 |
| Julistekuva: Elsa Raita |
Pienehkössä salissa on suuri hälinä.
Avain on kadonnut.
Istahdan katsomopenkille. Kolme eri ihmistä ehtii kysyä minulta istunko avaimen päällä. Hallittua kaaosta kesti kymmenisen minuuttia, kunnes avain löytyi ohjaajan taskusta. Tämän kummallisen tapahtumaketjun selittää vain yksi asia: ensi-iltaan on alle viikko.
Pian tila saadaan rauhoitettua ja pystymme aloittamaan haastattelun - omasta mielestäni parhaan haastattelun mitä tässä blogissa on nähty. Kyseessä on ryhmähaastattelu, jossa ohjaaja Patisen lisäksi on mukana näyttelijä Elina Saarela.
Nämä nuoret teatterintekijät vaativat muutosta. Maailmaan ja sen käytäntöihin. Maailma muuttuu kun sitä muutetaan, kuten muutama vuosi sitten Pekka Haavistokin kamppanjassaan totesi.
Huomautan heti tähän alkuun, että aikataulullisista syistä esityksiä on vain seitsemän ja kaikki ovat jo loppuunvarattuja. Peruutuspaikkoja kannattaa kuitenkin seurata, kuten myös tapahtuman markkinointia. Saattaa nimittäin olla, että lisäesityksiä tai vierailuja olisi luvassa...
Esityksen ohjaaja Pauli Patinen, miksi valitsit juuri Pikku prinssin?
Pauli Patinen: Marraskuun 7. päivänä vuonna 2014 olin Svenska Teaternilla katsomassa Mamma Mia! -musikaalia. Väliajalla olin raivoissani ja päätin, että jotain täytyy tehdä toisin. Mun pitää tehdä jonkinlainen vastaesitys sille koko maailmalle mitä se iso rahamusikaali edustaa.
Samana iltana soitin raitiovaunusta ystävälleni Elina Saarelalle, että tehdään kesällä esitys. Lellu oli heti mukana. Olin jo keväällä puhunut Lahden kansanopistossa Lellun kanssa, että ohjaisin joko Pikku prinssin tai Jäniksen vuoden, tai niiden pohjateksteihin perustuvan esityksen.
Pikku prinssi on todella hieno teos ja se kysyy hyviä kysymyksiä, jotka ovat edelleen ajakohtaisia yhteiskunnallisesti, sekä myös omalla tavallaan taiteen konventioita kyseenalaistava. Sen valitsin lähtökohdaksi. Vaikka tämä esityshän ei varsinaisesti ole sama teos, alkuperäisteosta on käytetty vaan lähtökohtana.
Mikä Mamma Mia!:ssa sitten oli pielessä?
Pauli: Istuin toisessa rivissä, noin 100 euron arvoisella katsomopaikalla ympärilläni pelkästään keski-ikäisiä ja sitä vanhempaa suomenruotsalaisväestöä, jotka ovat maksaneet 100 euroa taidekokemuksesta... Esitys alkoi niin, että Svenskanin esirippuun heijastettiin sponsoreiden ja yhteistyökumppanien mainoksia. Esitys oli hyvin viihteellinen ja kaupallinen, väliaikatarjoilu helvetin kallista ja mua vaan alkoi yhtäkkiä oksettaa todella voimakkaasti se teatterin korkeakulttuurinen piirre. Aloin miettiä kenellä tähän on varaa, onko teatteri vain yläluokan oikeus, kuka on vakavasti otettava taiteilija ja onko ammattimaisen taiteen mitta todella siinä, että budjettina on kuusinumeroinen summa... Ja mitä tarvitaan esityksen tekemiseen, kuka sellaisen voi tehdä...
Paljon Pikku prinssin budjetti on?
Pauli: Saimme Helsingin kulttuuritoimelta 1000 euron apurahan, josta suurin osa on mennyt tuotannollisiin kuluihin, käsiohjelmiin ja niin edelleen. Kaikki mitä täällä näkyy on kuitenkin joko lainassa tai lahjoitettua.
