Kansallisteatterin tulkinta Almodóvarin klassikosta jää puolitiehen

Kuva: Tommi Mattila

Kansallisteatterin syyskauden ensimmäinen ensi-ilta suurella näyttämöllä on saanut paljon huomiota. Kohun silmässä oli alun perin roolitus, sitten ristiriitaiset medialausunnot. Niitä ei tarvitse käydä uudelleen läpi. Tässä arviossa keskityn pääasiassa itse esitykseen. Olen sen nähnyt.

Pedro Almodóvar merkitsee minulle paljon. Vuoden 1999 elokuva Kaikki äidistäni on hieno teos, joka palkittiin muun muassa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnolla. Tarina on erittäin hieno ja koskettava.

Anne Rautiaisen ohjaaman version jälkeen heräsi kuitenkin kysymys siitä, että miksi katsoisin mielummin Kansallisteatterin näyttämöversion. Näytelmä ei tarjoa uutta elokuvaan, eikä elokuva tarvitse näyttämöversiota tuekseen.

Näytelmä tuntuu suurelta osin kädenlämpöiseltä Almodóvar -jäljitelmältä. Näytelmällä olisi ollut sauma olla visuaalinen taidonnäyte, mutta sekin jäi puolitiehen. Visuaalisesta puolesta ainoastaan projisoinnit ja valojen käyttö innostivat minua.

Ensimmäinen hämmästys näyttelijöiden suhteen oli päähenkilö Manuelan ja hänen poikansa Estebanin välinen suhde. Heidän oli tarkoitus olla äiti ja poika, mutta havaitsin heidän välillään ennemmin seksuaalista vetovoimaa.

Yleisesti ottaen tuntui falskilta katsoa, kun yritettiin luoda illuusio espanjalaisesta kulttuurista. En tällä kertaa ostanut sitä. Mielikuvissani suomalaisten intohimo ei ole lieskuvaa tulta, vaan vaivaantunut hikoileva käsi, joka hapuilee toista pimeässä elokuvateatterissa tai hississä.

Kuva: Tommi Mattila

Mietin paljon Agradon hahmoa. Ehkä liikaakin, sattuneesta syystä. Yritin miettiä syitä siihen, miksi käsikirjoittaja Samuel Adamson on halunnut vuonna 2007 vaihtaa hahmon transnaisesta transvestiitiksi. Mielestäni perusteluja valinnalle ei ainakaan teoksen sisältä löydä.

Hahmo olisi toiminut alkuperäisessä muodossaan paremmin. Ensimmäisellä puoliskolla heräsi epäilys, että kyseessä voisi olla "vanha klassikko", eli naurujen kalasteluyritys miehestä mekossa. Mielessäni tosiaan kävi se, että Adamson on halunnut lisätä vakavaan näytelmään kepeyttä Agradon kustannuksella.

Yleisö on helpompi saada nauramaan, kun mies puhuu hame päällä rivoja suihinotosta. Se on tutumpaa kuvastoa. Jos hahmo olisi ollut transnainen puhumassa hame päällä rivoja suihinotosta, suuri yleisö ei olisi ehkä osannut reagoida Adamsonin haluamalla tavalla. Ne tietyt kepeyden hetket olisivat saattaneet jäädä kokonaan pois, eikä draama olisi painottanut mikään.

Agradon hahmosta tehtiin näytelmäversiossa eräänlainen näytösten (tai osioiden) välishow. Ensimmäisessä Janne Reinikainen puhui kuin neljännen seinän rikkoneena. Monologi kuulosti siltä, kuin sillä olisi viitattu näytelmän yllä vellovaan kohuun. Se oli hauskaa.

Mielestäni hahmo on näytelmässä raflaavampi kuin elokuvassa. Se ei haittaa, mutta se vie hieman kokonaisteoksen tyylikkyydeltä pois. Toisaalta hengähdystauot olisivat tulleet tarpeeseen, jos ensimmäisellä puoliskolla olisin katsojana tuntenut hahmoja kohtaan jotakin.

