lauantai 19. syyskuuta 2015

Valinta on sinun

Rejected Ideas For Eleven Advertisements (2013)
Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu.
Kiasmassa.
Mene!

Näin vaikuttavaa, kantaaottavaa, ajankohtaista ja tarkkanäköistä näyttelyä ei kannata jättää väliin.

Näyttelyä ihastellessani katsoin samalla muita ihmisiä. Taiteenkokijoita siellä. Oli ainakin kaksi koululaisryhmää, nuoria poikia ja tyttöjä jotka hihittivät kun Elovena-tyttö otti Kellogs-kukkoa huuleen. Tai kun Elovena saa. Tämä kaikki vain yhden teoksen ansiota.

Mikäli nuorukaisille jäi edes jotain näyttelystä käteen, se on hienoa. Oli se yhteiskunnallista asiaa, opettajan käskyistä kieltäytymistä tai taiteen hyväksymistä, uskon näyttelyn tekevän tehtävänsä.
McJesus (2015)

Raision kirje on hauska. Se liittyy näihin Elovena-taideteoksiin, sillä tämän kirjeen Raisio lähetti Leinoselle ja uhkasi taiteilijaa oikeudenkäynnillä tuotemerkin väärinkäytön vuoksi. Leinonen ei vetänyt taideteoksia pois, eikä yhtiö haastanut ketään.

Tuotemerkkien kyseenalaistaminen on suuri pointti. Osansa saa tietysti McDonalds ja sen keulakuva Ronald McDonald. McDonaldsista alaspäin, kaikki vähääkään isommat yhtiöt ja brändiltä haiskahtavatkin.

Teoksissaan Leinonen vakuuttaa, että valinta on ennen kaikkea kuluttajalla. Yksi niistä harvoista tavoista vaikuttaa on tehdä mielensämukaisia ostopäätöksiä. McDonalds tai mikä tahansa yhtiö muuttaisi toimintatapojaan jos ihmiset eivät enää vapaaehtoisesti antaisi heille rahaa. On erittäin tärkeää haluaako tukea yritystä, vaikka "vain muutamalla eurolla". Sillä nämä yhtiöt elävät ja saavat hyväksynnän.

One Day (2011)
Vaikka valaisevia ja upeita töitä oli hirveästi, suosikkini oli Tottelemattomuuskoulu -installaatio. Sitä tarkastellessa menee tunnin verran, mutta se on kaiken sen arvoista. Se summasi koko näyttelyn ja siinä esitetyt väitteet yhteen, antoi työkaluja maailman muuttamiseen. Tai ainakin kyseenalaistamaan ihan kaiken. Jopa itsensä.

Erittäin suuren vaikutuksen teki myös teos One Day. Nerokasta.

Leinosen näyttely herätti sisäisen kapinalliseni. Pitää voida sanoa ei, kun muut sanovat kyllä - ja toisin päin. Taiteilija-kapinallinen Leinonen mukailee Howard Zinnia: Kauheimmat asiat maailmanhistoriassa, kuten kansanmurhat, orjuus tai sodat eivät johdu tottelemattomuudesta vaan siitä että ihmiset ovat olleet tottelevaisia. Ajatelkaapa.
Pitää uskaltaa toimia vastaan, jos kokee sen oikeaksi.
We Are Sorry (black) (2013)


Sama pätee myös taiteessa: täytyy uskaltaa luoda uutta. Vanhasta voi, jopa kannattaa ottaa vaikutteita, mutta kopion kanssa ei pitkälle pötki. Omaleimaisuus täytyy löytyä, sillä parasta taiteessa on mielipide. Väite.

Mene!
Kiasmaan.
Jani Leinosen
Tottelemattomuuskoulu.

Tottelemattomuuskoulu (2015)


Anything Helps (2009-2015)


Hunger King (2014)
Choice Is Yours (2011)
The Most Terrible Things (2015)

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Ensimmäistä kertaa oopperassa

Ingela Brimberg ja Valter Borin
Kuva: Heikki Tuuli 2012
Ooppera tuli elämääni joskus 9 vuotta sitten, aluksi hyvin pieninä annoksina. Annokset ovat pieniä edelleen, mutta luulen tämän olevan vasta lämmittelyä.

Ooppera siis kiinnostaa. Omalla kohdallani kaikki lähti varmaan liikkeelle Luciano Pavarottista (en tiedä onko se oikeiden oopperaihmisten keskuudessa jotenkin noloa). Eläessään Pavarotti teki kuitenkin palveluksen koko ooppera-skenelle, ja popularisoi sitä. Hän lauloi kuuluisimpien oopperoiden suuria aarioita tuoden ne kaikkien korviin. Oopperapuristit eivät olleet kovin innoissaan siitä, ainakaan Pavarottin omaelämäkerran mukaan, mutta näin jälkeenpäin tarkasteltuna siitä oli varmasti hyötyä kaikille.

Italialaisen Giacomo Puccinin Tosca tulee olemaan ensimmäinen näkemäni esitys.

