitten. Nyt Kulttuurishokki avaa arkistonsa ja julkaisee haastattelun.

Paljon on ehtinyt tapahtua. Keskusta-poliitikko Paavo Väyrynen oli valmistelemassa toista näytelmää haastattelun aikana, mutta päätyi tekemään Urho ja hänen kisällinsä -esityksen. Väyrynen perusti Kansalaispuolue ry:n ja haluaa sen puoluerekisteriin. Väyrynen haluaa Suomen irti eurosta. Väyrynen täytti vastikään 70 vuotta. Väyrynen on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Miten päivä on lähtenyt käyntiin?
Hyvinhän se on lähtenyt kun aamiaista on saatu.

Missä roolissa kulttuuri on elämässäsi?
Jos elämänmittaisesti ajattelee, niin jo lapsena ja nuorena menin mukaan nuorisoseuran toimintaan ja siellä oli hyvin monipuoliset kulttuurimahdollisuudet. Samoin kouluaikana meillä oli koulun raittiusyhdistys, siihen aikaan ei vielä ollut teinikuntaa, ja osallistuimme opiskelevan nuorison raittiusliiton valtakunnallisiin kilpailuihin. Nuorisoseuran puolella olin mukana lausunta- ja puhekilpailuissa valtakunnan tasolla ja näytelmäkilpailuissa maakuntatasolla.
Raittiusjärjestöpuolella myös valtakunnallisissa näytelmäkilpailuissa.
Kansantanhuja harrastettiin, kaikkea mahdollista.

Olet lausunut runoja.
Kyllä - ja nyt viime vuosina olen mennyt uudelleen mukaan tähän.

Käymme vaimon kanssa paljon teatterissa, Helsingissä pyrimme katsomaan kaikki tärkeimmät esitykset. Omaa kesäteatteritoimintaa meillä on ollut Pohjanrannassa jo kolmena kesänä. Meillä on sellainen vapaateatteriryhmä, joka esitti vuonna 2013 Talkootanssit -nimisen näytelmän, jossa olin itsekin mukana. Rakensimme Pohjanrannan tanssikeskukseen katsomon ja näyttämön kesäteatteritoimintaa varten. Toissa kesänä meillä oli kaksikin näytelmää, toinen oli laulunäytelmä Kesäillan farssi, jossa siinäkin olin vähän mukana, sekä kirjoitin itse näytelmän Kahden Kemin patriarkka, jonka ohjasin ja jossa esitin pääosaa. Viime kesänä meillä oli Kulkurin valssi -niminen laulunäytelmä, mutta siinä en ollut mukana.
[Toimittajan huomio: kesällä 2016 kantaesityksensä Pohjanrannassa sai Väyrysen uusi näytelmä, Urho ja hänen kisällinsä, jossa hän esitti Urho Kekkosta.]

Mitä esityksiä olet viimeeksi käynyt katosmassa?
Viimeinen esitys oli Kansallisteatterin Luulosairas.

Mitä pidit?
Kyllä se oli hyvä. Sehän on taattua - ammattinäyttelijät ja erinoimainen käsikirjoitus niin sehän on erittäin hauska ja hyvä. Kyllä me olemme viime vuosina kaikki tärkeimmät esitykset katsoneet. Toisista pidetään, toisista ei. Vanja-eno katsottiin sekä Kansallisteatterissa että Helsingin kaupunginteatterissa.

Kumpi oli mielestäsi parempi?
Kyllä Kansallisen esitys meitä enemmän miellytti.

Mitä kulttuurialuetta kulutat eniten? Kirjallisuutta, musiikkia..?
Kyllä se on ollut teatteri viime vuosina. Kirjallisuutta jonkin verran, musiikkia vähemmän. En ole erityisen musikaalinen.

