Kun alku oli reikä seinässä

Tom Angin suurteos Valokuvan historia (Photography: The Definitive Visual History) on kattava tietopaketti juuri siitä mistä lupaakin. Siinä se on. Valokuvan historia, yksissä kansissa.

Ang aloittaa tietysti kuten arvata saattaa: alusta. Ajasta jolloin ei ollut digiä, saatika salamaa. Kirjailija kuvaa järkäleessään tekniikan kehityspolun raivaten sen tieltä kaiken epäolennaisen.

Kuten kirjan alussa mainitaan, valokuvataide on taiteenlajeista nuorimpia. Kuvia on pystytty tallentamaan ensimmäistä kertaa vasta 1800-luvun puolivälissä. Kaikki alkoi camera obscurasta - tarvittiin vain pimeä huone ja reikä, josta valo pääsi sisään. Siitä on kuljettu pitkä matka.

Tietysti painava, vaikkakin hyvin jäsennelty, asiateksti valokuvauksesta vaatii tuekseen paljon komeita kuvia kuvittamaan tämän valokuvan historian.

Jokaisessa kameraa esittelevässä luvussa on myös havainnollistavia kuvia kameran otoksista. Mukana on runsaasti myös valokuvahistoriallisesti merkittäviä kuvia.

Vaikka kameran tekniikka ei varsinaisesti lukijaa kiinnostaisi (minulle ne osuudet olivat kirjan tylsintä antia), Valokuvan historia esittelee kattavasti maailman kuuluisimpien (ja vähemmän tunnettujen) valokuvaajien profiileja. Ja esimerkkejä heidän otoksistaan, luonnollisesti.

Tom Ang

Kuvitelkaa maailma ilman valokuvia. Toki ihmiset saattaisivat olla parempia kuvailemaan tekstin kautta asioita ja tapahtumia, mutta on niin paljon asioita jotka vain kamera voi tallentaa. Kuva on myös raaka: se ei selittele eikä perustele näyttämäänsä. Kuinka hienoa olisikaan, jos kameroita olisi ollut aikojen alusta asti. Vessaselfieiden lisäksi meillä olisi kuvia dinosauruksista, Jeesuksesta tai Shakespearesta. Joku olisi valokuvannut Nefertitin haudan. Toisaalta ehkä on parempi, että maailma pysyy salaperäisenä iäti.

Enää valokuvaus ei ole pienen piirin etuoikeus - kaikki voivat tehdä sitä vaikka joka hetki. Jokainen kuvaaja on taiteilija, samalla juuri olematta sitä.

Yhtä laadukasta ja laajaa opusta vastaavasta aiheesta saa hakea. Niitäkin varmasti on, mutta tämä on ainakin uusi, päivitetty laitos.

Docendo on kovaa vauhtia nousemassa yhdeksi tietokirjallisuuden johtavista suomalaisista kustantamoista.

Tom Ang: Valokuvan historia
Docendo 2015. 400 sivua.

Ministeri jonka haluaa nähdä

Kuva: Tapio Vanhatalo

Siitäkin huolimatta, että Ray Cooneyn näytelmä Ministeriä viedään (Out of Order) on kirjoitettu 1990-luvun alun Britanniassa, Helsingin Kaupunginteatteri on onnistunut sijoittamaan esityksen saumattomasti Suomeen 2010-luvulla.

Farsseja on jo erityisesti Helsingin Kaupunginteatterilla nähty melko paljon, mutta Ministeriä viedään on napakymppi. Esko Roine näyttelee kevytkenkäistä ministeriä ja Asko Sarkola hänen poliittista avustajaansa. Hyvin klassinen asetelma siis.

Myös tätä duoa on nähty jo paljon, mutta näytelmää katsoessa muistaa jälleen miksi - Sarkolan ja Roineen kemia ja dynamiikka vaan toimii vaan hyvin.
Erityisesti Sarkolan Pöntinen uppoaa hahmona itseeni. Se on ihan killeri.

Santeri Kinnunen, Sari Siikander, Eppu Salminen, Kaisa Torkkel, Vappu Nalbantoglu ja Eija Vilpas tekevät enseblestä toimivan ja valppaan. Toisaalta jälleen esitystä katsoessa herää kysymys jos toinenkin - esimerkiksi mikä on syynä Eero Saarisen pieniin rooleihin? Hänet jos kenet todella toivoisi näkevänsä vihdoin ja viimein isommassa roolissa.

Ette saaneet kiinni! Luulitte että unohdin Heidi Heralan. En tekisi niin koskaan. Käytänkin tämän osion Heralan poikkeuksettomaan ylistämiseen: käsittämättömän monipuolinen ja hieno näyttelijä. Ylistän!

Esitystä katsoessa ei voi kun hämmästellä kuinka osuvia ja kekseliäitä päivänpoliittisia aiheita näytelmään ollaan saatu ujutettua mukaan. Ne todella toivat esitykseen tarvitun sysäyksen ja näkökulman, jota mielestäni on liian harvoin tarjolla. Siitä kiitos kuuluu työryhmälle ja tietysti suomentaja Pentti Järviselle.

Kuva: Tapio Vanhatalo

Ohjaajan tehtävässään Neil Hardwick on onnistunut jälleen - yleisö nauroi ja pysyi mukana koko esityksen keston ajan. Poliittinen satiiri luonnistuu Hardwickilta luonnostaan. En tiedä kuinka paljon näyttelijöitä on tarkalleen tässä teoksessa ohjattu, mutta henkilöohjaus on joka tapauksessa mennyt maaliin.

Silmä jää kiinni tyylikkääseen lavastukseen - suhteellisen pienelle näyttämölle on saatu upotettua melkoinen määrä ovia ja hotellihuoneita. Lavastusratkaisu on kekseliäs ja miellyttää visuaalisuudessaan silmää. Toteutus toimii kaikin puolin - käsiohjelmasta lähtien.

Farssien yleinen ongelma on kuitenkin yksipuolisuus. Monet farssit tuntuvat täysin samanlaisilta - samantyyliset hahmot seikkailevat milloin missäkin ovimaailmassa, hotelli on varmaan se käytetyin. Useita tyylilajin edustajia nähneenä voin kuitenkin sanoa, että Ministeriä viedään on näkemistäni farsseista kevyesti onnistuinein ja hauskin.

Jostain syystä tämä helmi pyörii vain syyskauden, joten kiirehdi näkemään ennen ovien sulkeutumista - tämän ministerin nimittäin haluaa nähdä!

Ja ei sovi unohtaa tekemääni ohjaaja Hardwickin haastattelua:
Ensimmäisessä osassa puhellaan mm. taiteesta ja urasta
Toisessa osassa mm. Suomesta tänään ja tästä näytelmästä

Kinnunen, Sarkola ja Roine / Kuva: Tapio Vanhatalo

Oletko ylpeä suomalaisuudestasi, Neil Hardwick? (2/2)

Hardweek jatkuu. Haastattelun toinen osuus käsittelee Suomea vuonna 2015. Olemmeko muuttuneet?

Keskustelua muun muassa rasismista, sairaudesta, suomalaisuudesta, näyttelijöistä, unelmista, sekä Helsingin kaupunginteatterin ajankohtaisesta Ministeriä viedään -farssista.

Lue haastattelun ensimmäinen osa täältä.

Kuinka Suomi mielestäsi voi?
Suomi voi tällä hetkellä yllättävän huonosti. Hälyttävän huonosti.

Minulla on aikamoinen déjà vu tästä rasismikeskustelusta mikä meillä nyt on päällä, koska '80-luvun lopun paikkeilla Sulo Aittoniemi rupesi puhumaan rumia vietnamilaisista pakolaisista.
Se on silti jotenkin vakavampi asia nyt, koska siihen liittyy halu olla suljetussa tilassa, ettei oltaisi osana maailmaa. Uskon myös, että se on yleisempi näkymä kuin me täällä Helsingissä kuvitellaan. Luulen, että erittäin suuri osa kansaa ei halua olla missään tekemisissä ulkomaailman kanssa ja sehän on vaarallista.

En ole mikään taloustietelijä, mutta Suomi saattaa kuulemma hyvinkin olla muutaman vuoden kuluttua samassa tilanteessa kuin Kreikka, kaikki merkit viittaavat siihen.

Ja nykyäänhän Suomella on erittäin huono maine kansainvälisesti, se nähdään kylmänä ja pelokkaana maana josta ei ole kauheasti apua kenellekään. Silloin Suomella ei ole kauheasti ystäviä maailmassa. Edessä on hyvin vaikeat ajat.