Kokemattomuuteni saikin minut hyvin hermostuneeksi kun astuin Suomen Kansallisoopperan sisäänkäynnistä. Muut katsojat olivat kohteliaita ja mukavia, henkilökunta reipasta ja asiallista.
Kun olin lunastanut lippuni, menin narikalle. "V-voiko tähän jättää jos on permanto... Permannolla paikka", taplailin kauniille narikkatytölle samalla heiluttaen käsiohjelmaa ja lippua.

Kävelin upean rakennuksen poikki toiselle puolelle, jossa on sisäänkäynti omalle katsomopaikalleni. Toisaalta aikaa oopperan alkuun on vielä puoli tuntia, ehkä käyn vessassa. Näin muutaman, ketkä olivat pukeutuneet samankaltaisiin siisteihin vaatteisiin kuin minä, mutta silti koin olevani alipukeutunut kaikkien niiden pukujen ja hameiden loisteessa. Jokainen askel oli yhtä toscaa, tarkoitan tuskaa, sillä minusta tuntui että kaikki olisivat siellä katsomassa minua kuin väliaikanumeroa. Todistamassa kun nöyryytän itseäni.

"Siis kävikö Kulttuurishokki katsomassa?" Kuvassa Ingela Brimberg ja
Valter Borin. Kuvaaja Heikki Tuuli, 2012
Pääsin vessaan, ja sieltä poistuessani lähden kävelemään väärään suuntaan. Hermoilen kyllä usein, mutta en ymmärrä miten tämä meni näin överiksi. Onkohan viilut auki? En uskalla edes katsoa...

Sali oli hieno ja penkit hyvin mukavat. Kun jonkun oli päästävä ohitseni, he hymyilivät lämpimästi, katsoivat silmiin ja kiittivät kuuluvasti - tällaista ei tapahdu teatterissa kovin usein. Teatterissa monesti vain tunkeudutaan nopeasti läpi, oopperassa se ei ole big deal, päin vastoin. Huomasin, että tunnelma onkin oikeastaan rento.

Tosca alkoi ja orkesteri oli sanalla sanoen vakuuttava. Musiikinjohdosta vastaa Modestas Pitrenas. Ja niin oli lavastuskin. Esityksessä on kolme näytöstä ja jokaiseen vaihtuu lavasteet erikseen. Näihin näkymiin on panostettu, vaikka mitään turhaa rekvisiittakrääsää lavalla ei olekkaan: siellä on pelkästään kaikki tarpeellinen.

Tämän kyseisen oopperan tarina ei ollut tuttu aiemmin, mutta sen ehkä kuuluisin aaria E lucevan le stelle on hyvinkin tuttu kappale. Toscan tarinahan on melko yksinkertainen, traagista loppua kohden: on maalari ja hänen rakastettunsa, tulee pahis jolla on valtaa ja vangitsee maalarin, haluaa saada tämän rakastetun.
Tosca oli itseasiassa viimeinen ooppera, jossa Pavarotti esiintyi. Se oli vuonna 2004 ja rooli oli maalari Cavaradossi.

Esiintyjät olivat hyvin vahvoja ja karismaattisia, mikä toisaalta ei vähääkään yllättänyt. Cavaradossia tässä versiossa hienosti ja miellyttävästi tulkitsi Najmiddin Mavlyanov. Myös ikävän miehen roolissa nähty Lucio Gallo teki vaikutuksen Scarpiana.

Miehet tekivät hyvin, mutta oma suosikkini oli upea Claire Rutter nimiroolissa Toscana. Aivan hengästyttävä ääni. Rutter on aivan huippu, nautin suuresti hänen esiintymisestään - ja niin nautti muukin yleisö. Aplodeissa hän saikin suurimmat kiitokset. Se oli hienoa, koska en mennyt havaintoideni kanssa ihan metsään.

Hieno esitys kaiken kaikkiaan. Muu yleisö tuntui nauttivan myös - tuskinpa eräs rouva olisi varastanut käsiohjelman selailukappaletta narikkojen luota jollei olisi nauttinut esityksestä.

Ooppera on korkeakulttuuria, mutta sitä voi harrastaa kaikki. Kyllä, paniikin hetkiä saattaa tulla, mutta hei, aina on eka kerta. Toivonkin, että tarinani rohkaisee uusia kasvoja nauttimaan oopperasta.
Se on oma maailmansa, mutta kaikille avoin.

Toscaa on esitetty Kansallisoopperassa yli 100 kertaa ja se sai ensi-iltansa 20 vuotta sitten - ei hassumpi tapa tutustua.
Arvostelut olivat kiittävät. Kuvassa Jyrki Anttila, kuvaaja Heikki Tuuli 2008

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Peniskateutta Kiasmassa

Omakuva (1980)
On pitkä aika kun viimeeksi kävin taidenäyttelyssä. Taisi olla joskus vähän alle vuosi sitten. Lupaan yrittää aktivoitua sen suhteen, sillä en muista kertaa jolloin en olisi ollut hyvin vaikuttunut näkemästäni.