Olet itse kirjoittanut kymmeniä teoksia. Mikä ajaa sinua kirjoittamaan?
Nii-i. No voi sanoa, että minulla on yleensäkin ollut elämässä halu vaikuttaa asioihin, ennen muuta yhteiskunnan kehitykseen. Siihen nämä kirjat ovat pääasiassa liittyneet, ne ovat olleet tähän työhön ja toimintaan liittyviä tietokirjoja ja yleensä aina liittyneet jollakin tavalla kuhunkin ajankohtaiseen tilanteeseen jossa olen ollut. Nämä kirjat ovat olleet työväline poliittisessa toiminnassa vaikuttamiseen. Lukijamäärät ovat valitettavasti jääneet aika pieniksi, mutta ne jotka lukevat ovat sitten vaikuttajia ja sitä kautta niiden sanoma leviää välillisesti laajemmallekin.

Mistä teoksesta olet erityisen ylpeä?
Ehkä ihan viimeisin, Suomen linja. [Toimittajan huomio: Paasilinna-kustantamo julkaisi tämän vuoden alussa uuden Eihän tässä näin pitänyt käydä -teoksen.] Todella paneuduin siihen ja katsoin historiaa kauas taaksepäin. Innoittajana siihen oli Markku Kuisman teos Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000. Niiden ideoiden pohjalle rakensin Suomen linjan. Sen viesti on tavallaan se, että yhteiskunnalliset tapahtumat ja olosuhteet vaikuttavat ihmisten ajatteluun ja toimintaan kymmeniksi vuosiksi eteenpäin. Poliittiset traditiot elävät hyvin pitkään ja vaikuttavat tietysti tulevaisuuteenkin.

Urho ja hänen kisällinsä / Kuva: Pohjanrannan kesäteatteri

Merkittävin teos jonka olen kirjoittanut on ehkä On muutoksen aika, joka ilmeistyi vuonna 1974. Sillä oli suuri vaikutus, koska sen ikäpolven nuoret lukivat sitä hyvin laajalti ja se vaikutti siten nuorison ja koko puolueenkin politiikkaan 1970-luvulla. Myös 1980-luvullakin hyvin paljon. Olen siinäkin mielessä erittäin ylpeä, jos näin voi sanoa, että se on nuoren henkilön kirjoittamaksi erityisesti tärkeä teos, ja ehkä vaikutuksiltaan kaikista tärkein minkä olen tehnyt.

Yritin etsiä Suomen linjaa ennen haastattelua, mutta en löytänyt sitä mistään.
Se on ostettavissa nettikirjakaupasta, mutta sitä ei ole kirjakaupoissa. Aluksi se oli myynnissä, mutta sitten kun sesonki loppui ja se oli menossa alennusmyyntiin ostin kaikki loput kirjat. Ne ovat tilattavissa Pohjanrannan nettikaupasta ja verkkokaupasta.

Miksi ostit ne?
En halua panna kirjojani alennusmyyntiin. Myyn ne mielummin itse erilaisissa tilaisuuksissa. Jos ajatellaan, että kun kirja menee alennusmyyntiin niin muistaakseni sopimus on sellainen, että tekijänpalkkio alennusmyynnissä olevista kirjoista on kirjailijalle mitättömän pieni. Kun ottaa ne kirjat omaan myntiin, niin voi saada tuottoja yhteiskunnallisen toiminan rahoittamiseen.

Se on järkevää. Mitä itse luet?
Hyvin monenlaisia kirjoja. Ihan viimeisin hankinta on Markku Kuisman uusin teos Venäjä ja Suomen talous 1700-2015. Hän on erittäin hyvä kirjoittaja, ja kirjoittaa historiasta asiantuntevasti ja pätevästi. Olen lukenut muitakin hänen teoksiaan. Isänpäivälahjaksi sain pyynnöstäni Marjo T. Nummisen karttakirjan Maailma piirtyy kartalle. Tuhat vuotta maailmankartan kulttuurihistoriaa, joka on Tieto-Finlandia -ehdokkaana.