Hardwick -talk show

Toimit aikoinaan juontajana monissa sarjoissa, miksi lopetit?
Mistä aloittaisin... 1989-90 oli tämä Hardwick talk-show joka oli todella näkyvä.
Se oli aika vaikutusvaltainen sarja. Silloin otin juuri Aittoniemen ohjelmaan ja päätin teloittaa hänet.
Sitten tuli vastareaktio, että ei saa, Sulo on isänmaallinen ja pelastaa Suomen. Sain tappouhkauksia, ja tämä oli 1989. Tilanne oli aivan yhtä kiihottunut kuin nyt.

Kun meillä oli lähetys lauantai-iltana, oli aivan varma että olin lööpissä maanantai-aamuna.
Se meni vähän överiksi, koska en sinänsä tykkää kauheasti julkisuudesta.
Se oli yksi syy miksi jäin sen jälkeen kameran toiselle puolelle.

Sen jälkeen oli tietysti ainakin vielä Paluu Timbuktuun (1996)...
Hyi, en haluaisi muistella sitä sarjaa... Sitä oli ensinäkin ihan mielettömän vaikea ja stressaavaa tehdä. Juuri siihen aikaan olin sairastumassa ja osittain sen sarjan takia.
Kun matkustaa ympäri maailmaa ihmisen kanssa kenen kanssa ei tule toimeen, koko kalusto mukana, eikä ole kolmatta ihmistä joka voisi vartioida samalla kun kuvataan.

Pitemmän päälle se on hirveän stressaavaa. Meidän periaate oli ettei tehdä niinkuin Michael Palin, että on iso ryhmä mukana, lennetään, mennään hyvään hotelliin, auto hakee ja vie kuvauspaikalle... Vain me kaksi mennään ja kuvataan.

Myöhemminhän Madventures teki saman.
Joo, he tekivät saman ja paremmin.
Matkan jälkeen olin ihan poikki, enkä suoraan sanoen pysty katsomaan niitä ohjelmia.

Kirjoittamasi teos Hullun lailla (1999) kertoo masennuksestasi. Se on yksi suosikkikirjoistani, jos niin voi sanoa. Oliko osa parantumisprosessin hakemista, että sairaspäiväkirjoistasi muokattiin kirja ja teit keskustelusta julkisen?
Oli. Olin vielä sairas kun kirjotin tuon kirjan. Ennen Timbuktun matkaa olin jatkuvasti julkisuudessa ja isosti - yhtäkkiä olin poissa kaksi vuotta. Tajusin että olen vielä selityksen velkaa, koska en ole kuollut. Sen alkuperäinen nimi on I'm Still Here.

Oli pakko vähän selittää, mutta en viitsinyt antaa mitään haastattelua aiheesta, koska ne aina väännetään jotenkin rumasti. Päätin siis kirjoittaa kirjan ja mennä yhteen suoraan tv-haastatteluun. Samalla ajattelin että voisin ehkä auttaa, en välttämättä masentuneita ihmisiä, mutta heidän sukulaisiaan ja ystäviään jotka eivät ymmärrä mistä on kysymys kun äiti ei pysty lähtemään enää pois kotoa, miksi se vaan istuu kotona sanomatta mitään... Kirja kertoo.

Kuvasit Suomea ja suomalaisuutta paljon, vaikkapa Hardwick's Sauce: Neilin tähteet (1988) -pakinakokoelmassasi. Ovatko suomalaiset muuttuneet niistä ajoista?
Sitä en osaa sanoa, sillä voi olla että he olivat samanlaisia silloinkin. Nyt vain nämä tuhoisat voimat ovat päässeet ihan eduskuntaan ja parlamenttiin asti. Ne on ikään kuin virallistettu.

Ja hyväksytty...
Ja hyväksytty. Yhtäkkiä nämä asiat, jotka ovat varmaan olleet mukana koko ajan, saa ja pitääkin sanoa. En tiedä miten tähän pitäisi reagoida, olen vähän peloissani ja aika ymmälläni.
Ja vaikka he sanovat, että näistä asioista pitäisi keskustella - ei saa sulkea lehtien kommenttiosioita, koska täytyy keskustella... Eihän heidän kanssaan pysty keskustelemaan. Ne vain huutaa sitä samaa.

Onko tilanne yhtä paha nyt, vai jopa pahempi kuin silloin '80-luvulla?
Pahempi.

Oletko ylpeä suomalaisuudestasi?
Ei se ole mikään saavutus minulle, eli en siis voi olla siitä ylpeä. Olen ylpeä lapsistani, mutta en voi olla ylpeä Suomesta tai suomalaisuudesta koska se vain on. Mutta en myöskään häpeä sitä. Vielä.
Sekin päivä saattaa tulla.

Asut talvet Mallorcalla. Mitä Espanja tekee Suomea paremmin?
Ei Espanjasta ole mitään muuta etua minulle kuin lämpö ja ettei kadut ole jäässä. Yritän opetella espanjan kieltä jotta voisin osallistua keskusteluun hieman enemmänkin. Minulle Espanja on vain paikka olla talvella, näin se on. Olen Suomessa koko ajan tietokoneen kautta. Olen vaan pakolainen. [naurua]

Mistä luulet syrjinnän johtuvan?
Kuinka pitkälle tässä voisi mennä?
Suurempi kuvio on siinä, että markkinakapitalismi tekee kuolemaa. Ei sen takia, että vallankumous olisi tulossa tai sosialismi voittaisi tai mitään, vaan että se ei vaan toimi.
Kapitalismi ei vaan toimi. Enkä tiedä mitä tulee seuraavaksi, mihin evoluutio vie, mutta näin se ei voi jatkua. Me kaikki kuolemme jos se jatkuu näin!

Ensiksi täytyy selvittää tämä ilmastoasia ja sitä ei pysty tekemään kapitalismissa. Se vaatii sääntöjä. Ja silloin kun iso ja kauan elänyt talousjärjestelmä alkaa hajota, jotkut ihmiset syrjäytyvät hyvin voimakkaasti ja sen määrä kasvaa koko ajan. Eikä minulla ole tähän ratkaisua. Totean pelkästään että näin tällä hetkellä tapahtuu. Uskon, että se on kapitalismin vika - se on erittäin suuri kuvio.

Oletko kohdannut rasismia?
En vakavasti koska olen valkoinen/punainen. Olen tietysti nähnyt sitä, ja silloin kun tämä Aittoniemi-juttu tapahtui 1989 ja sain tappouhkauksia, niin vain joissakin mainittiin että olen ulkomaalainen ja pitäisi lähteä ja viedä lapset mukanani.
Mutta se ei ole rasismia, se on jotain ihan muuta.

Eli loppujenlopuksi rasismi johtuu ihonväristä, ei kansallisuudesta?
Nimenomaan, juu juu! Paitsi nyt. Olen miettinyt että minkälainen ihminen on - mitä tapahtuu sellaisen ihmisen päässä - joka vastustaa vastaanottokeskuksia? Anteeksi kuinka? Mitä?
Ja ilmeisesti nyt ei sitten ole kyse rasismista, koska nämä voivat vaikka olla ihan valkoisia ihmisiä joita sinne tulee. He ovat vain ulkomaalaisia... He ovat ei-suomalaisia.

Joku kirjoitti äskettäin mitä Perussuomalaiset todella haluavat. Eiväthän he halua mitään, he haluavat muilta pois. Se on niiden primus motor - itselleni ei mitään, mutta muilta pois.
Ja tämä kaikki menee niin pitkälle, että jopa johtavat poliitikot voivat julkisesti vaatia, että nämä kumiveneet käännetään takaisin Välimereen... Eli he haluavat tappaa näitä ihmisiä.
[Viittaus Kokoomuksen Wille Rydmanin antamiin kommentteihin Iltalehdelle]
Se on mennyt niin pitkälle, että murhataan nämä ulkomaalaiset. Me ollaan helvetin pitkällä kun poliitikko voi sanoa julkisesti näin.

Missä Suomi on onnistunut?
Suomi oli onnistunut siinä että siitä tuli, tai oli aika nopeasti tulossa, hyvinvointivaltio. Enää ei voi sanoa sitä. Se oli oikeusvaltio - se ei ole sitä enää. Se oli turvallinen ympäristö - se ei ole sitä enää. Tällä hetkellä heitetään kaikki saavutukset menemään. Olen erittäin pessimistinen tästä.

Sinulla taisi joskus olla sukset ristissä pilapiirtäjä Kari Suomalaisen kanssa?
Joo, Aittoniemen aikaan.
Kun olin riidellyt televisiossa Aittoniemen kanssa, Kari piirsi Sulo Aittoniemen yhden miehen orkesteriksi näyttämölle ja minun pääni näkyi kulisseissa verhon takana ja sanoin jotakin, että "te suomalaiset olette inhottavia". Aittoniemi laulaa "Hit the Road Neil".
Se ei sattunut, taisin jopa naurahtaa kun näin sen.

Hän oli somalivastainen?
Viimeisinä päivinä kyllä. Aikaisemmin vietnamilaisvastainen.

Haastattelin toimittaja-kirjailija Michael Boothia syksyllä ja hän jakoi The Economist -lehden kannan siitä että skandinaviset maat, kuten Ruotsi ja Suomi, ovat hyviä maita syntyä jos on keskinkertainen. Olemmeko keskinkertaisia?
Tavallaan. Suomi on keskinkertaisuuden luvattu maa... Jos osaa edes vähän jotenkin sinne päin niin pärjää, ei pääse rikastumaan, mutta ei myöskään putoa yhteiskunnasta pois.

Booth jatkoi vielä: "Jos omaa keskinkertaiset kyvyt, keskinkertaiset kunnianhimot ja nauttii välimaastosta..."
[Nauraa] En pysty sanomaan paremmin, tuo on aika hyvin sanottu.

Olet hyvin tekstilähtöinen ihminen. Suomalaisessa teatterissa tai elokuvassa kieli tuntuu monesti melko tönköltä, eikä puhe aina ole luontevaa. Lopputulos saattaa näyttää ihan hyvältä, mutta ei kuulosta. Muistelen lukeneeni, että Raila Leppäkoski pitäisi aina läpimenon jota pelkästään kuuntelee. Onko Suomessa ongelmia kielen kanssa?
Jos puhutaan ensin näyttelijäntyöstä, niin esimerkiksi Sanna-June Hyde on ihan lempinäyttelijöitäni kaupunginteatterilla. Hän on opiskellut Lontoossa ja siellä koulutus lähtee aina tekstistä.
Perusperiaate on aina do the words. Siksi ensimmäisen vuoden aikana Lontoossa ei saa tehdä muuta kuin Shakespearea. Kun tekee Shakespearea pohjalle, ymmärtää jotakin kielestä ja sitten voidaan tehdä jotakin muuta.

Suomessa näyttelijänkoulutus ei käsittele paljoa tekstiä, vaan se lähtee jostakin muusta - tunnetiloista ja tämmösistä asioista. Se on ihan eri lähtökohta ja ihan eri reitti. Tämä on pahasti sanottu, mutta tästä syystä suomalaisen näyttelijän replikointitaito on keskimäärin heikompi kuin keskimääräisen englantilaisnäyttelijän replikointitaito.

Sitten kun ajatellaan kirjoittajia, näytelmä- tai elokuvakäsikirjoittajia, niin heidän koulutuksensa ja kokemuksensa on varmaankin enimmäkseen proosassa, joka on aivan eri laji. Silloin kyky kirjoittaa repliikki jonkun ihmisen suuhun ei vielä ole kehittynyt tarpeeksi pitkälle.
Kun nämä kaksi asiaa törmää toisiinsa, se törmäys voi joskus olla erittäin ruma - ja joskus ihan sietämättömän keinotekoista ja luonnotonta.

Ministeriä viedään on hyvin ajakohtainen farssi. Kuka on vastuussa tämän päivän suomivertauksista?
Suomentaja Pentti Järvinen on keksinyt joitakin ja osa tuli harjotuksissa. Yleensä varmaan minulta ja joskus näyttelijät ehdotti. Eskolle ja Askolle annoin vapauden lisätä sitä mukaan kun asioita tapahtuu - Suomessa voi aina heittää jotain ajankohtaista esitykseen. Se ei ole helppoa, mutta sallittua.

Ministeriä viedään / Kuva: Tapio Vanhatalo

Ministeriin oltiin saatu yllättävän paljon nykyaikaa mukaan, ottaen huomioon näytelmän olevan '70-luvulta...
Suoraan sanoen ihmettelen että se ylipäätään ehti ensi-iltaan, koska kaupunginteatterilla on nyt remontti ja jouduimme harjoittelemaan Leipätehtaalla, jossa harjotustilat ovat hyvin pieniä.
Meillä oli lavastus pystyssä harjoitushuoneessa, pakko olla koska ne ovet ovat tavallaan pääroolissa, mutta sitten näyttelijät ovat siinä missä sä istut ja ne ovet on tossa seinässä ja ohjaaja istuu tässä ja kaikki asemat on periaatteessa tuolla, mutta ei voida mennä sinne koska tuossa on se toinen seinä...

Kun harjoittelimme kuusi viikkoa näissä olosuhteissa ei voitu tehdä asemia, ei liikeratoja, ei ajoituksia. Maanantaina 3. elokuuta pääsimme viimein Arena-näyttämölle ja saman viikon perjantaina oli ensimmäinen valmistava harjoitus! Tehtävä oli periaatteessa mahdoton, mutta me selviydyttiin.

Oletko tyytyvinen lopputulokseen?
Olen, mutta kerron mikä esityksemme suurin vika on.
Toisaalta myös Arena-teatterissa on hyvin pieni näyttämö: ei kovin syvä ja takaseinä tulee vastaan pian. Lavastuksen saaminen näyttämölle oli hyvin vaikeaa. Viime talvena kun olin Espanjassa, minä ja lavastaja Antti Mattila skypetettiin ja läheteltiin piirroksia kuinka tämä tehtäisi. Sitten keksimme pyörivän näyttämön, jota pyörittävät näyttämömiehet. He eivät vaan voi mennä koko pyöritysmatkaa, vaan joutuvat heittämään lavasteen seuraavalle koska rakoa ei ole juuri yhtään.

Tämä äärimmäisen tiivis ratkaisu tarkoitti, että kun näyttelijät tulevat ovista sisään he eivät näe muita ovia. Kaikki iskut ovat kuulossa, eli näyttelijä ainoastaan kuulee ovet. Tämä takoittaa sitä, että kun tuo ovi menee kiinni, niin toinen ovi menee heti perään - mutta ei samanaikaisesti. Farssissa ovien pitäisi mennä samanaikaisesti. Tässä lavastuksessa sitä ei pystytty tekemään. Ehkä jos olisi ollut täysin tekninen ratkaisu, jossa olisi paljon kameroita ja monitoreja.

Ministeriä viedään on tottakai nopea ja rullaa, mutta se ei ole vaarallinen. Jokaisen sisääntulon pitäisi olla vaarallinen: se just melkein näki sen ja yleisö nauraa vielä enemmän.
Mutta meidän lavastus on nerokas ratkaisu, Antti on ihan nero. Mieletön, erittäin hyvä lavastaja.

Syntyivätkö kaikki hahmot näyttämölle samantien, vai jouduitteko hakemaan niitä pitempään?
No, Santeri Kinnunen esimerkiksi rupesi jossakin vaiheessa tekemään hyökkäävää tyyppiä, jolla on pienet viikset. Annoin totta kai tehdä sitä muutaman päivän, mutta sain Santerin onneksi uskomaan, että tuodaan vähän pinteriä tähän farssiin.

Ministeriä viedään - Esko ja Asko
Kuva: Tapio Vanhatalo

Mikä on unelmiesi produktio? Varmaan Pinteriä tai Beckettiä?
Voisi sanoa, että suurin unelmani olisi tehdä joko Pinteriä tai se Stoppardin Rosencrantz and Guildenstern Are Dead.

Jos saisit haluamasi rahan ja puitteet, saisit tehdä mitä tahansa, missä tahansa - mitä tekisit?
En pysty vastaamaan täydellisesti, koska tuollaista pitäisi miettiä vakavasti...

Jos saisin Santerin, niin sellaisen Pinterin näytelmän kuin Onnellisten illallinen (Celebration). Se tapahtuu ravintolassa ja siinä on kaksi pöytää, jossa toisessa pöydässä on kaksi gangsteria ja niiden vanhoja vaimoja, toisessa pöydässä on pariskunta. Sitten on tarjoilija joka liikkuu niiden välillä... Todella vaikea sanoa mistä se kertoo, koska se on kuin runo! Ja miksei Helsingin kaupunginteatterille.
Ennen kaikkea varmaan kuitenkin Ei kenenkään maata. Esko ja Asko. Minne tahansa.

Saako mistä tahansa vitsailla?
Saa, mutta ajoitus on tärkeä. Jos joku nyt menisi heittämään vitsiä siitä pojasta joka hukkui Välimereen, niin sen täytyisi olla aika helvetin hyvä vitsi ennen kuin se olisi hyväksyttävä.

Luulen, että esimerkiksi raiskaus ja pedofilia ovat sellaisia aiheita joissa pitää olla hirveän varovainen.
Yhdessä Nyhjää tyhjästä -jaksossa Ulla Tapaninen joutui laulamaan Pedofiliahumpan.. Että kyllä se voidaan tehdä, jos on joku niin nerokas ihminen kuin Ulla.

Tappaako poliittinen korrektius komedian?
Ei Suomessa, mutta tämä ilmiö on varmaan varsinkin jenkeissä. Pikkuhiljaa, ainakin jenkeissä ja Britanniassa, ollaan opittu että esiintyjällä on oikeus loukata ihmisiä ja ettei loukkaantuminen ole kuolemaksi. Kyllä aikuinen ihminen kestää sen.
Suomessa pelätään hirveästi että joku muu loukkaantuu: en minä tietenkään, mutta naapuri hirveästi loukkaantuu... Siitä täytyisi vähän oppia pois.

Kun olin aktiivinen tv-viihteessä, kuolema oli se asia josta ei saanut kirjoittaa mitään. Voihan olla, että naapurin rouva on kuollut juuri sinä päivänä. Niin? Entä sitten? Meilläkin kuollaan... Kirjoitin paljon kuolemasta eikä mitään sensuroitu, paitsi yksi Reinikaisen jakso, jossa poliisi kysyi mihin vainaja viedään. Joku sanoi sen hautausmaan nimen ja se piipitettiin, koska ne joilla on omaisia samalla hautausmaalla saattaa loukkaantua.
Onneksi se tekstitettiin kuitenkin ruotsiksi ja siinä se lukee ihan... [naurua]

Mikä on taiteen tehtävä, Neil Hardwick? (1/2)

Neil Hardwickin merkitys suomalaiseen tv-viihteeseen on ollut valtava. Toisaalta esimerkiksi Tankki täyteen ja Reinikainen -sarjan takana ollut taiteilija on ohjannut vuosikymmeniä teatteria ympäri Suomen, viime vuosina Helsingin kaupunginteatterissa. Esitykset ovat olleet menestyksekkäitä: esimerkiksi vuonna 2002 ensi-iltansa saanut Kvartetti pyöri lähes 10 vuotta.

Hardwick on myös juontanut tv-sarjoja, kirjoittanut kirjoja, ohjannut menestyselokuvan.

Tällä hetkellä Ministeriä viedään -farssi pyörii Helsingin kaupunginteatterissa. Mutta mitä projekteja ohjaaja haluaa vielä tehdä? Voiko taide muuttaa maailmaa? Millainen on hyvä ohjaaja tai näyttelijä? Miksi Suomen suosituimpiin lukeutunut television tekijä jätti tv:n taakseen?

Syyskuun 7. päivä sain haastatella mestaria puolentoista tunnin ajan. Aika tuntui lyhyeltä ja meni nopeasti. Tallensin keskustelun, jonka olen nyt jakanut kahteen osaan. Tässä ensimmäisessä keskitytään Hardwickin uraan ja taiteeseen yleisesti.

Lue haastattelun toinen osa täältä.

Opiskelit Cambridgen yliopistossa fysiikkaa, myöhemmin filosofiaa. Koska teatteri tuli elämääsi?
Se tuli yliopiston aikana ylioppilasteatterissa, siellä on kaikenlaisia ryhmiä. Itse esimerkiksi olin ADC:ssä (Amateur Dramatic Club): meidän King's Collegella oli oma ja ranskaa puhuvilla oma ryhmänsä. Ohjasin ja näyttelin myös ranskaksi joskus. Olin aika aktiivinen, mutta silti edelleen virallisesti filosofi siihen aikaan. Valmistuin ja tajusin ettei filosofina saa ainakaan heti töitä ja ajattelin lähteä katsomaan vähän maailmaa. Samalla reissulla ollaan...

Sitten tulit Suomeen?
Tulin Suomeen aika pian valmistumisen jälkeen, tunsin yhden tytön täältä... Siitä ei tullut mitään, mutta tapahtui muuta ja tänne päätyminen oli sattumien summa.

Aika klassista tulla naisen perässä Suomeen.
Joo, vaikka mä en saanut sitä naista... Mutta oli muita naisia. [naurua]

Mikä on teatterin vahvuus?
Sen suora kontakti yleisöön. Se on sekä yleismaailmallinen että paikallinen koko ajan: me tässä tilassa nyt, mutta myös yleisemmin. Se on sen vahvuus.

Onko teatterilla heikkouksia?
Se on vaikea laji, jolloin on helppo tehdä huonosti. Ja huono teatteri on ihan karmeaa ja hämmentävää, varsinkin jos kyseessä on komedia tai farssi. Haluaa heti pois...

Voiko teatteri muuttaa maailmaa?
En mä tiedä... En tiedä.
Ennen Hitlerin nousua tehtiin kaikenlaista teatteria Hitleriä vastaan, mutta se nousi silti.
Nyt ei tule mieleen sellaista teatteriesitystä tai näytelmää joka olisi muuttanut maailmaa, mutta se muuttaa ihmisten maailmankuvia. Ja siten epäsuorasti varmaan maailmaakin, koska teatterilla on tavallaan koulutuksellinen funktio myös. Se laajentaa ihmisten kuvaa maailmasta, kuten kaikki fiktio tekee.

Mikä oli ensimmäinen sinua muuttanut, tai suuren vaikutuksen sinuun tehnyt taidekokemus?
Se on voinut olla jotain musiikissa tietysti, mutta en nyt muista missä järjestyksessä asiat tapahtuivat. Teininä olin sisäoppilaitoksessa jossa televisio oli kielletty, mutta radiota sai kuunnella.
Imin mielettömästi esimerkiksi Beckettin, Pinterin tai Ionescon näytelmiä radiokuunnelmina. Nehän toimivat loistavasti radiossa, intensiteetti on ihan toista luokkaa.

Se sai kiinnostumaan kielestä, joka muuttuikin erittäin tärkeäksi minulle silloin.
Rupesin tajuamaan mistä taiteessa on kysymys, eli siis metaforasta - Taide rakentaa kohtauksen, joka merkitsee jotain muuta. Ihminen on ainoa eläin joka pystyy käyttämään metaforaa, ja se on taiteen ydin.

Hardwick näytteli ja käsikirjoitti sketsisarjaa
Löylyä - suomalaisen saunan nousu ja uho (1977)

Olit ensin näyttelijä, mikset jatkanut?
En ole hyvä. Ihan teknisesti en ole kauhean hyvä näyttelijä. Osaan hieman näytellä kameralle, koska se on hirveän paljon helpompaa kuin teatterinäytteleminen. Olen ollut muutamassa elokuvassa ja TV-sarjassa ja siihen taitoni riittävät, muttei pidemmälle. En menisi näyttämölle enää.

Miksi kameranäytteleminen on helpompaa?
Elokuvassa tavallaan kamera tekee sen työn, kamera ja leikkaaja. Jos vain olet siinä kuvassa ja ajattelet jotakin, vaikka kaurapuuroa, se on näyttelemistä - se on läsnä. Kamera kertoo sen jutun. Tietysti jos vaaditaan jotakin suurempaa mielentilaa niin silloin pitää vähän näytelläkin...
Mutta jos menet suurelle näyttämölle ja ajattelet vain kaurapuuroa niin eihän siitä tule mitään. Kyllä täytyy pystyä ilmaisemaan asioita takariville.

Mikä rooli nuoruudestasi on jäännyt mieleen?
Meillä oli joka vuosi koulussa yksi Shakespearen näytelmä. Alussa näyttelin naisia, koska meillä ei ollut tyttöjä koulussa. Muutaman naisroolin jälkeen pääsin tekemään Brutuksen roolin Julius Caesarissa.

Sitten Edward Albeella on sellainen näytelmä kuin Eläintarhatarina (The Zoo Story). Se on kahden miehen näytelmä joka tapahtuu puistossa ja päättyy siihen kun toinen mies tappaa toisen, ja minä olin se tappaja. Se on jäänyt mieleen.

Olet myös ollut Monty Python-jäsen Michael Palinin ohjelmassa?
Michael teki joitakin matkailuohjelmia, muun muassa yhden nimeltä Pole to Pole, jossa matkattiin pohjoisnavalta etelänvalalle, matkaten Suomen kautta. Minua tunnettiin vähän BBC:llä siihen aikaan koska kävin Montreuxin Kultainen ruusu -festivaaleilla monesti: tutustuin esimerkiksi John Howard Daviesiin, joka ohjasi ensimmäiset Monty Pythonit. Hänestä tuli hyvä kaveri.
Hän oli ilmeisesti antanut Palinille yhteystietoni ja tuottajat ottivat yhteyttä. Mentiin sitten kuvaamaan saunaan Michaelin kanssa...

Sisko ja sen veli / Kuva: Antero Tenhunen, YLE Kuvapalvelu

Aloit menestyä tv:ssä ohjaajana ja käsikirjoittajana. Tuli esimerkiksi Tankki täyteen, Reinikainen, Musta tuntuu, Pakanamaan kartta... Voitit paljon palkintoja, Venloja ja sen Kultaisen ruusun...
En pääpalkintoa, sain lehdistöpalkinnon ja erikoismaininnan jurylta koska "rikoin komedian rajat - For breaking the bounds of comedy". Ja se oli sarjasta Sisko ja sen veli (1986).

Miksi jätit tv:n?
Tai miksi tv jätti minut? Televisio muuttui voimakkaasti ja minä taas en. Jäin rannalle.
Pakanamaan kartta (1991) oli minulle uusi alue. Tajusin, että siihen suuntaan menen nyt: olen tehnyt kaikki komediat ja talk show't. Tämä on alani: kokeellinen, vakava draama, jossa totta kai on myös huumoria mukana - aina pitää olla huumoria mukana! Sain tehdä sen, mutta sitten sanottiin että tää loppuu tähän. Tällaista ei enää tehdä.

Nyt oli monta kanavaa, hirveästi ohjelmia ja piti tehdä paljon, eli siis nopeasti koska raha on sama tai vähemmän. Enää ei saa harjoitella koska se on liian kallista - suoraan vaan studioon.
Ja jos voisi vielä tehdä ilman käsikirjoitusta koska ne maksaa ihan helvetisti... Silloin rupesin vittuilemaan niille. Tein sellaista Nyhjää tyhjästä (1991)-sarjaa...

Ja sehän oli menestys...
Ja se oli menestys! [Naurua] Valitettavasti...
Ajattelin, että nyt mä näytän niille. Menimme Ryhmäteatterin näyttämölle ilman mitään päässä! Kyselin yleisöltä ja näyttelemässä oli nämä mestarit... Totta kai se oli menestys.

Oli myös toinen juttu, kun enää ei saanut edes jälkikäsitellä materiaalia... Selvä sitten, antakaa mulle yksi kamera ja suora linkki niin teen sellaisen sarjan kuin Yksi kuva (1993).
Ne olivat tunnin suoria lähetyksiä lauantai-iltaisin, menin live-kameran kanssa jonnekin ja tehtiin yksi tunnin kuva.
Tällaista harrastin ja kyllästyin totaalisesti. Sairastuin tietysti myös ja olin poissa työelämästä ylipäätään.

Sarjan tekeminen tänä päivänä vaatisi sen että saisin tehdä laatua. Ihan kansainvälistä laatua, olen tehnyt ihan riittävästi sellaisia halpoja tuotantoja. Jos saisin tehdä kunnolla, niin ehkä palaan televisioon. Jotakin kyllä tulee, aion tehdä kameran kanssa vielä jotain.

Jos rakastat (2010)

Elokuvadebyyttisi Jos rakastat (2010) oli menestys.
Se menestyi siinä mielessä, että se sai jotain 100 000 katsojaa, mutta se ei ollut kriittinen menestys. Kriitikot reagoivat erittäin negatiivisesti siihen...

Onko sillä väliä?
Ei kauheasti, koska on esimerkiksi ollut kolme näytöstä jossa katsojat saavat laulaa mukana, ja ne tilaisuudet ovat niin koskettavia. Ihmiset itkee ja laulaa... Varsinkin sateessa Sodankylässä keskellä yötä, jossa kaikki olivat kännissä puoli kolmelta sunnuntaina. Siellä laulettiin kovaa! Se oli mahtavaa. Kyllä se on ihan hyvä elokuva, en häpeä sitä yhtään.

Mistä idea elokuvaan lähti?
Tuottaja Jarkko Hentula halusi tehdä musikaalielokuvan jossa laulut ovat tuttuja. Hän tilasi Katja Kalliolta käsikirjoituksen ja miettivät kuulemma puoli vuotta kuka sen voisi ohjata kunnes keksivät. He soittivat, tavattiin ja totta kai suostuin siihen. Sitä oli mahtava tehdä, nautin siitä suunnattomasti.
Harmittaa vaan kun en ole viiteen vuoteen päässyt tekemään toista elokuvaa. Se on aika pitkä tauko.

Millaista oli tehdä sketsisarjaa Parempi myöhään (1979)?
Parempi myöhään oli ensimmäinen isompi yritykseni tehdä tv-viihdettä. Meillä oli erittäin suuret tähdet, [Ritva] Valkama ja [Pentti] Siimes, mutta myöskin Jussi Jurkka.
Aisaparinani oli Seppo Ahti, joka on ihan nero - hän kirjotti suurinpiirtein kaikki alkujuonnot, jotka ovat ihan mielettömiä. Itse kirjoitin siihen sketsejä ja muutaman juonnon.
Oli mukavaa tehdä, mutta helvetinmoinen paine kun sitä materiaalia täytyy jatkuvasti tuottaa ja yhtäkkiä huomataan että meillä on 2,7 miljoonaa katsojaa! Ritva ja Pentti kyllä kantoi sen sarjan.

Entä aiemmin sivuttua Nyhjää tyhjästä (1991)?
Se oli ahdistavaa eri tavalla. Mehän olimme Ryhmiksen lavalla 18 kertaa ilman minkäänlaista ajatusta ja ne esitykset kestivät kolme tuntia. Niistä sitten leikattiin puolen tunnin tv-lähetyksiä. Esitykset päättyivät aina puolen tunnin improvisoituun musikaaliin. Se oli ihan käsittämätöntä, mutta ei valitettavasti mahtunut lähetyksiin.

Muistan kuinka Martti Suosaloa aina jännitti - Manu lähti lenkille, juoksi hirveästi, tuli takaisin ja makasi pian käytävällä "Neil! En tuu, mä en voi mennä tänään, nyt ei tuu!" Se oli kauheaa, mutta jotenkin se aina vaan meni.
Karonkka kesti muistaakseni kolme päivää ja jostain kummman syystä mentiin Tampereelle... Paine oli niin suuri, että siitä piti päästä eroon. Ne olivat kuitenkin hienoja päiviä ja nautin niistä.

Miksei esimerkiksi Nyhjää tyhjästä julkaista DVD:llä? On iso ongelma kun näitä ei näe mistään. Sekin on niin hauska ja puhutaan vielä tänäkin päivänä.
En tiedä, onkohan siinä jokin tekijänoikeusongelma? Joskus niitä on ollut YouTubessa ja sitten ne otetaan pois ja joku toinen tulee tilalle. Oikeudet on minulla, olen sarjan tuottaja. Enkä haluaisi hirveästi edes rahaa siitä. Olisi kiva jos ne olisi nähtävillä, mutta kukaan ei ole pyytänyt.

Minkälainen olisi Neil Hardwickin Bond-elokuva?
Erittäin suuri floppi. Siinä ei olis mitään actionia, kirjoittaisin ja ohjaisin sen niin ettei se pääsisi koskaan siihen actioniin asti. Se ei saa mitään naisia eikä tapa ketään... Ei onnistuisi, sori.

Mikä inspiroi sinua taiteilijana?
Luulen, että juuri ne säröt minussa vaatii että niitä käsitellään. Mutta ei suoranaisesti, vaan metaforan kautta. Jos esimerkiksi katsoo vähän vakavampia sarjojani, kuten Musta tuntuu (1985) tai Pakanamaan kartta, niistä pystyy lukemaan aika paljon henkilöhistoriaani, kuten suhdetta naisiin. Jos niitä osaa lukea oikein niin kaikki on siinä, koska se on ollut se impulssi joka on synnyttänyt ne sarjat.

Pakanamaan kartta (1991)

Ketkä inspiroivat sinua?
Jos puhutaan ohjaamisesta niin näyttelijät.
Kirjoittamisessa en tiedä... Se on ilmeisesti eri asia jos jumaloi tiettyjä kirjailijoita, on ollut puhetta Pinteristä ja Beckettistä. Mutta inspiroivatko he minua? Sitä en tiedä. Itseasiassa en edes tiedä mitä se inspiraatio on, en tiedä onko minulla kokemuksia siitä. Istun vain koneen ääreen ja rupean kirjoittamaan.

Kuinka kirjotat?
Kirjotan vähän lajista riippuen, mutta niin että aamulla teen jotain ihan muuta.
Moni kirjoittaa nimenomaan aamuisin, minä en ellei deadline paina päälle. Joskus yhden-kahden maissa iltapäivällä aloitan ja kirjoitan johonkin seitsemään-kahdeksaan asti. Lopetan kun tiedän mistä jatkan, sitten tiedän mistä seuraavana päivänä aloitan.
Teen hirveästi versioita. Pakinaan saattaa helposti mennä kaksi-kolme päivää. Kukaan ei usko kun sanon, mutta se on tosi hidasta.