Väliajalla olin harmissani hukatusta mahdollisuudesta, mutta onneksi toinen puolisko pelasti paljon.

Tuntui siltä, kuin näyttelijät olisivat olleet enemmän kotonaan jälkimmäisellä puoliskolla. Melkein kaikkien työ parani omasta mielestäni huomattavasti.

Kun Reinikainen esitti viimeisen monologinsa, uskon että se riisui kriittisimmänkin katsojan aseista. Se oli kerta kaikkiaan upeasti näytelty hetki. Vaikka sanon, että Agrado on eräänlainen kevennys näytelmässä, mukana on kuitenkin vakavuuden taso, joka tekee hahmosta kokonaisemman.

Kohtauksessa kulminoitui myös Kaikki äidistäni -näytelmän sanoma, eli toisten, ja ennen kaikkea itsensä, ymmärtäminen ja hyväksyminen. Se ei saa jäädä kohun jalkoihin.

Oli ilo katsoa myös erityisesti Anna Airolan ja Pirjo Luoma-ahon roolitöitä.

Kaikki äidistäni on myös näytelmä elämästä ja kuolemasta. Asiasta, joka kuuluu meidän kaikkien elämään.

Lopulta näytelmä onnistui koskettamaan. Tarina on niin vahva. Ja toisaalta yksi syy mennä teatteriin mielummin, kuin katsoa elokuva on se, kun katsomo suojamaskiensa takana taputtaa näyttelijät kerta toisensa jälkeen takaisin kiitoksiin... Ei sitä koe missään muuaalla. Kyllä silmäni kostuivat.

Kuva: Tommi Mattila

Tampereella ollaan: Hamlet -rockooppera herättää teatterit horroksesta

Kuva: Kari Sunnari

Omakohtainen huomio: Tampereen Työväen Teatterin loistava Jeppe Niilonpoika katkaisi teatterikevääni. Koronarajoitusten vuoksi näytelmä jäi viimeiseksi. Melkein päivälleen puoli vuotta myöhemmin teatterivuoteni jatkuu siellä missä se päättyikin.

Tampereen Työväen Teatterin uusi rockooppera Hamlet puhaltaa Tanskan prinssin eloon. Suurena Shakespearen ystävänä suhtaudun aina hieman varauksella kotimaisiin versioihin. Meiltäkin (onneksi) löytyy ihmisiä, jotka ymmärtävät ja löytävät teoksista olennaisen.

Shakespearessa on monta ongelmaa. Kaunis kieli taittuu huonosti suomeksi. Kääntäjä täytyy valita tarkkaan. Ohjaajan pitäisi ymmärtää, mistä näytelmässä on pohjimmiltaan kyse. Koska teksti on satoja vuosia vanhaa ja haastavaa, väärät tulkinnat ovat aina vaarana. Tai no, vääriä tulkintoja ei ole, mutta kutsutaan niitä harha-askeleiksi. Esimerkiksi näytelmän Antonius ja Kleopatran komediallinen ulottuvuus jää usein huomaamatta.

Yksi haastavimmista ongelmista on näyttelijävalinnat. Suomessa on hienoja näyttelijöitä, mutta kaikki eivät kykene Shakespearen tekstien tulkitsemiseen. Moni kuulostaa valheelliselta ja pinnistelevältä yrittäessään lausua hänen sanojaan. Tässä päästään vielä siihen, että suomeksi se tuntuu olevan kaksin verroin vaikeampaa.

Kuva: Kari Sunnari

Tietyt sudenkuopat vältetään sillä, että sävelletään melkein koko höskä. Mukaan tuodaan myös materiaalia soneteista. Hamletin suomentaja ja dramatisoija, loistava Michael Baran, sekä musiikin sävellystyössä mukana ollut Eeva Kontu on ollut mukana myös sanoittamassa musikaalia.

Riski todella kannatti. Hamlet on hieno avaus teatterisyksylle. Mukana on asiansa osaava tekijäjoukko: ohjaaja Otso Kautto, säveltäjät Kontu, Jarmo Saari ja Varre Vartiainen, sekä "rokkikummeina" avustamassa Ismo Alanko ja Maija Vilkkumaa.