Luetko fiktiota?
Edellisellä kerralla luin Raija Orasen puolifiktiivisen kirjan Hirmuinen mies, Juho Kusti Paasikivestä. Mielikuvitus siinä on kyllä ollut aika lailla mukana, mutta sehän kuitenkin on faktapohjainen. Samoihin aikoihin luin Pekka Visurin kirjan Paasikiven Suomi - Suurvaltojen puristuksessa 1944-1947. Siinä tuli peräkkäin luettua kovaa faktaa, sekä sitten fiktiivisempää joka liittyy Paasikiven toimintaan.

Olen kuullut, että olet nopea lukija. Paljon puhutaan siitä kuinka luit esimerkiksi Dostojevskit viikonlopussa. Jarmo Korhosen tiiliskiven Väyrysen valtakunta luit kahdessa päivässä.
Haha. No en lukenut kokonaan - en jaksanut lukea.

Dostojevski-asia oli niin, että luin ne kirjat jotka olivat silloin Keminmaan kunnankirjastossa. Enkä niitäkään sillä tavalla... Lukutyylini on sellainen, että luen joskus vähän kursoorisesti. Dostojevskissa minua kiinnosti hänen filosofiansa. Olin lukenut Georg Henrik von Wrightin kirjan Ajatus ja julistus, ja siellä hän sanoi että tärkeimmät venäläiset filosofit ovat Tolstoi ja Dostojevski.
Päätin sitten lukea Tolstoita ja Dostojevskia löytääkseni Venäjän sielun tai venäläisen filosofian. Siksi saatoin ohittaa kohtia, jotka eivät olleet tämän ajattelun kannalta merkittäviä. Olen kertonut tämän 100 kertaa julkisuudessa, mutta sitä anekdoottia vaan levitetään. Luen kyllä varsin nopeasti, lukunopeus on hyvä myös tarkkaan lukiessa.

Mikä on suosikkiteoksesi?
Niitä on monia. Hyvin erinlaisia. Olen kovasti pitänyt Mika Waltarin kirjoista. Eino Leinon runot ovat tietysti aivan loistavia - on toki paljon muutakin, mutta Waltari ennen muuta on ollut merkittävä tutustumiskohde.

Olet itsekin näytelmäkirjailija. Kuinka monta näytelmää kirjoittanut?
Yhden ja nyt tulee toinen.

Esiinnyt, ohjaat, käsikirjoitat. Mistä kaikki lähti, halusit kertoa Pohjanrannan historian?
Siitä se kaikki lähti. Ensin kirjoitin vuonna 2005 ilmestyneen kirjan Pohjanrannan tilasta ja siinä yhteydessä tutustuin talon historiaan ja edellisiin isäntiin. He olivat hyvin mielenkiintoisia, kiehtovia persoonia. Voi sanoa, että esimerkiksi tuo Kahden Kemin patriarkka, eli edellinen isäntä Matti Niemelä, hänen elämänsä oli niin värikäs ja kiehtova että joku olisi voinut mielikuvituksesta luoda tämän hahmon ja hänen elämänsä. Hänen koko elämänkaarensa on sinänsä jo draamaa. Se viehätti ja ajattelin, että siitä saa helposti näytelmän.

Millainen olet ohjaajana?
Mikäli näytelmäkirjailija itse ohjaa, niin se käsikirjoitus vielä elää siinä ohjaustyön aikana. Jonakin päivänä täytyy sanoa että nyt se loppuu, enää ei muuteta käsikirjoitusta. Annan aikalailla näyttelijöiden tehdä omat roolihahmonsa ja aika kevyesti annan toiveitani miten niitä hahmoja pitäisi kehittää. Tietysti otin vastaan näyttelijöiden omia ideoita kuinka - jopa käsikirjoitusta ja siten koko esitystä - voisi parantaa. Se mikä siinä tietenkin jää vähälle huomiolle on tavallaan ulkopuolisen näkemys siitä näyttämötyöskentelystä, ja miltä se näyttää kun on itse siellä keskellä. Tietysti he ketkä seurasivat harjoituksia antoivat siihen oman panoksensa, vihjeen, miten voisi hoitaa paremmin.

