 |
| Tuukka Leijavuori ja Milla Kuikka / Kuva: Joonas Lampi tai Kai Bäckström |
Vaelletaan pimeydessä ja sytytetään kynttilöitä. Ollaan hiljaa ja haavoittuvaisia. Tuodaan treenihuone näyttämölle, katsellaan silmiin ja halitaan - tehdään kontaktihajoitteita esityksessä. Ja kun näyttelijät ovat niin hyviä - tuntemani heistä jopa todistettavasti loistavia, ammattimaista jälkeä luovia tekijöitä... Such a waste of potential.
 |
| Kukkia / Kuva: Joonas Lampi |
Esitys oli kritiikki maailman hektisyydelle, niin elämässä kuin tv:ssä. Yhdessä kohtaa näyttelijä Tuukka Leijavuori istui trampoliinilla ja seurasi nykytelevision epileptistä viihdettä. Loppujenlopuksi se imi Tuukka-paran mukaansa.
No niin - kukat. Kukkia tuijotettiin puolisen tuntia, aikaa on vaikea arvioida tarkasti. Ovatko tv ja kukat toistensa allegoria? Merkitsivätkö ne samaa? Nämä kukat imevät tv:n tavoin energiaa ympäristöstä ja ihmisistä, mikä tekee niiden tuijottelusta lopulta täysin merkityksetöntä ja jopa vaarallista.
Jos esityksen kieli perustuisi siihen, että kukat ovat vieneet kaiken valon ja energian maailmasta, luoden siitä tyhjiön tai kaaoksen tyyssijan, esitys kävisi jotenkin omaan järkeeni. Mutta sekään tuskin pitää paikkaansa, koska kukat ovat elämälle kuitenkin elintärkeitä. Nakudeitit saarella tai Haluatko vuoden strösseliporsaaksi realityseikkailut taas ei.
Mutta siis kuten esityksen tapahtumassa sanotaan, varaudu tuskastumaan koska et pysty ratkaisemaan sitä järjellä. Esitys on siis tarkoitus tuntea. Sitä pitäisi fiilistellä. Sen pitäisi soljua jotenkin tajuntaan ja aiheuttaa jotain lämpöä sydämeen.
Esityksen ansioksi voidaan lukea ainakin se, että se jakoi mielipiteet äärimmilleen. Olen kuullut puhuttavan, että esitystä joko vihataan tai rakastetaan. Uskallan itsekin väittää, ettei kukaan lähde salista ihankiva-asenteella. Esitys siis joko on tai ei ole.
 |
| Otto Pilli / Kuva: Kai Bäckström |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti