Tarvitseeko näyttelijän olla sivistynyt, Juhani Laitala?

Puntti Valtonen ja Juha Muje
Kuva: Tekla Inari

Tänään kävin Pirkko Saision uutuusnäytelmän SLAVA! Kunnia. -pressitilaisuudessa. Meille näytettiin kaksi pätkää näytelmästä, joka saa ensi-iltansa 25. helmikuuta. SLAVA!:n ohjaa Laura Jäntti ja Jussi Tuurna. Tämä on Saision ja Tuurnan toinen yhteistyö sitten vuoden 2011 menestysnäytelmä HOMO!:n. Edellisen alaotsikko oli Outojen ooppera, tämä on Oligarkkien ooppera.
musiikista vastaa

Nähdyt kohtaukset lupaavat näytelmästä pelkkää hyvää. Hauskaa, kuin vakavaa. HOMO!:n tyylistä esitystä. Juha Muje palaa eläkkeeltään Kansallisteatterin näyttämölle ja kiven kovien ammattilaisten ohessa lavalla nähdään loistavia Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjan opiskelijoita, kuten mielettömät Taru Still ja Konsta Reuter.

Näytelmässä nähdään myös yksi suosikkinäyttelijöistäni, Juhani Laitala. Sain kunnian haastatella häntä ja tässä se nyt on. Laitala muistetaan useista teatterirooleista, kuten myös elokuvista ja TV:stä, joista mainittakoon esimerkiksi Puhtaat valkeat lakanat.


Ensiksi haluan sanoa, että vuonna 2009 näin Avara on tämä ranta -näytelmän ja se oli kaikin puolin mieletön. Tutustuin sinuun näyttelijänä ensimmäistä kertaa siinä.
Munkin mielestä se oli hieno esitys. Se koostui valtavasta määrästä pieniä kohtauksia ja se tunnetaso ikäänkuin hiipi sieltä ja alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa.

Synnyit Haukiputaalla. Oliko siellä teatteria tai harrastitko sitä jossain?
Olen syntynyt Haukiputaalla, mutta olen alle vuoden ikäisenä muuttanut Ouluun.
Oulussa 60-luvun puolenvälin jälkeen hakeuduin tai ajauduin harrastamaan teatteria Oulun Työväen Näyttämölle.

Läpikävit 1969-73 Teatterikorkeakoulun.
Joo, pääsin Teatterikouluun jo alle 17 vuotiaana. Täytin sinä kesänä 17 kun pääsin Teatterikouluun, joka oli silloin ensimmäistä kertaa nelivuotinen. Vuonna 1973 valmistuin näyttelijäksi.

Minne päädyit sen jälkeen?
Siihen aikaan oli muodissa hakeutua johonkin teatteriryhmään. Teatteriryhmät olivat uusia, oli KOM-teatteri, Ahaa-teatteri, Ryhmäteatteri ja sitten oli sellainen nuorten ja lastenteatteri kuin Penniteatteri. Meidän kurssilta lähti Penniteatteriin neljä, mutta siellä olin vain vuoden. Sen jälkeen kävin ihan kunniallisesti armeijan ja seuraavat kymmenen vuotta olinkin KOMissa.
Ja vuodesta 1985 olen ollut täällä.

Kuka KOM-teatterissa oli silloin johtajana?
No siellähän ei varsinaisia johtajia ollut, mutta kyllähän sitähän veti Pekka Milonoff jo silloin. Se oli niin sanottu demokraattinen ammattiteatteri.

Ja olet ollut Ryhmäteatterissa myös?
Joo, olen. En mä siellä vakituisesti ole ollut, mutta olen vieraillut siellä. Pari vuotta sitten teimme Tuomo Aitan kanssa Rikos ja rangaistus -näytelmän. Olin silloin täältä virkavapaalla ja oli mahdollista tehdä se.

Teatteri Jurkassa olit myös äskettäin…
Joo se oli sellainen merkillinen juttu. Pasi Lampela halusi tehdä näytelmänsä Markiisin unet ja halusi minut siihen Markiisiksi. Kansallisteatteri sitten liisas mut siinne, eli Kansallisteatteri maksoi palkat ja olin Kansallisteatterin palveluksessa, mutta näyttelin Jurkassa. Se oli sellainen leasing-sopimus.

Miksi ne niin teki?
Jotta Pasi saisi tehdä näytelmänsä. Minäkin halusin tehdä sen. Musta oli mielenkiintoista tehdä työtä Pasin kanssa ja oli mielenkiintoista tehdä töitä siinä pienessä tilassa. En ole aiemmin näytellyt Jurkassa ja halusin senkin kokemuksen tähän elämääni.

Olet ollut täällä Kansallisteatterissa vuodesta 1985. Onko tämä teatteri mielestäsi muuttunut vuosien saatossa?
Tämä on muuttunut valtavasti. Siihen aikaan tätä vielä pidettiin semmosena taantumuksen linnakkeena. Olin kyllä näkevinäni, että silloin oli alkamassa sellasta kehitystä että kansallisteatterinkin oli pakko muuttua. Se kehityksen muoto mitä yhteiskunnassa tapahtu ja sit vähitellen päästiin pöhöttyneisyydestä ja pölyttyneisyydestä irti. Olen ollut täällä nyt sitten kolmen johtajan aikana.