Näyttelijä Elina Saarela, miksi halusit tulla juuri tähän teokseen mukaan?
Elina Saarela: Muistan kun Pauli soitti ja kysyi haluaisinko lähteä tekemään Pikku prinssiä. Sanoin heti, että tottakai, kiva tulla tekemään töitä yhdessä.
Se on tosi kaunis teos.
En tiennyt kaikista Paulin lähtkökohdista silloin, lähinnä vaan hyppäsin mukaan kun kuulin keitä saattaa olla tulossa työryhmään. Tässä on paljon tekijöitä jotka sai mut lähtemään mukaan.
Puhuttiin kyllä puhelimessakin silloin jo tosi paljon siitä ideologiasta, sä Pauli sanoit että haluat tehdä sellaisen esityksen mikä on mahdollisimman saavutettavissa. Ja puhuttiin joistain nyyttäreistä silloin - että ihmiset eivät maksaisi pääsylipusta, vaan olisi nyyttärit tai jotain. Siitä on kuljettu pitkä matka, mutta siinä oli niin monta kaunista ajatusta että halusin lähteä tähän mukaan.
 |
| Tuimia tyttöjä Kuva: Heidi Bergström |
Olin aika provosoitunut näkemästäni esityksestä, mutta haluan korostaa ettei tämä ole juuri Mamma Mia!:n vastainen esitys. Tämä on meidän individualistisen ja tuloskeskeisen, hyvin kaupallisen ja kylmän yhteiskunnan ja maailman vastainen esitys.
Elina: Maailman tilasta olemme puhuneet paljon tämän aikana. Myös paljon siitä kenelle teatteri nykyään on. Tämän esityksen teko on ollut hyvin paljon keskustelua.
Missä tilassa maailma on?
Pauli: Huolestuttavassa.
Elina: Tämä on vähän yleistämistä, mutta maailma on aika kylmä. Välinpitämättömyys on toisia ihmisiä kohtaan on tosi isoa. Luontoa kohtaan. Yleistän taas, mutta tuntuu siltä että menestys ja raha olisi nuorille ihmisille se hyvän elämän kaava. Paljon pyörii rahan ympärillä ja välillä on hirveän kyynistä.
Pauli: Luin eilen yhden yhteiskuntapoliittisen teorian jonka teesi oli se, että kaikki maailmankaikkeuden ongelmat johtuvat siitä ettei kaikkea elävää pidetä saman arvoisena. Luonnon varoja voidaan käyttää miten halutaan, eläimet pistetään tehotuotantoon eivätkä ihmiset näe toisiaan saman arvoisina. Toisten elämä on halvempaa kuin toisten. Läntisessä maailmassa tapahtuu kokoajan hirveää luokkaerojen kasvua ja luokkayhteiskuntautumista. Myös Suomessa tapahtuu sitä. Suomi on todella vahvasti luokkayhteiskunta. Se on todella huolestuttavaa.
Elina: Mutta on myös paljon hyvää!
Pauli: Ja juuri sitä me puolustetaan täällä.
Elina: Sitä huomaa, että omakin maailma on niin synkkä välillä. Aina pitäisi nähdä ja muistaa kaikki se hyvä.
Pauli: Tänään tehtiin harjoituksissa loppukohtausta ja herkistyin kyyneliin asti. Minulle on todella iso asia, että tämä tuodaan keskiviikkona ihmisten katsottavaksi koska sitä varten tää on tehty. Hirveä klisee sanoa, mutta tämä on ollut matka. Tämä on mun tähänastisen elämäni tärkein työ.
Uskon, että teatterilla voidaan vaikuttaa myös katsojaan, mutta olen kuullut paljon myös sellaista ajatusta, että jos esitys ei vaikuta katsojiin se ainakin vaikuttaa tekijöihinsä. Tottakai kaikki asiat mitä olen tehnyt on vaikuttanut minuun ihmisenä, esitysten tekeminen erityisesti.
Ohjaaminen on niin kokonaispäiväistä työtä ettei noita ajatuksia pääse pakoon muilla kuin kännykkäpeleillä tai jaloviinalla!