Ehkä paras tv-komediasarja mitä on tehty on Pitkän Jussin majatalo (Fawlty Towers). John Cleese kirjoitti sen yhdessä silloisen vaimonsa Connie Boothin kanssa. Sitä ohjasi tämä sama John Howard Davies, joka oli kaverini. Aina kun John (Davies) sai uuden käsiksen Johnilta (Cleese), hän luki sen puhelimessa mulle tänne Suomeen jossa kello oli yksi tai kaksi aamulla. Olen siis kuullut kaikki jaksot ensimmäisen kerran puhelimessa!
Jokaisen jakson käsikirjoitukseen meni vähintään neljä viikkoa - joskus enemmän, jopa kuusi viikkoa puolen tunnin jaksoon. Kun niitä katsoo ymmärtää miksi: ne on rakennettu niin nerokkaasti ja kaikki liittyy toisiinsa... Suosittelen kovasti.

Mainitsit aiemmin, että jumaloit Beckettin ja Pinterin töitä. Olet kuitenkin tehnyt vain yhden Beckettin näytelmän Suomessa, senkin '80-luvulla. Mikset ole tarttunut niihin myöhemmin?
Ei kukaan anna ohjata niitä. Tekisin milloin tahansa, Asko Sarkola on varmasti kyllästynyt kun jatkuvasti ehdotan kaikenlaista Pinteriä ja Beckettiä...

Odottaessa (Waiting for Godot, suom. myös Huomenna hän tulee tai Godota odottaessa) syntyi sillä tavalla, että vuonna 1984 Esko Roine pyysi minua ohjaamaan Michael Fraynin Ensimmäinen näytös (Noises Off) -farssin, joka oli mieletön menestys Tampereen Teatterissa.
Karonkassa Esko lähetti minulle rakkauskirjeen pienellä paperilapulla, jonka toisella puolella luki että saan ohjata mitä tahansa, milloin tahansa. Sanoin että haluan ohjata Godot'n ensi vuonna, eikä Esko voinut perääntyä. Se oli hyvä esitys, mutta siihen se jäi.

On paljon muutakin Beckettiä ja varsinkin Pinteriä jota tekisin erittäin mielelläni.

Pinterin Ei kenenkään maa (No Man's Land) on hieno.
Ei kenenkään maan tekisin nimenomaan Eskolle ja Askolle! Se on kuin kirjoitettu niille. Se on mahtava näytelmä, ihan mieletön näytelmä!

Spring Awakening, HKT / Kuva:
Ville Akseli Juurikkala

Teet Helsingin Kaupunginteatterissa paljon farsseja ja komedioita, mutta teit myös esimerkiksi Kööpenhaminan 2000-luvulla.
Kööpenhamina on varmaan paras ohjaukseni koskaan. Michael Frayn kävi täällä katsomassa sen ja oli erittäin otettu. Olen myös tehnyt vakavampia musikaaleja, kuten Spring Awakening, ja niistä saan itaselleni hyvin paljon. Olen luotettava farssiohjaaja ja saan aina vietyä eheän esityksen ensi-iltaan - vaikka farssi alkaakin jo vähän tulla korvista ulos. Ehdotan aina näytelmiä ja roolitusta, mutta teatterijohtaja päättää mitä tehdään koska se on sen homma. Niin se menee.

Tekisitkö Shakespearea?
Minulla ei ole mitään syytä uskoa että olisin siinä hyvä, mutta juuri siksi haluan tehdä. Olen tehnyt niin paljon sellaista mitä jo osaan.

Et ole päässyt haastamaan itseäsi?
En. Haluaisin tehdä jotain missä olen epävarmempi.

Minkä Shakespearen näytelmän valitsisit?
[Kari] Heiskanen meni tekemään Hamletin jo.
Mutta sellainen Tom Stoppardin näytelmä on kuin Rosencrantz and Guildenstern Are Dead [esitetty joskus Kansallisteatterissa nimellä Haukat ja haikarat], joka tapahtuu viereisessä huoneessa Hamletin kulisseissa. Se on nerokas näytelmä, voisin jopa maksaa jollekin teatterille jos saisin tehdä sen, mutta kun kukaan ei halua sitäkään. En ymmärrä miksi.

Etkö ole ottanut minnekään yhteyttä?
Vähän... Sanotaan että Ouluun asti. Kyllä ne aina juttelee. Olemme yhteydessä ja sitten he eivät enää ole yhteydessä. Suomessa on vähän moukkamainen periaate, että jos vastaus on ei, sitä ei kerrota. Kukaan ei ikinä soita että "joo me miettittiin, mutta ei me tehdä tätä".
Vain hiljaisuutta, jolloin nämä jutut kuolee aina siihen. Soitetaan ainoastaan jos päätetään tehdä jotakin.

Onko viihteellä ja taiteella eroa?
Ei ainakaan suurta eroa. Tai olisiko siinä se ero, että viihteessä tietää mihin pyrkii, mutta taiteessa ei välttämättä. Jos ohjaisin tai kirjoittaisin farssin on ihan selvää mihin pyrin: haluan naurattaa ihmisiä. Jos yleisö nauraa olen onnistunut, jos ne ei naura olen epäonnistunut. Taiteessa taas ei voi sanoa että tietäisi mihin pyrkii... Pikemmin katsotaan mihin tämä vie. Taide myös opettaa tekijälleen jotain.

Eivätkö farssit ole taidetta?
On, mutta farssi on pikemminkin käsityötä - kaunistat tavallaan huonekalua tai jotakin on tehty käsin. Onko se taidetta vai ei, se on ainakin miellyttävä silmälle ja sielulle, mutta ehkä siitä puuttuu juuri se kysyvä aspekti joka taiteessa on aina mukana. Taiteilija itse kysyy itseltään.

Mikä on taiteen tehtävä?
Taiteella ei ole mitään tehtävää.
Taiteen tehtävä on olla olemassa.
Sanoisin, että se ruokkii meidän inhimillisyyttä, mutta ei sen enempää - sen tehtävä ei ole viihdyttää, opettaa tai lohduttaa. Ei mikään niistä. Vähän ruokkia ja valaista meidän inhimillisyyttä.

Oletko musikaalinen ihminen?
Siinä mielessä että kuuntelen musiikkia. En käy paljoa konserteissa.
Osaan soittaa melodiaa pianolla nuoteista, mutta en varsinaisesti osaa soittaa.
Olen ohjannut pari oopperaa ja muutaman musikaalin, pysyn kyllä scoressa mukana ja tiedän mitä tapahtuu seuraavaksi, mutta kun luen scorea en kuule mitään. Täytyy saada joku soittamaan se.
Musiikki merkitsee paljon. Käytän sitä paljon TV-sarjoissa, kuten nimenomaan Musta tuntuu ja Pakanamaan kartta - niissä musiikin osuus on äärimmäisen tärkeä.

Pieni yösoitto (1987)

Ja Pienessä yösoitossa.
Ja Pienessä yösoitossa... [Naurua] Voi jumalauta...
Se oli niin hauskaa kun sain postissa ne DVD:t. "Kiva nyt katson tämän, en muista tästä mitään..." Heti ensimmäisenä Leena Uotila kävelee kotiin väsyneenä sellokotelon kanssa.
Jo kuva sanoo että hän on kauhean väsynyt, samalla kun äänessä on tämä kauhean väsynyt sellosoolo... Olenko tosiaan ollut niin huono tässä musiikkivalinassa?
Miksi olen tehnyt musiikkivalinnan yks yhteen, tiedätkö? Eihän se näin voi mennä, kunnes pikku hiljaa tajusin että sarjan kaikki musiikit on vaihdettu.

Miten ne pystyivät tekemään sen ilman lupaa?
Ei ne pysty, se on täysin laitonta. Ne teki sen silti.

Vedit sen DVD-julkaisun pois markkinoilta? Ja eivätkö ne vielä ilmoittaneet etteivät olisi halunneet mitään voittoa siitä julkaisusta...
Juu juu, välittömästi. Jos ne ei halua mitään voittoa, niin miksi niitten pitää tuhota se taideteos sitten? He sanoivat että se on julkinen palvelu, halutaan taltioida sarja tuleville sukupolville... - Niin mutta te tuhositte sen, eihän se ole sama mitä on tehty! Jotain ihan muuta...

Mitä musiikkia kuuntelet?
Lähinnä jazzia, vähän klassista ja bluesia ja tämmöstä... Lempi esiintyjät ovat mm. Tom Waits, Miles Davis ja Iiro Rantala... Tykkään myös rytmisesti monimutkaisesta musiikista, jossa on vaikka iso orkesteri soittamassa ja rytmi vaihtuu koko ajan, se on ihan jännittävintä mitä on olemassa.
Minulle musiikki ei oikeastaan koskaan ole taustamusiikkia. Ehkä joskus kun ajan pitkiä matkoja tai teen ruokaa, mutta muuten musiikki on sellaista että haluan kuunnella sitä.

Onko mitään elokuvasuosikkia?
Tämä vaihtuu tietysti vähintään kerran kuukaudessa, mutta tällä hetkellä lempi elokuvani on varmaan Kukkoilijat (In Bruges). Se on aivan mieletön, aina kun katson sen uudestaan tajuan siitä jotain enemmän, siinä on hirveästi tasoja. Mutta toimii ihan viihteenä myös.