Hamletin roolissa nähdään vakuuttava Saska Pulkkinen, Ofeliana mainio Inke Koskinen. Sivurooleista kirkkaimpina mainittakoon karismaattisen Jussi-Pekka Parviaisen Laertes. Poloniuksesta saa harvoin irti paljoa, mutta Kautto on onnistunut kaivamaan Pentti Helinin kanssa paljon esiin.

Näyttelijöiden apuna liikeilmaisussa on ollut Tero Saarinen ja Satu Halttunen. Ratkaisu on ollut erinomainen, koska musiikin, äänen ja liikkeen puolesta tuntui välillä siltä, kuin olisi katsonut jotakin The Whon Tommyn ja Andrew Lloyd Webberin musikaalin rakkauslasta. Mieleen tulee David Leveauxin ja Alex Rudzinskin ohjaama Jesus Christ Superstar, jonka pikkuserkku Hamlet voisi olla.

Kokonaisuuteen vaikuttaa suuresti tietysti myös esityksen upea visuaalinen ilme. Revittelevästä, mutta johdonmukaisesta puvustuksesta vastaa Eila Jouttunpää tiimeineen. Aatu Rantasen tiimeineen rakentama lavastus antaa puitteet kaikelle. Myös äänisuunnittelu ja valot menevät nappiin.

Kuva: Kari Sunnari

Helsingin Sanomat antoi näytelmälle jopa viisi tähteä. Ymmärtäisin sen, jos olisin lähtenyt ensimmäisen puoliskon jälkeen pois. Hamlet tuntui todella hyvältä ja tuoreelta ensimmäisellä puoliskolla. Dramaturgisesti esitys toimi hyvin ja sitä oli ilo katsoa.

Sen sijaan väliajan jälkeen teos lässähti hieman. Tuntui, kuin työryhmältä olisi loppunut aika kesken. Ratkaisut, esimerkiksi Hamletin ja Laertesin taistelussa, tuntui mielikuvituksettomalta. Katsojana en jännittänyt.

Ennen tätä kohtausta käytiin pitkä dialogituokio Hamletin ja tämän äidin välillä. Aivan kuin Kautto olisi unohtanut tekevänsä rockoopperaa.

Yksi suurimmista kysymysmerkeistä on Horation hahmo. Mitä ihmettä hänen kohdallaan ajateltiin? Kun hahmoa katsoi ja yritti ymmärtää, mielessä kävi jopa että ei ajateltu: aivan kuin hänet olisi unohdettu ja lisätty jälkeen päin pakollisena pahana. Horatiolla ei ollut minkäänlaista funktiota tässä tulkinnassa ja väliajan jälkeen hahmo vieläpä tuntui täysin erilaiselta kuin ensimmäisellä puoliskolla.

Kappaleet toimivat suurimmaksi osaksi hienosti. Silloin tosin ei, kun tekijät kanavoivat sisäistä Samuli Putroaan. Pari kappaletta nimittäin tuntui tosiaan siltä, että Putro olisi ne säveltänyt ja jättänyt pöytälaatikkoonsa, koska ovat liian ilmeisiä putropop-lässytyksiä.

Kaiken kaikkiaan esitys oli kuitenkin mainio ja suositan ehdottomasti sen katsomista. Tampereen Työväen Teatteri on myös ottanut hienosti rajoitukset omakseen. Salin ovet avataan 20 minuuttia aiemmin, väliaika kestää 30 minuuttia. Muihin katsojiin pystyy pitämään väliä myös katsomossa. Kaikki vaikutti turvalliselta.

En siis epäröisi hetkeäkään teatteriin menemistä. Niin paljon on myös itsestä kiinni. Suojamaskia voi pitää katsomossa (joissakin paikoissa se on jopa pakollinen) ja kädet voi pestä ja desinfioida. Kun nämä käytännön asiat tekee, voi ottaa rennon asennon ja nauttia. Teatteri on palannut.