Kahden Kemin patriarkka / Kuva: YLE / Kyösti Vaara

Millainen on hyvä näyttelijä?
Me kaikkihan olemme amatöörejä jotka olemme olleet tässä näytelmässä, oikeastaan kaikissa mitä Pohjanrannassa on esitetty. Hyvän näyttelijän täytyy tietenkin kyetä eläytymään siihen rooliin joka hänelle on annettu, ja tietysti pääsemään hyvään vuorovaikutukseen muitten näyttelijöiden kanssa. Lopputuloshan koostuu useiden henkilöiden panoksesta.

Miltä tuntui hypätä näyttelijän rooliin? Onko poliitikoilla aina eräänlainen rooli päällä?
On tietysti. Kyllä, mutta jos se rooli on teennäinen niin se ei kanna. Kyllä sen roolin täytyy olla hyvin lähellä henkilön oikeaa persoonaa että se kantaa ja toimii. Tietysti on esimerkkejä siitä kun politiikassa olevan henkilön rooli on hyvin erilainen kuin yksityiselämässä. Jotkut pystyvät siihen, mutta useimmitenhan se on falskia jos esittää jotakin mitä ei oikeasti ole.

Oletko itse onnistunut?
Luulisin niin. Nämä omat näytelmäthän ovat sellaisia jossa voi panna itseään siihen käsikirjoitukseenkin. Helsingin sanomathan teki aika ison arvion siitä Kahden Kemin patriarkasta ja arvostelijan tulkinta oli sellainen, että olin kirjoittanut vähän itsestäni siinä näytelmässä. Siinä oli tietysti sellaisia repliikkejä jotka olisivat voineet olla elävästä elämästä.

Ihailetko ketään politiikassa tai taiteessa?
Tietysti, paljon suuria hahmoja. Jos puhutaan ulkomaisista esikuvista niin Winston Churchill oli tietysti mahtava johtaja. Kekkonen meillä. Toki suuri joukko muita...

Sitten kirjallisuudessa ja näyttämötaiteessa, yleensä kulttuuripiireissä on mahtavia hahmoja. Paljon ihmisiä joita voi ihailla. Intuitiivisesti sanoen tapa jolla Jorma Hynninen on tehnyt omaa taidettaan. Mitä olen Akselista lukenut [Hynnisen viimeinen oopperarooli nimiroolissa Akseli Gallen-Kallelana] ja kuullut niin harmittaa kun se jäi näkemättä. En tiedä onko siitä kunnollista taltiointia olemassa, toivottavasti, ja toivottavasti sen voi joskus nähdä.

Entä musiikki yleensä?
Minulla ei ole musiikillista lahjakkuutta, en ole yrittänytkään. Yhden karaoken olen tehnyt, joka on ollut YouTubessa hyvin suosittu: Lohdutuslaulu Jutta Urpilaiselle. Sillä on yli 40 000 latausta.
Kuuntelen musiikkia mielelläni, viime aikoina enemmän klassista kuin aiemmin. Erityisen paljon sitä musiikin kuuntelemistakaan ei ole. En ole erityisen musikaalinen.
Jean Sibelius on tietysti suomalaisen makuun ylitse muiden.

Lopuksi, mikä on taiteen tehtävä?
Sillä on niin monta tehtävää. Yksi on tietysti se, että sen pitää heijastaa todellisuutta omilla ehdoillaan ja sen kautta laajentaa ihmisten tajuntaa, käsitystä todellisuudesta. Sitten taiteella on tietysti tehtävä myös viihdyttää ja tuoda ihmisten elämään lohtua ja rakennusaineksia. Se on monipuolinen rooli.