Kumpi on sun valinta?
Pauli: Molemmat sopivassa määrin, ei kuitenkaan yhtä aikaa.
Elina: Candy Crushin ja jallun sekakäyttö on kyl aika...
[naurua]
Esityksen alaotsikko on naiviuden puolustus...
Pauli: Se artikuloi yksinkertaisesti sitä ettei me voida muuta kuin uskoa ja tehdä töitä, että tämmöisen kyynisyyden ja ironian läpitunkevassa ajassa ei ole muuta kuin naivi usko siihen mihin ikinä uskookaan. Toisille se on sitä, että ottaa toista kädestä kiinni ja toiset on tekemässä vallankumousta. Naivisti uskoo siihen parempaan huomiseen ja tekee asioita sen puolesta - koska ei oo muuta vaihtoehtoa. Jos naivia uskoa ei ole olemassa, niin ihmettelen mikseivät ihmiset kaikki vaan tapa itseään, sillä maailma on aika kylmä ja julma paikka. Ei pidä luovuttaa.
Tässä on myös sellainen naivi usko mahdollisuuteen ja itseen taiteilijana -taso. Uskon edelleen, että teatterilla voi osittain vaikuttaa ihmisiin ja muuttaa maailmaa. Naivi usko siihen että juuri minä voin tehdä niin - ja juuri me voimme tehdä niin yhdessä.
En ole saanut ohjaajan koulutusta, mutta voin ohjata esityksen. Voin pyytää työryhmään ystäväni, ja voidaan tehdä yhdessä juttu mikä on vaikuttava. Onhan se aika naivia uskoa niin, mutta se on ensimmäinen lähtökohta lähteä tekemään yhtään mitään.
Puhutaan teistä. Työryhmä, ainakin näyttelijät ja ohjaaja, ovat käyneet Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen.
Elina: Abivuonna ajattelin, että teatterista voisi tulla ammatti ja hain Lahteen. Olin kansanopistovuoden tekemässä teatteria ja se oli mullistava kokemus. Sen jälkeen hain Tampereen Nätylle ja siellä olen ollut nyt vuoden.
Pauli: Kansanopistossa aloin jo miettiä ohjaamista, kun sanottavaa oli niin paljon. Seuraavana kesänä pääsin Ylioppilasteatteriin ja viime syksynä tein töitä teatterin taiteellisen vastaavan, ohjaaja Sirpa Riuttalan ohjaajan assistenttina SAASTA - maailma suuntaa vailla esityksessä. Siinä vahvistui tämä ohjaaja-ajatus ja opinkin siinä hirveästi. Kevällä vielä näyttelin Jussi Lankosken YT:n off-produktiossa Hypnoosi, jonka jälkeen kasasin työryhmän ja aloin tekemään tätä ensimmäistä pitkää ohjaustani.
Tiedän jo nyt, että tulen tekemään näitä omia juttujani ja ohjauksia. Toisaalta näyttämölle on tämän jutun aikana ollut hirveä palo myös.
Miksi päätit tehdä esityksen tänne?
Pauli: Halusin viedä teoksen pois perinteisestä tilasta, jonnekin mikä ei varsinaisesti ole teatteri. Halusin myös pois tuolta keskustan kaupallisesta ympäristöstä jonnekin vähän matkan päähän. Näin täällä viime kesänä Suomen taiteellisen metsäteatterin Kolme sisarta ja muistin tämän tilan kun rupesin miettimään mahdollisia esitystiloja. Tässä tullaan tosi lähelle ihmistä ja koen katsojan näkevän näyttelijän ja sen pienen ihmisen paremmin tässä pienessä tilassa.
 |
| Elina Saarela ja Pauli Patinen |
Pauli: Kävin viikonloppuna just argumentaation ystäväni kanssa. Tulimme siihen tulokseen, että kaikki taide on suhteessa, jos ei suoranaisesti käsittele, tai kommentoi jollakin tavalla ihmisyyttä. Se on sellainen asia jonka oivaltamisen jälkeen ymmärsin, että tämä teos käsittelee ihmisyyttä ja kaikki teatteriesitykset mitä olen nähnyt käsittelee jollain tavalla ihmisyyttä. Sen takia väitän ihmisen olevan tällaisessa taiteenmuodossa keskiössä.
