Villiä hurjempi Gene Wilder

Yhdysvaltalainen Gene Wilder (1933-2016) ei ollut ainoastaan loistava näyttelijä. Hän on kiistatta yksi kaikkien aikojen suurimpia koomikoita. Omia henkilökohtaisia suosikkejani, mutta myös maailman.

Hän varasti show'n jo ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Kuka pystyy siihen, kun vastanäyttelijöinä ovat Warren Beatty ja Faye Dunaway? Elokuva oli tietenkin Arthur Pennin klassikko Bonnie ja Clyde, vuodelta 1967. Elokuvassa Wilder näytteli heidän panttivankiaan. Rooli ei ollut suuri, mutta sitäkin vakuuttavampi.

Samana vuonna Wilder teki todellisen läpimurtonsa. Mel Brooks oli sopinut muutamaa vuotta aiemmin, että Wilderin täytyy hyväksyttää kaikki pidemmät projektinsa hänellä, jotta ei tulisi päällekkäisyyksiä Brooksin tulevan Kevät koittaa Hitlerille - nimisen projektin kanssa. Brooks oli tutustunut Wilderiin silloisen tyttöystävänsä, myöhemmän vaimonsa Anne Bancroftin myötä. Bancroft ja Wilder näyttelivät samassa näytelmässä vuonna 1963.

The Producers, 1967

The Producers: Kevät kotittaa Hitlerille saatiin tuotantoon kolmen vuoden päästä. Se on nerokas tarina Broadway-tuottaja Max Bialystockista (Zero Mostel), joka rypee epäonnistuneissa produktioissa. Hänen kirjanpitäjänsä Leo Bloom (Wilder) keksii kuinka flopilla voi tienata enemmän kuin hitillä, jolloin he ryhtyvät etsimään surkeinta mahdollista käsikirjoitusta, huonointa ohjaajaa ja karmeaa castia. He päätyvät saksalaiseen natsipropaganda-näytelmään, josta tehdään musikaali.(Itseasiassa koko The Producersista tehtiin musikaaliversio vuonna 2001, joka oli niin ikään suuri menestys Broadwaylla.)

Young Frankenstein, 1974

Wilder sai ikonisesta roolistaan Oscar-ehdokkuuden. Hän ei voittanut, mutta sillä ei kuulemma ollut enää väliä parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta palkitun Brooksin puheen jälkeen. Puhe päättyi lauseisiin: "I'd also like to thank Gene Wilder. I'd also like to thank Gene Wilder. I'd also like to thank Gene Wilder."

With Richard Pryor

The Producers oli Brooksin ensimmäinen elokuva ja Wilderin ensimmäinen suuri rooli. Brooks on myöhemmin kommentoinut, että elokuva olisi ollut loistava myös ilman Wilderia, jonkun toisen näyttelijän kanssa. "Mutta siitä ei olisi tullut klassikko."

Brooks ja Wilder tekivät yhdessä vielä kaksi elokuvaa, molemmat julkaistiin vuonna 1974. Länkkäriparodia Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles) on valittu yhdeksi kaikkien aikojen parhaista komedioista. Paljon hännille ei jää osin myös Wilderin itsensä käsikirjoittama Young Frankenstein. Itse pidän Villiä hurjemmasta lännestä, mutta Young Frankenstein ei ensi näkemältä aikoinaan iskenyt. En ole elokuvaa nähnyt sen koommin, laadukkaat elokuvat kun tuppaavat nykyisin olemaan maton alla.

Wilderilla oli urallaan kaksi suurta toveruutta. Toinen Brooksin, toinen koomikko Richard Pryorin kanssa. Pryorin kanssa tunnetuimpia lienevät Hopeanuoli (Silver Streak, 1976) ja Syyttömät silminnäkijät (See No Evil, Hear No Evil, 1989).