Tanz der Mann

Kuva: Vilma Norokorpi

Tiesin jo aiemmin, että Esko Korpelainen on hyvä tekijä. Miehen tanssi kuitenkin osoittaa hänen olevan mestarillinen.

Miehen tanssi on ehdottomasti parempi kuin Miehen työ tai Miesten vuoro, huomattavasti parempi kuin Vampyyrien tanssi. Esitys ei edes liity mitenkään edellä mainittuihin, mutta käsittelee tietysti miehiä, kuten vaikka mainitsemani saunassa itkuskeludokkari.

Miehen tanssissa pohdittiin miehisyyttä, tämän päivän miestä. Onko tänä päivänä out olla Ernest Hemingwayn kaltainen miehinen mies, joka tykkää vaikka käydä metsällä? Entä miehen ulkonäköpaineet? Miksei nykyään kiinnitetä huomiota miltä miehistä tuntuu? Eikö ketään vaan yksinkertaisesti kiinnosta?

Kuva: Vilma Norokorpi

Viime aikoina moni on nostanut esille väitteen, että miehet ovat jopa jääneet naisten jalkoihin nykypäivän tasa-arvokeskustelussa. Jos mies avaa suunsa puolustautuakseen, hänet dumataan sovinistiksi. Joskus keskusteluissa unohtuu todellinen tasa-arvo, ja toisaalta sukupuolitetaan kysymyksiä jopa hieman yli.

Miehen tanssi on erinomainen teos, visuaalisesti tyylikäs ja sisällöltään viisas. Lavalla on neljä uroskunnan valioyksilöä Tuukka Leijavuori, Karlo Haapiainen, Eetu Känkänen ja Marko Nurmi. Jokainen näyttelijä tuo omannäköisensä ja kuuloisensa panoksen tähän teokseen. He koostavat yhdessä myös Miehen bändin, jolta kuullaan kuusi kappaletta esityksen ns. toisessa osassa.

Kappaleet ovat melkein kaikki Korpelaisen itsensä teksteihin pohjautuvia. Ja kuinka hienoja biisejä! Tekstit ovat hauskoja ja pohdiskelevia - samat sanat siis jotka koskevat koko esitystä. Erityisesti (muistaakseni) kappaleet Tarinoita miehen elämästä ja Vuosien jälkeen muistuttivat minua Ismo Alangon lauluista. Selkeästi samaa filosofiaa ja leikkimielisyyttä on havaittavissa myös näissä.

Myös Minna Lundin koreografioimat tanssiosuudet ovat onnistuneita ja hauskoja. Liikkeessä pohditaan paljon kehoa ja mitä sillä ikäänkuin voi tehdä. Entä jos ei olekaan atleettinen alfa? Näytänkö typerältä? Itse poimin ja samaistuin myös näihin asioihin, koska olen toivoton tanssija. Olen tosin vanhat tanssinut viisi kertaa, kaikessa en ole täysin kelvoton.

Hieno tuotanto, Jaakko Perilä!

Kuva: Vilma Norokorpi

Miksi miehen kuva on sitten aikojen saatossa muovautunut näin? Miksi on enemmän naisten juttu kehua toisen naisen ulkonäköä? Tuntuu omituiselta jos mies kehuu toisen miehen ulkonäköä tai ominaisuuksia. Myöskään itkemistä tai tanssimista ei lasketa miehellisiin ominaisuuksiin.

Onko syy miehen kuvaan lihaksissa? Miehen lihaksisto on suurempi (tai jotain, en tiedä) ja koska mies on aina metsästänyt ja tehnyt remonttihommat niin se on vaan jäänyt stereotypiaksi. Itsehän en osaa remontoida mitään, olenko siis epäonnistunut mies? En osaa käydä metsälläkään, oikeastaan inhoan koko paikkaa, enkä mieli käyttää aseita. Olenko ihan luuseri miehenä?