Nyt vuorossa oli näyttely, jota en halunnut missata mistään hinnasta: Robert Mapplethorpe -retrospektiivi Kiasmassa.

Robert Mapplethorpe on yksi merkittävimmistä rock ja underground-piireissä vaikuttaneista taiteilijoista '70-'80 -lukujen New Yorkissa. Komea herra kuoli aidsiin vuonna 1989, vain 42-vuotiaana.
Patti Smith (1975)

Mapplethorpen kuvien aiheet heittelivät laidasta laitaan. Toisessa huoneessa saattoi nähdä lihaksikkaan ja veistoksellisen komean miehen poseeraamassa, seuraavassa kuvasarjan jossa kahden kukkateoksen keskellä on valtava penis. Moni työ shokeerasi, mutta vain osin peniskateuden vuoksi. Shokeeraaminen taiteessa on hieno asia, se pitää sen omasta mielestäni tuoreena ja ajankohtaisena.

En tuntenut Mapplethorpea yhtään ennen näyttelyä, joten yhteys rokkari Patti Smithiin tuli yllätyksenä. Smithin muistelmateos, Ihan kakaroita (Just Kids, 2010) tiesin kyllä, mutta en osannut yhdistää sitä Mapplethorpeen. Mapplethorpen tunnetuin otos taitaakin olla Patti Smithin Horses -albumin kansikuva, joka niin ikään on esillä Kiasmassa.

Potretteja, mm. Tom of Finland, Truman Capote ja
Richard Gere
Ensimmäistä kertaa pysähdyin taidenäyttelyssä katsomaan myös siellä näytetyt videot. Melko alussa oli mielenkiintoinen Mapplethorpesta, NYC:in homokulttuurista ja Patti Smithin vierailusta kertova dokumentaarinen osuus.

Valokuvaajaystäväni on kehunut Mapplethorpea loistavana valaisijana, ja näyttelyä ihastellessa sen huomaa olevan todellakin totta. Kuvien aiheet heittelivät laidasta laitaan, kuten aiemmin jo mainitsin, mutta erotiikka ei ole kuvien keskiössä.

Jotkut ovat kritisoineet Mapplethorpen töitä pornoksi, mutta eräs viisas mies mainitsi noissa aiemmin katsomissani videoissa, että pornografian tarkoitus on saada ihmiset masturboimaan, eikä kukaan todennäköisesti masturboi näitä taidekuvia katsoessa.

Omakuva (1975) ja Laukaus (1985)
Olin erityisen iloinen siitä, että myös pari koululaisryhmää oli katsomassa näyttelyä. Kyllä, kaikki esittivät toisilleen pitkästyneitä, mutta tiedän, että he nauttivat näkemästään. Juuri tämänkaltaisen, rohkean taiteen täytyy houkutella myös nuoret katsomaan, kokemaan ja tutustumaan taiteen pariin.

Olen varma että tuo pari tuntia Kiasmassa opetti lapsia enemmän, kuin vastaava aika kuluttamassa koulun epäergonomisia penkkejä.

Omakuva (1988)
Olin viime vuonna Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa katsomassa Andy Warholin näyttelyä. Myös siellä oli esillä polaroideja.

Yritin mielessäni vertailla Mapplethorpen ja Warholin töitä: mieleeni tuli että Warholin kuvat saattoivat olla kokeellisempia kuin ystävänsä Mapplethorpen melko "tyylipuhtaat" polaroidit. Toisaalta, olen taidenäyttelyissä vielä melko noviisi, ja saatan olla väärässä. Pitäisi päästä vertaamaan töitä kunnolla tarkan mielipiteen hahmottamiseksi.

Jos omia suosikkitöitä lähdetään valitsemaan, mainitsisin ainakin Kappeli-osion teokset Laukaus (1985), Omakuva (1975) ja Kallo (1988). Erityisen upea työ oli myös Lisa Lyon (1983) viereisellä seinällä.
Kallo (1988)
Neljän kuvan sarja Thomas (1987) iski kovaa.

Omakuva vuodelta 1988 enteili väistämätöntä kuolemaa. Teoksia tutkiessa oli hyvin selvää, että kuvien aiheet synkistyivät loppua kohden. Toisaalta työn jälki nousi huippuunsa. Kuvitelkaa miten loistava Mapplethorpe olisi ollut vielä vanhempana ja kehittyneempänä taiteilijana?

Toisaalta, kuolema toi hänen töihinsä hyvin uniikin näkökulman, jota tuskin olisi syntynyt ilman tikittävää kelloa.

Kiasman näyttely toi hienosti esille monipuolisen valokuvataiteilijan laajan ja mittavan uran. Juuri tämänkaltaisten näyttelyiden vuoksi taidemuseot ovat olemassa. Kiitos Kiasma.

Huomio! Näyttely on auki enää viikon, 13.9. asti.
Kappeli

Lisa Lyon (1983)
Kalla (1988), Kulli (1986) ja Kalla (1986) 
Thomas (1987)