Toinen on Suu messingillä (Brassed Off). Se merkitsee hyvin paljon, koska on tavallaan omaa taustaani: hiilikaivosalue, se politiikka siellä ja myöskin torvisoittokunta. Se tulee jostain kaukaa lapsuudesta, siinä on elokuva joka itkettää aina.

Jos ajatellaan ohjaajia, niin ilman muuta Kubrick on ykkönen. Ehdottomasti Kubrick.

Entä suosikkileffat häneltä?
Hohto. Ja Outolempi. Huonoja hän ei mielestäni tehnyt... Totta kai Eyes Wide Shut on vähän kyseenalainen, mutta ei sekään huono ole missään tapauksessa.. Kellopeliappelsiini on aivan loistava.

Koetko ikinä epäonnistumisia työssäsi?
Ennen ensi-iltaa totta kai, se kuuluu asiaan.
Olen tosin tehnyt joitakin ihan älyttömän huonoja tv-ohjelmiakin, minulla on ollut tosi kummallisia vaiheita... Olen tehnyt rallikuski- ja formuladokumentteja, haastatellut Keke Rosbergia, mitä?! Miksi olen tehnyt sellaista...
Olen joutunut mukaan myös joihinkin todella epäonnistuneisiin viihdesarjoihin. Joskus joutuu sellaiseen asetelmaan, että vaikka olisi parhaat ihmiset mukana niin ei vaan toimi - ei svengaa.

Miten pääset epäonnistumisten yli?
Tekemällä jotain parempaa, muuta lääkettä siihen ei ole. Pitää yrittää unohtaa mahdollisimman nopeasti.

Kvartetti, HKT / Kuva: Pasi Liesimaa

Millainen on hyvä näyttelijä?
[Pitkä tauko] Totta kai näyttelijän pitää olla oivaltava harjoituksissa.
Mutta näytteleminen vaatii myöskin järjestelmällisyyttä, koska harjoitusprosessi on asioiden oivaltamista ja niiden kokemista ensimmäistä kertaa. Esitys on jotain muuta, koska silloin pitää tietää mitä saavutti silloin - ihan turha mennä räpimään samoja tunteita enää esityksessä.

Hyvä näyttelijä on sellainen joka pystyy tavallaan valehtelemaan, että nytkin minä tunnen sen - vaikka se tunne on ollut viimeeksi kuusi viikkoa sitten harjoituksissa. Sellainen on teknisesti hyvä näyttelijä.

Hyvällä näyttelijällä on myös pettämätön rytmitaju ja ajoitus ylipäätään. Esimerkiksi Ritva Valkama - siinä on näyttelijä jonka ajoitus oli täydellinen aina. Hän ei koskaan ajoittanut mitään väärin. Aivan ihme tapaus...

Millainen on hyvä ohjaaja?
En tiedä, koska ohjaaja ei pääse seuraamaan muita ohjaajia.
Nuorempana tein sen niin, että olin suunnitellut hirveästi etukäteen. Tiesin ihan kaiken.
Myöhemmin olen oppinut sen olevan ehdottomasti väärä tapa tehdä. Täytyy ymmärtää näytelmä, tietää siitä mahdollisimman paljon ja peruskaaren pitäisi olla mielessä tai selkärangassa.

Mutta sitten täytyy kuunnella mitä näyttelijät tekevät ja joskus ensimmäinen viikko menee siihen, että vaan kuuntelee mitä näyttelijä yrittää ilmaista. Se on vuorovaikutusta, se on orgaanista.

Rakkautta ja anarkiaa täysille saleille

Rakkautta ja anarkiaa -leffafestari järjestettiin tänä vuonna järjestyksessään 28. kerran. Silti tämä oli ensimmäinen kerta kun itse pääsin osallistumaan tapahtumaan.

Olin oikeastaan kahdessa eri roolissa:
(1) vieraana kotimaisten lyhytelokuvien näytöksessä, jossa esitettiin mm. Me ei vietetä joulua -niminen pätkä, jossa näyttelin
(2) blogistina

R&A on ainutlaatuinen elokuvafestivaali. Ei pelkästään siksi, että Suomessa järjestetään näitä niin surullisen vähän, vaan myös siksi että se on saatu onnistumaan Helsingissä. Eri näyttämöt oltiin ripoteltu ydinkeskustan hollille Bio Rexin lisäksi mm. Kino Engeliin, Orioniin, sekä Finnkinon eri teattereihin.

Lipunmyyntiä harjoitettiin interwebsin lisäksi teattereiden omissa lipunmyynneissä.

Ehdin festareilla nähdä yhteensä 8 kokopitkää elokuvaa. Määrä on vähäinen ottaen huomioon laajan ja erittäin laadukkaan tarjonnan. Tänä vuonna erityisesti dokumentin tai todellisiin tapahtumiin pohjautuvan elokuvan osuus oli merkittävä, ja hyvä niin. Ainoastaan kaksi näkemistäni elokuvista olivat täysin fiktiota. Näkemäni elokuvat ovat nähtävissä alla, järjestyksessä.

1. Love & Mercy
Ohjaus: Bill Pohlad
Näyttelijät: John Cusack, Paul Dano, Elizabeth Banks, Paul Giamatti

Elokuvana laadukas, hieno aloitus R&A:lle. Tässä kohti jäi harmittamaan, kun kaunis R&A-työntekijä, jolta lunastin lippuni,kertoi kuinka haluaisi nähdä tämän leffan. Olin niin paniikissa näiden lippujen lunastuksesta (olihan eka kertani), että sivuutin kommentin täysin vaikuttaen ynseältä. Anteeksi. Todellisuudessa ja järjissäni olisi pitänyt vastata monelta näemme teatterilla.

Love & Mercy kertoo The Beach Boys -yhtyeen Brian Wilsonin tartan. Wilsonia luonnehditaan nykyään yhdeksi kaikkien aikojen lauluntekijöiksi, esimerkiksi God Only Knows on laulu joka tulee pysymään monien suosikkibiiseinä aina. Helppoa Wilsonin elämä ei koskaan ole ollut.

Wilson alkoi kuulla ääniä päänsä sisällä ja myöhemmin hänelle diagnosoitiin skitsofrenia. Hän ajautuu kokaiinin, alkoholin ja muiden paheiden tielle, eikä häntä mielenvaltaisesti kontrolloiva tohtori (myöhemmin yhteistyökumppani) ole avuksi.

Elokuva hyppii Pet Sounds -albumin ja sairauden pahimpien vaiheiden väliä, onnistuen vaihtelevasti. Aihe on erittäin mielenkiintoinen, ehdottomasti elokuvan arvoinen, mutta työnsä hienosti hoitavat näyttelijät osoittautuvat elokuvan ongelmaksi - Paul Dano menee nuorena Wilsonina, mutta John Cusack ei vanhempana. Cusack tekee kovatasoisen roolityön, mutta en pysty ostamaan häntä muusikkolegendana. On surullista, että jostain syystä Cusack on aina Cusack, vaikka hänestä muuten pidänkin. En myöskään pitänyt erityisemmin Paul Giamattista, jolla on tuntunut jääneen sama sapluuna päälle. Toisaalta hän yrittää selkeästi lunastaa paikkansa uutena Philip Seymour Hoffmanina, siinä epäonnistuen.

2. Malala
Ohjaus: Davis Guggenheim

Tämän dokumentin ansiosta ymmärsin viimein miksi Malalasta kohistaan. Suosittelen tätä silmiä avaavaa dokkaria vahvasti.

Tässä käydään läpi Nobel-voittajan tähänastinen elämä, hyvin vahvasti perheen näkökulmasta. Malala on erityinen, silti yksi meistä. Hän läimii veljiään ja rakastaa perhettään. Isän rooli on tietysti mahdollisesti merkittävin hänen elämässään, siitä viestii myös elokuvan alkuperäinen nimi He Named Me Malala.

Tyttöjen asema ja koulutus, peloton terrorismin vastustus ja kiinnostus maailmaa kohtaan. Vaikea hahmottaa, mutta Malalasta tulee suurempi henkilö ihmiskunnan historiassa mitä hän jo on. Hienosti, kiinnostavasti ja tarkasti valmistettu dokumentti.

3. Pasolini
Ohjaus: Abel Ferrara
Näyttelijät: Willem Dafoe

Olen tutustunut eurooppalaiseen elokuvaan vasta pienin askelin, eikä Pier Paolo Pasolini ollut henkilönä vielä tuttu. Dafoe tekee hienon roolin Pasolinina.

Elokuva kertoo ohjaajan viimeisestä päivästä, ennen hänen epäselväksi jäänyttä kuolemaansa. Elokuva esittää siitä vahvasti oman versionsa, mikä tiedettyjen faktojen pohjalta käy hyvin järkeen.