Esityksessä herkutellaankin strereotypioilla ja edellä mainitsemillani aiheilla loistavasti. Esitys liputtaa katsojille mm. sitä, että ei ole sukupuolenvälisiä ominaisuuksia. 2010-luvulla ymmärrämme jo sen, että jokainen on oma yksilönsä. Kaikki eivät tietenkään ymmärrä.

Miehen tanssi kosketti minua syvästi. Ei niinkään miehenä, vaan ihmisenä. Esitys ei sure omaa olemassa oloaan tai kaltoinkohteluaan. Esitys istuu stoalaisesti paikallaan ja näyttää yleisölle: tässä minä olen. Esitystä ei voi kun rakastaa.

Kuva: Vilma Norokorpi

Teatterisaatana

Nuorten, ammattitasoisen teatterin maailmassa on harvinaista herkkua nähdä esitys, joka on Taiston kaltainen.

Valtimonteatterilla ensi-iltansa saanut Taisto on onnistunut monologi teatterista, ja vähän muustakin. Lähes tunnin mittainen monologi kertoo miehestä, joka on kyllästynyt koko saatanan teatteriskeneen. Jussi Lankosken mainio teksti ruotii, suorastaan möyhii kaikki teatteriin liitetyt ennakkoluulot ja asenteet hauskalla ja raikkaalla, nuorekkaalla tavalla.

On rohkeaa tehdä se monologin hengessä, koska niitä nähdään liian harvoin. Aina on työryhmä teatterin tekemisestä innostuneita ihmisiä, jotka pomppivat edestakaisin näyttämöä. Siitä pääsemmekin toiseen minua suuresti ihastuttaneeseen asiaan: varsinaisen monologin alkaessa esityksessä ei otettu askeltakaan.

Kuva: Heidi Bergström

Ei turhaa väksläämistä tai valojen välkyttelyä, lavasteiden ja rekvisiitan paukuttelua. Annetaan tekstin kantaa, luotetaan siihen. Luotetaan osaavaan näyttelijään, joka auttaa esityksen kannattelussa. Siitä pääsemmekin kolmanteen minua suuresti ihastuttaneeseen asiaan: Karlo Haapiainen.

Olen saanut ilolla seurata myös häntä muutaman vuoden ajan. Vaikka esitys olisi kuinka huono, Haapiainen ei ole. Hänen ja Lankosken yhteistyö toimii loistavasti. Vaikka Lankoskea ei luonnollisestikaan nähdä näyttämöllä, hän on ohjaajan ja käsikirjoittajan jakkaralla läsnä näyttelijän kanssa. Teksti on vahva, sen esitystapa on vahva - jopa niin vahva, että käteen saattaa jäädä kahva.

Taistossa on hauskaa myös se, kuten aiemmin sivusin, että koska se kertoo teatterista, kaikki teatterin kliseet on periaatteessa karsittu pois. Esitys teatterista, teatteritilassa, ilman teatteriin viittaavaa paskaa.

Hyvä tuottaja Heidi Bergström!

Minusta monologi ei sinänsä ole vaikea laji, mutta silloin tietysti jos siinä täytyy onnistua... Taistossa onnistuttiin. Käsiohjelmakin on kiiltopaperia ja kunnolla tehty, ei mitään halpaa paskaa.

Kuva: Teatteri on saanut Karlo Haapiaisen hulluksi / Heidi Bergström Photography

Villiä hurjempi Gene Wilder

Yhdysvaltalainen Gene Wilder (1933-2016) ei ollut ainoastaan loistava näyttelijä. Hän on kiistatta yksi kaikkien aikojen suurimpia koomikoita. Omia henkilökohtaisia suosikkejani, mutta myös maailman.

Hän varasti show'n jo ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Kuka pystyy siihen, kun vastanäyttelijöinä ovat Warren Beatty ja Faye Dunaway? Elokuva oli tietenkin Arthur Pennin klassikko Bonnie ja Clyde, vuodelta 1967. Elokuvassa Wilder näytteli heidän panttivankiaan. Rooli ei ollut suuri, mutta sitäkin vakuuttavampi.

