Kotimaa on toista maata

Olen ollut jo pitempään väsynyt teatteriin. En ole jaksanut käydä, motivaatio on täysin nollassa. Sitten tuli kesä ja normaalit teatterit jäivät lomille. Alkoi kesäteatterikausi, jota yleensä kartan. Pyrin katsomaan ystävieni esitykset, sekä satunnaisien isompien kesäteatterien juttuja jos tielle sattuu, mutta muuten en jaksa sitä samaa vanhaa kainalopieru/heinähattuhupailua.

Viime vuonna perustetun Rintamateatterin Kotimaa oli toista maata. Tunti ja vartti hauskaa ja vakavaa. Voisi jopa sanoa että täydellinen yhdistelmä, joka viihdyttää, mutta saattaa samalla myös opettaa jotakin.

Käsikirjoitus on työryhmän yhdessä työstämä, mutta dramatisoinnista vastaa näyttelijä, muusikko ja runoilija Karlo Haapiainen. Tästä kaikesta vastaa ohjaajan ominaisuudessa suurtirehtööri Joel Härkönen. Kokonaisuus on sekava ja samalla täysin hallittu, eikä suvantovaiheita ehdi juurikaan esityksessä tulla.

Esityksen aikana ajatuskaareni meni jotakuinkin näin:

1. Alku - mitä nyt taas?
2. Esitys käyntiin - nyt revitellään huolella. Onko tämä ilottelua?
3. Esitys jatkuu - tämä ei ole pelkkää ilottelua.
4. Jotakin tapahtuu - ja taas saa nauraa.
5. Esitys herättää ajatuksia - pistää todella ajattelemaan, mutta ei itketä.
6. Loppu - kuin kelvollisten löylyjen jälkeen.

Ehkä tässä vaiheessa avaan Kotimaata hieman. Se on ikäpolvelleni hyvin tyypillinen ironinen kokonaisuus, jossa karnevalisoidaan monen suomalaisen "pyhä", oli kyseessä sitten urheilu tai viina. Mutta ettei tilanne olisi liian loukkaava, nauretaan myös itselle, tai lähinnä ohjaaja Härköselle ja hänen kaksinaismoralismeilleen.

Kun kävelin ystäväni, taiteilija Tuukka Leijavuoren kanssa pois esityksestä, hän huomautti Kotimaan olleen fragmentaarinen. Olin mielestäni osuva, kun sanoin sen olevan pikemmin fragmentaalinen, mutta tarkemmin ajatellen se pitää paikkansa. Kotimaa on fragmentaalinen esitys.

Useimmiten esitys naurattaa, mutta se esittelee myös jotakin syvempää: rikkinäisen lapsuuden, paikan jota ei voi kutsua kodiksi. Lopulta tämä on tarina kodittomista lapsista, jotka eivät saa lämpöä vanhemmiltaan, vaan toisiltaan. Mitä olisimmekaan ilman ystäviä.

Ja mitäpä olisi näytelmä ilman osuvia näyttelijöitä. Tekstin sanoiksi pukee kolme kovaa: Milla Kuikka, Otto Pilli ja Julius Susimäki. Jokaisella näyttelijällä on omat tähtihetkensä näyttämöllä. Äärimmäisen rakastettava kohtaus on Kuikan hahmon rippijuhlat, jossa jokainen näyttelijä antaa yleisölle täyslaidallisen henkistä kakkua. Kaikkensa antavien näyttelijöiden luomat hahmot ovat tarkkoja ja mieleenpainuvia.

Kotimaa esittää ydinkysymyksensä katsojille: mitä suomalaisuus on sinulle? Ja onko siinä loppujen lopuksi mitään järkeä.

Kuva: Lauri Antonio Kivikataja