Wilder yhdisti voimansa myös Woody Allenin kanssa, vuoden 1972 komediaan Mitä kaikkea oletkaan aina halunnut tietää seksistä, mutta et ole rohjennut kysyä (Everything You Always Wanted to Know About Sex* (*But Were Afraid to Ask)). Allen oli soittanut Wilderille ja sanonut, että haluaa rooliin joko Laurence Olivierin tai hänet. Ja että vastanäyttelijänä on naisen sijasta lammas.

Jali ja suklaatehdas, 1971

Elokuva pohjautuu samannimiseen kirjaan, josta Allen on tehnyt hauskan episodielokuvan. Kirjan kirjoittanut seksitutkija David Reuben ei sitä tosin arvostanut. Wilderin kohtauksessa What is Sodomy? hän näyttelee tohtori Rossia, joka rakastuu potilaansa lampaaseen.

Viimeisinä vuosinaan Wilder ei näytellyt. Osin johtuen varmasti myös alzheimerin taudista, osin siitä että hän ei pitänyt julkisuudesta. Hän antoi haastatteluja hyvin harvakseltaan pitkin uraansa. Hän kirjoitti kirjoja ja maalasi mielummin. Internet-aikakausi nosti hänet kuitenkin jonkinasteiseen kulttimaineeseen. Kiitos meemin, joka on napattu yhdestä Wilderin muistettavimmasta klassikosta, Jali ja suklaatehdas, vuodelta 1971
Wilder oli suuri nero, joka antoi komedian tapahtua. Hän ei puskenut sitä, ei teeskennellyt sitä.

Se vaan tapahtui. Luonnostaan.

And Now for Something Completely Same

Kuva ei tarvitse hauskaa kuvatekstiä / Kuva: Tanja Ahola

Ryhmäteatterin tuotos nähtiin jälleen Suomenlinnan kesäteatterissa. Ohjelmisto valitaan yleensä todella hyvin: viime vuonna nähtiin harvemmin nähty de Laclosin Valheet ja viettelijät, tänä vuonna Shakespearen klassikko Kesäyön uni (A Midsummer Night's Dream) Lauri Siparin käännöksellä.

Shakespeare on haastavaa jo itsessään, eikä suomenkieli tuo ainakaan helpotusta asiaan. On aina ilo nähdä Shakespearen teoksia. Myös tässä tapauksessa, kun itse näytelmä ei ole omia suosikkejani. Itseasiassa Kesäyön uni tai unelma on mielestäni tylsin Shakespearen näytelmä.

Eikä Esa Leskisen ohjaama versio tuonut teokseen mitään uutta. Jos Suomenlinnan esitystä pitäisi kuvata vain kahdella sanalla, ne olisivat ilmeinen ja keskinkertainen. Teosta ei tuotu mihinkään, se pysyi staattisesti paikkallaan saaden välillä hymyn suupieleen.

Minna Suuronen: Ta daa! Taikaruississa on sitä jotakin / Kuva: Tanja Ahola

Lavastus oli erinomainen, mutta (esimerkiksi HS:n) ylistämä puvustus ei ollut erityisen mahtava. Muutamia hyviä juttuja oli (jalopeuran asu! Aasin pää!), mutta siihen se jäi. Myös Titanian asu oli omasta mielestäni ihan hieno.

Näyttelijät puhuivat ihan hyvin Siparin Shakespearea. Näyttelijöistä puhuttaessa voin kertoa, että esimerkiksi Minna Suurosen ja Sari Mällisen työskentelystä nautin aina. Itselleni uudet tuttavuudet Mikko Penttilä ja Pyry Äikää tekivät hillittömät roolit Valentin Vankkana ja Helenana. Superb!

Kesäyön unihan kertoo lyhykäisesti siitä, että kaksi pariskuntaa - kohellusta ja taikuutta, fantasiaelementtejä ja niin edelleen - rakastuvat ihan metsään ja sekaisin. Samalla keijut häärii ja näin. Näytelmällä on hieno sanoma rakkaudesta ja siitä kuinka houkuttelevaa ruoho on aidan toisella puolella. Aiheet puhuttelevat minua kyllä, mutta näytelmä ei.