Teatteri on äärimmäisen inhimillinen taidemuoto, koska siinä ihminen katsoo toista kaltaistaan. Toinen lihallistuu siinä edessä tosi voimakkaasti ja juuri siinä teatterin ainutlaatuisiuus piilee...
Elina: Ja se on hetken taidetta.
Onko se hyvä vai huono asia?
Elina: Se on sen valttikortti, se pitää sen elossa. Siksi se porskuttaa tässä viihteen täyteisessä maailmassa edelleen. Sitä hetkeä ei saa enää ikinä takaisin. Ja siinä on myös se kohtaaminen.
Pauli: Ja sit vittu ei oo teatterin Netflixiä. Siitä ei voi tehdä älypuhelinsovellusta.
Elina: Voit mennä Finnkinoon katsomaan National Theatren esityksiä, mutta ei se ole sama. Sama kuin katsoisit konserttitaltiointia...
Pauli: Teatteritaltiointi on hyvin kyseenalainen asia muutenkin, ellei sitä käytetä pedagogisissa tarkoituksissa.
Elina: Teatterin kuolemasta on puhuttu jo kauan, mutta itse en usko, että se kuolee koskaan. Jos niin kävisi niin kyllä se nousee sieltä uudestaan. Ihmisillä on tarve kohdata. Emme voi uppoutua elektroniikkaamme ikuisuudeksi. Ihminen on seuraeläin.
Pauli: Teatteri muuttaa muotoaan. Sen jälkeen kun teatterilaitokset kuolee, kun ihmiset ei enää käy niissä 100 euron musikaaleissa niin mennään kaduille tai tullaan asematiloihin ja tehään ne jutut tänne...
Elina: Ei, kun muutetaan niitä laitoksia!
Sitä paitsi laitoksissakin tehdään niin kaunista taidetta myös...
Kaduille ja sinne sisälle muuttamaan sitä ja tekemään kaikille saataviksi teatteria. Poistetaan stigmaa, että se on vain "korkeakulttuuria" - Teatteri kommentoi yhteiskuntaa aina jollakin tasolla.
Pauli: Teatteri on aina poliittista.
Misa: Erityisesti silloin kun se päättää olla sitä olematta.
Saatte valita kaksi ihmistä jotka tulisivat katsomaan esityksen. Ketkä he olisivat?
Pauli: Haluaisin, että tänne tulisi vierekkäin istumaan Runebergin- ja Eteläisen Hesperiakadun kulmassa istuva romanikerjäläinen ja Nestlén pääjohtaja Peter Brabeck. Heillä olisi myös yhteinen kieli ja lähtisivät esityksen jälkeen yhdessä kaljalle keskustelemaan esityksestä ja maailmasta. He eivät todennäköisesti ymmärtäisi toisiaan, mutta olisin edes yrittänyt.
Elina: Mä haluaisin jotenkin hirveästi, että Juha Sipilä tulisi katsomaan... Haluaisin ylipäätään sanoa hänelle hirveästi asioita. Sipilän olisi hyvä nähdä tämä. Sitten mä sanon että äiti.
Pauli: Ja vittu, jos tää esitys vaikuttaa yhteenkään mielipiteeseen tässä maailmassa, niin se oli sen vaivan arvosta tehdä. Ja vaikkei vaikuttaiskaan niin oli se silti.
Pikku prinssi - Naiviuden puolustus saa ensi-iltansa 1. heinäkuuta 2015 Huopalahden Asematilassa.
Näyttämöllä nähdään Tytti Junna, Saara Mänttäri, Pihla Pohjolainen ja Elina Saarela.
 |
| Tytti Junna, Pihla Pohjolainen, Saara Mänttäri, Elina Saarela Kuva: Heidi Bergström |