Jokainen toimi omana aikakautenaan niillä edellytyksillä ja näkemyksillä jotka silloin on vallallaan. Nythän on ollut ihan toisenlainen aika kun Mika [Myllyaho] on täällä ja ollaan menty eteenpäin.
Edellisten johtajien aikana täällä ollaan pitkälti toteutettu sitä Kansallisteatterin johtosääntöä, että täällä pitää esittää uutta kotimaista kirjallisuutta mutta myöskin klassikoita. No niin tehdään edelleen, mutta täällä on tapahtunut tämä muutos, että on varta vasten palkattu kirjalijoita jotka kirjoittavat teatterille ja väittäsin melkein että tämä uustuotanto on valtaosa mitä täällä nyt tehdään.

Konsta Pylkkänen etsii Kortteeria
Kuva: Krista Mäkinen

Myös näytteleminen on kehittynyt. Enää ei oikein sellaisella suorittamisella pärjää, kuten ennen puhuttiin näyttelijäsuorituksista… Asiat oli harjoiteltu perusteellisesti ja sitten ne toteutettiin välittämättä siitä mitä tapahtuu, mutta nykyään näyttelijän läsnäolovaatimus on niin suuri, että teatteri elää ihan toisella tavalla. Kuten näyttelijät ja esitys itsessään. Se on näyttelijälle haastavampaa ja antavampaa.

Kuinka lähestyt roolia kun saat sen?
Mulla on sellainen tapa, että makustelen ja vähitellen uin siihen rooliin ja teen siitä omani. Sellaisissa rooleissa joissa pitää perehtyä aiheeseen, kuten viime vuonna tehtiin tämä Tarina rakkaudesta ja pimeydestä, tutustuin kirjailija Amos Oziin ja hänen tuotantoonsa laajemmin. Ja myöskin Israelin historiaan. Kyllä pitää myös tietää mitä väittää.

Jos esität todellista henkilöä, kuten Markiisi de Sadea Markiisin unet -näytelmässä, tutustutko henkilön omaan kirjallisuuteen?
Markiisin historiasta otin kyllä selvää, luin hänen tärkeimmän kirjansa Justinen ja sain siitä jonkinlaisen kuvan että mikäs henkilö tämä on. Näytelmähän on rankka, mutta ei läheskään niin rankka kuin se henkilö oli.

Mitä olet oppinut näyttelemisestä?
Olen tehnyt teatteria yli 40 vuotta ja näytelmien kautta on tietysti pakko oppia tarkastelemaan maailmaa kriittisesti. Ja tuohan se hirveästi sivistystä. Pelkästään jo ne tekstit ja se lähdemateriaali mitä sen ympärillä pitää tehdä. Mäkin olen kuitenkin tälläinen työläistaustainen näyttelijä - ei meillä kotona hirveästi harrastettu kirjallisuutta eikä kulttuuria. Kovasti laulettiin, laulaminen kuului perheessä, mutta kulttuuriin tutustuminen ei ollut kovinkaan aktiivista. Sanotaan että olen sivistynyt. Todennäköisesti mä olen sivistynyt!

Tarvitseeko näyttelijän olla sivistynyt?
Kyllä mun mielestä tarvii.

Jos sulle tulee epäonnistumisen tunteita näyttämöllä niin kuinka pääset niistä yli?
Se on huomattavasti vaikeampi prosessi kuin onnistumisen tunne. Mä luulen että se on näytteljän itsetuntoasia. Jos näyttelijän itsetunto on kohdallaan kun tulee epäonnistuminen tai arvostelijat teilaavat, niin itsetunto auttaa jos ihminen omaa terveen itsetunnon… Vaikka kyllä täytyy myöntää että välillä on ollut joitakin semmoisia takapakkeja, että on itsetuntokin ollu koetuksella.

Millainen on hyvä näyttelijä?
Semmoinen joka uskaltaa panna oman persoonansa likoon. Arvostan semmosta näyttelijää joka uskaltaa olla kuin itsensä ja näyttää oman persoonansa: tällainen minä olen ja tämän persoonan kautta minä rakennan tämän. Ihan yhtä lailla kun tämä roolihenkilö on sanonut tämän, myös minä sanon tämän. Silloin kun näyttelijä uskaltaa mennä vaikeisiinkin asioihin omana itsenään ja uskaltaa näyttää omat tunteensa ja heikkoutensa. Turkka puhuu häpäisystä, uskalluksesta häpäistä itsensä. Sellaiset näyttelijät on mun mielestä kovia.

SLAVA!:sta vielä. Mikä sun rooli on?
Mulla on kaksi roolia. Toinen on arkkitehti Ivan Hjovan, joka on elävä henkilö joka suunnitteli talon Rantakadulle Stalinin aikana. Alkuperäinen Ivan on kuollut jo aikoja sitten vuonna '76 ja tämä arkkitehti jota esitän otti hänen nimensä vuonna '76, eikä ole ihan varma suunnitteliko hän sen talon Rantakadulle vai oliko se se edellinen… Mutta hän on ominut tämän Ivanin persoonan itselleen.
Toinen rooli on ranskalainen näytteljä Gérard Depardieu, joka otti venäjän kansalaisuuden välttääkseen ranskalaista verotusta...

Onko tämä hyvä näytelmä?
On. Esimerkiksi tuo äskeinen laulu, kuinka koskettava se onkaan. Se koskettaa varmasti jokaista katsojaa, jokainen katsoja tunnistaa äidin tuskan silloin kun poika on tapettu.
Mutta sitten siellä on koko Venäjän historia. Se kirjo on valtava, semmoinen kaleidoskooppi josta kumpuaa erilaista tuttua ja tuntematonta venäläistä historiaa.

Kellariloukko: Markku Maalismaa ja Laitala
Kuva: Patrik Pesonius