Tämä Ryhmiksen versio oli luotu ajattomaksi, mutta tuntui silti olevan syvällä menneisyydessä. Esitys olisi kaivannut jotain nerokasta kulmaa, jotakin. Sitä jotakin! Esitys oli parempi kuin odotin, mutta teatterin kaikkeudessa niin kovin, kovin keskinkertainen. Ja kuinka niin halusin pitää tästä.

Olen tuohtunut.

Anna-Riikka Rajanen - suoraan tunteeseen / Kuva: Tanja Ahola

Komisario Palmun turahdus

Mitä minä teen täällä? / Kuva: Henrik Schütt

"I've got a bad feeling about this". Kukapa olisi vuonna 1977 ensimmäistä Star Warsia katsellessaan arvannut, että Han Solo tarkoitti Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2016 nähtävää Komisario Palmun erehdystä.

Näytelmä perustuu tietenkin Mika Waltarin samannimiseen kirjaan ja elokuvaan, jotka ovat muovautuneet osaksi suomalaisen taiteen suurimpia klassikoita. Näyttämöllä teos nähdään ensimmäistä kertaa.

Waltaria on itseasiassa hyvin harvinaista nähdä teatterin lavalla. Perikunta jakelee oikeuksia erittäin niukasti, jos ollenkaan, mikä on sääli. Sitäkö kirjailija itse olisi halunnut? Kutristin myös kulmiani kun luin, että esityksen ohjaajaksi ilmoitettiin Joel Elstelä. Waltarin tyttärenpoika. Erikoinen sattuma. Häpeilemätöntä.

ÖÄÖÄÖÄÄ / Kuva: Henrik Schütt

Esitys itsessään oli kummallinen. Se nauratti muutaman kerran, mutta komedialle ei tunnuttu annettavan edes mahdollisuutta. Edes hauskoissa kohdissa. Roolitus on kummallinen ja samalla täydellisen yllätyksetön.

Oikeastaan Komisario Palmun erehdys oli ihmeellistä retroilua valaistuksen, osin myös lavastuksen puolesta, alusta loppuun. Takaumissa katsojille tarjottiin violettia valoa, jolloin tunsin katsovani ABBA:n musiikkivideota. Suurelta osin lavastus oli toisaalta jälleen kerran hieno, erityisesti tyylikäs kahtiajaettu lattia.

Puvustus osui kaikin puolin nappiin (vaikka olihan siellä yksi keltavihreä-härpäke erään naisnäyttelijän päällä). Muuten tyylikästä ja osuvaa.

Pidän Mikko Kivisestä, mutta harmikseni on todettava ettei hän sopinut Palmun rooliin ihan niin hyvin kuin näytelmän roolittanut saattoi ajatella. Silti, hän oli esityksen parasta antia monessa mielessä. Jari Pehkonen oli loistava Bruno Rygseckinä. Antti Peltola ilostutti Aimo Rykämönä. Myös Risto Kaskilahti veti Kokin hienosti.

En tiedä mikä tässä nyt on vialla? Teatterisyksyssä siis. Nähtävästi kaikki. Ei ole alkanut hyvin.
En keksinyt miksi yleensä juuri tämä tunnetuin Palmu-tarina haluttiin tuoda näyttämölle juuri nyt. Se toki on paras niistä monessakin mielessä, mutta samalla haastavin. Kuinka luoda jotakin uutta sellaisesta, josta ei haluta päästää irti?

Mitä minä teen täällä? / Kuva: Henrik Schütt

Lapualaisooppera 2: Rasistien hyökkäys

Kuva: Mitro Härkönen

Sukupolveni Lapualaisooppera. Odotukseni ovat maltilliset, suuri pala haukattu. Parasta ennen päivä mennyt alkuperäiseltä? Tuskin, mutta alkuperäisestä jo 50 vuotta. Leivottiin uusi kakku, jätettin kerma pois, heitettiin jauhot naamalle.