Samana vuonna Wilder teki todellisen läpimurtonsa. Mel Brooks oli sopinut muutamaa vuotta aiemmin, että Wilderin täytyy hyväksyttää kaikki pidemmät projektinsa hänellä, jotta ei tulisi päällekkäisyyksiä Brooksin tulevan Kevät koittaa Hitlerille - nimisen projektin kanssa. Brooks oli tutustunut Wilderiin silloisen tyttöystävänsä, myöhemmän vaimonsa Anne Bancroftin myötä. Bancroft ja Wilder näyttelivät samassa näytelmässä vuonna 1963.

The Producers, 1967

The Producers: Kevät kotittaa Hitlerille saatiin tuotantoon kolmen vuoden päästä. Se on nerokas tarina Broadway-tuottaja Max Bialystockista (Zero Mostel), joka rypee epäonnistuneissa produktioissa. Hänen kirjanpitäjänsä Leo Bloom (Wilder) keksii kuinka flopilla voi tienata enemmän kuin hitillä, jolloin he ryhtyvät etsimään surkeinta mahdollista käsikirjoitusta, huonointa ohjaajaa ja karmeaa castia. He päätyvät saksalaiseen natsipropaganda-näytelmään, josta tehdään musikaali.(Itseasiassa koko The Producersista tehtiin musikaaliversio vuonna 2001, joka oli niin ikään suuri menestys Broadwaylla.)

Young Frankenstein, 1974

Wilder sai ikonisesta roolistaan Oscar-ehdokkuuden. Hän ei voittanut, mutta sillä ei kuulemma ollut enää väliä parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta palkitun Brooksin puheen jälkeen. Puhe päättyi lauseisiin: "I'd also like to thank Gene Wilder. I'd also like to thank Gene Wilder. I'd also like to thank Gene Wilder."

With Richard Pryor

The Producers oli Brooksin ensimmäinen elokuva ja Wilderin ensimmäinen suuri rooli. Brooks on myöhemmin kommentoinut, että elokuva olisi ollut loistava myös ilman Wilderia, jonkun toisen näyttelijän kanssa. "Mutta siitä ei olisi tullut klassikko."

Brooks ja Wilder tekivät yhdessä vielä kaksi elokuvaa, molemmat julkaistiin vuonna 1974. Länkkäriparodia Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles) on valittu yhdeksi kaikkien aikojen parhaista komedioista. Paljon hännille ei jää osin myös Wilderin itsensä käsikirjoittama Young Frankenstein. Itse pidän Villiä hurjemmasta lännestä, mutta Young Frankenstein ei ensi näkemältä aikoinaan iskenyt. En ole elokuvaa nähnyt sen koommin, laadukkaat elokuvat kun tuppaavat nykyisin olemaan maton alla.

Wilderilla oli urallaan kaksi suurta toveruutta. Toinen Brooksin, toinen koomikko Richard Pryorin kanssa. Pryorin kanssa tunnetuimpia lienevät Hopeanuoli (Silver Streak, 1976) ja Syyttömät silminnäkijät (See No Evil, Hear No Evil, 1989).

Wilder yhdisti voimansa myös Woody Allenin kanssa, vuoden 1972 komediaan Mitä kaikkea oletkaan aina halunnut tietää seksistä, mutta et ole rohjennut kysyä (Everything You Always Wanted to Know About Sex* (*But Were Afraid to Ask)). Allen oli soittanut Wilderille ja sanonut, että haluaa rooliin joko Laurence Olivierin tai hänet. Ja että vastanäyttelijänä on naisen sijasta lammas.

Jali ja suklaatehdas, 1971

Elokuva pohjautuu samannimiseen kirjaan, josta Allen on tehnyt hauskan episodielokuvan. Kirjan kirjoittanut seksitutkija David Reuben ei sitä tosin arvostanut. Wilderin kohtauksessa What is Sodomy? hän näyttelee tohtori Rossia, joka rakastuu potilaansa lampaaseen.