Pasolini oli mielenkiintoinen, mutta mahdollisesti hieman laahaava kerronnallisesti. Tämä oli ensimmäinen festareilla näkemäni elokuva, joka oli viimeistä penkkiä myöten loppuunmyyty. Sellaisessa salissa on jännittävä istua. Siinäkin tapauksessa, kun pätkä Sodoman 120 päivää -leffasta lävähtää ruutuun, ja rakastunut pariskunta tajuaa olevansa väärässä salissa...

4. Vierailu
Ohjaus: Michael Madsen

Dokumentti muukalaisista. Mitä tehdä tilanteessa, jos ja kun alienit tulevat maapallolle? Kukaan ei ole koskaan kohdannut vastaavaa tilannetta. Vierailu toimii kenraaliharjoituksena tälle tapahtumalle.

Mielestäni dokkarissa esitettiin loistavia kysymyksiä ja tarjottiin hyviä vastauksia. Asiantuntijahaastattelut olivat parasta antia, ajoittainen taidehiippailu ja visualisointi heikompaa. Kaiken kaikkiaan silti mielenkiintoinen tutkimus.

Pääsin haastattelemaan ohjaaja Michael Madsenia Film-O-Holic.comille, haastattelu on luettavissa täällä.

5. Altman
Ohjaus: Ron Mann

Kiinnostava ja valaiseva dokkari ohjaaja Robert Altmanista. Altman kuoli vuonna 2006, eikä saanut urallaan niin paljoa kunnioitusta kuin monen mielestä olisi ansainnut.

Altman teki hienoja elokuvia, mutta liian epä-hollywoodmaisia, jotta olisi saanu siellä täydellisen hyväksynnän. Dokumentti oli hienosti tehty, hyvin perinteisen tyylinen ja toimiva.

6. Mr. Holmes
Ohjaus: Bill Condon
Näyttelijät: Ian McKellen, Milo Parker, Laura Linney

Tämä ja seuraavat kaksi leffaa ovat festareitten, ja toistaiseksi jopa koko vuoden, parasta antia. Odotin Mr. Holmesista paljon, mutta sain enemmän. Moni on sanonut McKellenin tekevän Oscar-tasoisen suorituksen, ja siitä olen samaa mieltä.

Elokuva toimi hämmästyttävän hyvin, jaksoi pitää mielenkiintoa yllä koko kestonsa ajan. Mr. Holmes on erittin kiinnostava tutkimus siitä, kuinka vanha Sherlock Holmes elää. Millainen hän on, erityisesti jos hän olisi todellinen henkilö.

Toisinaan mietin, olisiko elokuva toiminut vielä paremmin, tai olisiko se vakavammin otettava, jos kyseessä olisi joku uusi salapoliisihenkilö, ei kaikkien tuntema Sherlock. Parempi näin, Sherlock tuo lämpöä kaikkeen. Erinomainen. Ja täysi.

7. The End of the Tour
Ohjaus: James Ponsoldt
Näyttelijät: Jason Segel, Jesse Eisenberg, Mamie Gummer

Tämä saattaa olla toistaiseksi jopa paras näkemäni elokuva koko vuonna. Kyseessä on indie-elokuva, joka pohjautuu todellisiin tapahtumiin.

Segel näyttelee (Oscar-ehdokkuuden arvoisesti) palkittua kirjailija David Foster Wallacea, joka oli amerikkalaisen nykykirjallisuuden suurimpia nimiä. Eisenberg näyttelee Rolling Stone -toimittaja David Lipskya. Elokuva kattaa muutaman päivän. Lipsky haastattelee Wallacea. Tajuttoman hyvä ja kiinnostava elokuva, todellinen yllättäjä. Katso jos voit.

8. Youth
Ohjaus: Paolo Sorrentino
Näyttelijät: Michael Caine, Harvey Keitel, Rachel Weisz, Paul Dano, Jane Fonda

Festarin "päättäreissä" oli tunnelma herkässä. Ennen Youthia festivaalin johtaja piti hienon ja tunteikkaan puheen, paljastaen ettei pääsali Bio Rex ole ensi vuonna remontin takia käytössä ollenkaan. R&A oli ensimmäinen kerta kun käyn ylipäätään edes Bio Rexissä, eikä toivottavasti viimeinen.

Youthin saaminen festareille oli vaarassa, mutta festari sai taisteltua sen Suomeen. Tämä näytös oli ensimmäinen koko pohjoismaissa, siitä suuri respect.

Elokuva itsessään oli erinomainen. Sorrentinon edellinen Suuri kauneus käsitteli samoja teemoja ja oli yhtä lailla kaunis elokuva. Tähän leffaan oltiin saatu maailman kovimpia tähtiä, ja hyvää työtähän kaikki luonnollisesti tekivätkin. Michael Caine teki myös Oscar-ehdokkuuden arvoisen suorituksen, kuten myös jopa Keitel. Heidän suorituksensa erityisesti olivat tuoreita, Sorrentino oli saanut konkareista irti jotain uutta. Tunteikas, hieno elokuva.


+ kotimaiset lyhärit. Niistä voi sanoa vain sen, että jos suomessa jotain osataan tehdä, niin lyhäreitä. Pitkässä elokuvissa monesti mennään rähmälleen.

Paljon jäi näkemättä, mutta niin jää aina. Esimerkiksi Manglehorn jäi harmittamaan.

Päällimmäisenä mieleen jäi kaikki ne täydet salit, hienot elokuvat ja odottavat ihmiset. En voi painottaa tarpeeksi kuinka tärkeitä tällaiset festarit ovat Suomelle ja suomalaisille. Meillä kun ei koskaan järjestetä kunnolla mitään kivaa.

Kiitos järjestäjille, ensi vuonna nähdään! Se on lupaus.

Puhdistuksen pikkuserkku

Yöperhonen (WSOY) ja Indy

Kun sain käteeni Katja Ketun uuden romaanin Yöperhonen, olin innoissani. Kansitaide on upea, taiteilija Eemil Karilan tekemä, muut hienot piirrokset Ketun itsensä tekemiä. Kannen osuus on itselleni henkilökohtaisesti erittäin tärkeä, sillä kirjailijan nimen ohella se on ensimmäinen ostopäätökseen vaikuttava tekijä.

Kirja itsessään käsittelee naisia ja Venäjää, sortoa ja ihmistä. Se tapahtuu eri aikakausissa ja tuntuu olevan Puhdistuksen kaukainen pikkuserkku Mäntsälästä.

Monista saattaa kuulostaa melko rankalta kun suoraan sanon ettei aihepiiri kiinnostanut minua.
Naisten asemasta, Venäjästä, rakkaudesta, inhosta - kaikista näistä täytyy puhua, mutta Yöperhosen kohdalla itselleni tuli paha ähky.

Etenin kirjaa laahaten, vaikka Ketun kieli onkin runsasta ja ihailtavan rikasta. Siinä mielessä kirja miltei soljui eteenpäin. Välillä kieli tuntui tosin turhankin rikkaalta, jopa kikkaillulta. Siksi se ei paikoin tunnu rehelliseltä, ennemmin tarkoin laskelmoidulta.

Toisaalta en tunne Ketun tuotantoa laajemmin, enkä täten voi kirjailijasta sanoa erityisemmin mitään.

Katja Kettu
Kuva: Ofer Amir

Useassa kohdassa mieleeni tuli kuva, jossa ajattelin kirjailijan paikkaavan kirjan ensimmäistä vedosta sanakirja toisessa kädessään, etsien vielä sutjakampia ja sukkelampia synonyymejä korvaamaan ne useammin käytetyt.

Voi olla typerää kritisoida kirjaa "liian rikkaasta kielestä", mutta se ei jotenkaan istunut tähän teokseen - tiettyjä fantasiaelementtejä lukuunottamatta. Toisaalta Yöperhonen poukkoilee kuin yöperhonen, liidellen sinne tänne ennenkuin sain sen lasin sisälle ja ikkunasta ulos.

Kaikesta huolimatta nostan useita hattujani Ketun taidoille kirjoittaa, vaikka häntä se tuskin erityisesti tämän kirjoituksen jälkeen liikuttaa.

Yöperhonen muistuttaa (inho?)realistista, pimeää satua.

Aion palata kirjaan vielä myöhemmin, sillä uskon saavani siitä enemmän irti tulevaisuudessa. Kun teos on Finlandia-ehdokas, kirjoitukseni muutunnee naurettavammaksi mitä se jo nyt on. Vai muuttuuko?

Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY 2015. 334 sivua.

Korjaus 5.10. klo 12:20: Katja Kettu ei itse maalannut kannen kuvaa, taiteilija Eemil Karila sen sijaan maalasi.