Kuva: Kari Sunnari

Kekseliäs Uotinen Goes Kekkonen tarjoaa kerronnallisen museokierroksen kolmessa maassa

Kuva: Minna Hatinen

Koronarajoitukset ovat vaikeuttaneet esittävien taiteiden tilaa huomattavasti. Compania Kaari & Roni Martinin kekseliäs tuotanto Uotinen Goes Kekkonen sai ensi-iltansa vuoden alussa, mutta olosuhteiden vuoksi esityskausi katkesi nopeasti.

Uotinen Goes Kekkonen on Suomen kansallismuseon kanssa tuotettu poikkitaiteellinen esitys, jota esitetään ainutlaatuisissa puitteissa: presidentti Urho Kekkosen museoidussa kodissa Tamminiemessä. Katsojia (rajoitusten vuoksi vain 20 per esitys) kuljetetaan eri tiloissa, joissa tulkitaan Kekkosen elämää ja uraa.

Teos koostuu neljästä liikkuvasta elementistä. Lienee sanomattakin selvää, että yksi on vastikään 70 vuotta täyttänyt tanssilegenda Jorma Uotinen, joka tulkitsee Kekkosta.

Koreografi Kaari Martin toimii Uotisen vastaparina, sekä eräänlaisena "anturana", joka välittää katsojille tuntemuksia ja väreilyjä vuosikymmenten takaa. Muusikko Roni Martin on hoitanut sävellystyön ja musiikin luomisen, soittimia sujuvasti vaihdellen. Dramaturgi Atro Kahiluoto pitää katsojista huolta, toimien eräänlaisena elävän museon oppaana.

Voidaan ajatella, että esitys on jaettu kolmeen osaan. Ensin kuitenkin on prologi, jossa katsojille kerrotaan mikä on homman nimi, ajetaan sisään ja luodaan tunnelmaa. Katsojat viedään Tamminiemen pihan poikki Kekkosen kotiin. Tuntuu siltä, kuin olisimme kutsumattomia vieraita, nuuskijoita, jotka pyrkivät sisään presidentin yksityisalueelle.

Meitä vastassa on Kekkosen muotokuva. Asetamme kenkiemme alle suojat. Prologin jälkeen on ensimmäisen osan aika. Tulkintani mukaan se on presidentin kauden alku. Tutustutaan, itseen, omiin rajoihin ja naisiin. Hiihdetään ja nautitaan omasta asemasta. Matkustetaan Venäjälle solmimaan suhteita.

Kuva: Minna Hatinen

Toisessa osassa katsojat saatetaan Havaijille, jossa Kekkonen kamppailee rakkauden ja noottikriisin välimaastossa. Uotinen Goes Kekkonen käy läpi pääasiassa presidentin suhdetta rakkauteen ja hänen intohimojaan. Esityksessä pääsee lauluääneen niin Martinit, kuin Uotinenkin.

Kolmas osa esittelee katsojille ikääntyneen Kekkosen. Aikaa ei enää ole paljon. Hän sai maailman, mutta joutui luopumaan siitä – vastoin tahtoaan. Kekkonen joutui luovuttamaan maailman, jota oli pitänyt hyppysissään, meille muille. Vai valmisteliko hän sitä kenties meille? Joka tapauksessa tunne siitä, että elämä jäi kesken.

Kuten edellisessä näkemässäni Compania Kaari & Roni Martinin tuotannossa Anna Karenina, duon vahvuus on yhteispelissä ja toisiaan tukevassa ilmaisussa. On myös hienoa nähdä, kuinka idearikkaasti ja omaperäisesti heidän käsissään teos voi taittua. En tiedä mistä näin kekseliäs idea on syntynyt, mutta se ei olisi samanlainen ilman Martineja.

En ole liikekielen asiantuntija millään mittarilla, mutta Kaari Martinin ja Uotisen välinen dialogi on luontevaa ja varmaa. Kaksi karismaattista tanssijaa täyttävät Tamminiemen salit. Ja kuin voiteluaineena, musiikki tanssijoiden kautta katsojia liikuttaa.

Kuva: Minna Hatinen