Viimeisinä vuosinaan Wilder ei näytellyt. Osin johtuen varmasti myös alzheimerin taudista, osin siitä että hän ei pitänyt julkisuudesta. Hän antoi haastatteluja hyvin harvakseltaan pitkin uraansa. Hän kirjoitti kirjoja ja maalasi mielummin. Internet-aikakausi nosti hänet kuitenkin jonkinasteiseen kulttimaineeseen. Kiitos meemin, joka on napattu yhdestä Wilderin muistettavimmasta klassikosta, Jali ja suklaatehdas, vuodelta 1971
Wilder oli suuri nero, joka antoi komedian tapahtua. Hän ei puskenut sitä, ei teeskennellyt sitä.

Se vaan tapahtui. Luonnostaan.

And Now for Something Completely Same

Kuva ei tarvitse hauskaa kuvatekstiä / Kuva: Tanja Ahola

Ryhmäteatterin tuotos nähtiin jälleen Suomenlinnan kesäteatterissa. Ohjelmisto valitaan yleensä todella hyvin: viime vuonna nähtiin harvemmin nähty de Laclosin Valheet ja viettelijät, tänä vuonna Shakespearen klassikko Kesäyön uni (A Midsummer Night's Dream) Lauri Siparin käännöksellä.

Shakespeare on haastavaa jo itsessään, eikä suomenkieli tuo ainakaan helpotusta asiaan. On aina ilo nähdä Shakespearen teoksia. Myös tässä tapauksessa, kun itse näytelmä ei ole omia suosikkejani. Itseasiassa Kesäyön uni tai unelma on mielestäni tylsin Shakespearen näytelmä.

Eikä Esa Leskisen ohjaama versio tuonut teokseen mitään uutta. Jos Suomenlinnan esitystä pitäisi kuvata vain kahdella sanalla, ne olisivat ilmeinen ja keskinkertainen. Teosta ei tuotu mihinkään, se pysyi staattisesti paikkallaan saaden välillä hymyn suupieleen.

Minna Suuronen: Ta daa! Taikaruississa on sitä jotakin / Kuva: Tanja Ahola

Lavastus oli erinomainen, mutta (esimerkiksi HS:n) ylistämä puvustus ei ollut erityisen mahtava. Muutamia hyviä juttuja oli (jalopeuran asu! Aasin pää!), mutta siihen se jäi. Myös Titanian asu oli omasta mielestäni ihan hieno.

Näyttelijät puhuivat ihan hyvin Siparin Shakespearea. Näyttelijöistä puhuttaessa voin kertoa, että esimerkiksi Minna Suurosen ja Sari Mällisen työskentelystä nautin aina. Itselleni uudet tuttavuudet Mikko Penttilä ja Pyry Äikää tekivät hillittömät roolit Valentin Vankkana ja Helenana. Superb!

Kesäyön unihan kertoo lyhykäisesti siitä, että kaksi pariskuntaa - kohellusta ja taikuutta, fantasiaelementtejä ja niin edelleen - rakastuvat ihan metsään ja sekaisin. Samalla keijut häärii ja näin. Näytelmällä on hieno sanoma rakkaudesta ja siitä kuinka houkuttelevaa ruoho on aidan toisella puolella. Aiheet puhuttelevat minua kyllä, mutta näytelmä ei.

Tämä Ryhmiksen versio oli luotu ajattomaksi, mutta tuntui silti olevan syvällä menneisyydessä. Esitys olisi kaivannut jotain nerokasta kulmaa, jotakin. Sitä jotakin! Esitys oli parempi kuin odotin, mutta teatterin kaikkeudessa niin kovin, kovin keskinkertainen. Ja kuinka niin halusin pitää tästä.

Olen tuohtunut.

Anna-Riikka Rajanen - suoraan tunteeseen / Kuva: Tanja Ahola