Asiaa esityksessä (14.8.) oli. Tärkeää ja paljon. Hyviä huomioita. Liian monta keittäjää? Lopputulos: sekava, poukkoileva ja paasaava. Metsässä juostiin, kuten Mustikkamaalla tapana on. Tilankäyttöä.

Huudettiin, kuten harrastajateattereilla tapana on. Tekeekö se esityksestä vaikuttavamman? Tuleeko asia paremmin esille? Hukkuvatko loputkin asiat meissun alle? Vastaukseni on kyllä, joku muu saa olla toista mieltä.

Mestari Kaj Chydeniuksen alkuperäismusiikki oli hienosti sovitettu. Siinä uusi onnistui. Yksittäisinä kappaleina mieleen jäi parhaiten Sofia Smedsin upea soolo muurahaispesän jälkeen, sekä tietysti lopun hieno finaali Ei väkivaltaa/Me emme tee mitä emme tahdo.

Kuva: Mitro Härkönen

Ryhmätyö oli ihan hyvää, mutta yksilösuoritukset nautittavampia. Suomessa keskitytään liikaa ryhmään. Kun tehdään jotakin, koko ryhmä tekee. Missä yksilöt? Monesti jääneet ryhmän alle. Välillä replikoinnista ei saanut selvää, osa repliikeistä hukkui yleisen älämölön alle. Tarkoituksenmukaista? Ehkä paikoin.

Arvo Salon alkuperäistekstin uudelleenmuokkaus oli problemaattista. Välillä Lapualaisooppera 2016 tuntui olevan liian paljon kiinni menneessä, joskus taas tuntui esityksen saaneen liikaa uutta tekstiä. Tarkoitus tietysti oli, että Lapuan liikkeen ja tämän päivän välille on vaikea piirtää rajaa. Että menneisyys ja tulevaisuus on samaa. Että maailmamme pyörii saman ympärillä, kuten näyttelijät lavalla ja sieltä pois.

Esitys halusi liikaa alleviivata sille tärkeitä teemoja, jotta kaikille olisi varmasti selvää kuinka ajankohtainen esitys onkaan. Kyllä kansa tietää. Vähemmälläkin. Esitys tulkittiin katsojille valmiiksi, ei tarvinnut hampaattomankaan suotta pureskella.

Tietysti hyviäkin alleviivauksia ja pointteja oli. MV:n iljettävä-Ilja on Vihtori Kosola ja niin edelleen. Munaton mies. Alfaton uros. Miksi Suomessa, ei Espanjassa? Keskellä rasisteja, vaikka koneen takana? Dramaturginen kompastuminen, olisi päästy herkuttelemaan. Kuten todettu: osa uudelleenkirjoituksesta toimi.

Kuva: Mitro Härkönen

Hyvin onnistunutta on myös esityksen markkinointi. Tahattomasti tosin: esitys kirvoitti MV-lehden kriitikon kirjoittamaan arvionsa, kuten myös tahrimaan esityksen julisteen suvakki- ym.teksteillä. Se jos mikä on parasta mainosta.

Joku saattaa syyttää tiettyjä teattereja aina samanlaisiksi. Kuinka usein olen kuullut esimerkiksi Helsingin kaupunginteatteria haukuttavan liian viihteelliseksi tai aina samoja esityksiä tehtailevaksi lafkaksi? Minusta väite ei pidä paikkansa lähes minkään teatterin kohdalla, mutta se saa minut miettimään ns. toista ääripäätä. Se olisi teatteri, jossa myös tehdään aina samanlaisia esityksiä, mutta tuputetaan sitten vähän liikaakin turhan kiimaisesti. Kohdellaan esityksiä siis yksilöinä. Strong and independent.