Haastattelussa Michael Booth

Pari päivää ennen kirjamessuja, Docendo -kustannus teki minulle tarjouksen josta en voinut kieltäytyä. Sain mahdollisuuden haastatella englantilaista matka- ja ruokajournalistia, kirjailija Michael Boothia. Hänen uusin kirjansa, Pohjolan onnelat - Karu totuus Suomesta, Ruotsista, Norjasta, Tanskasta (ja Islannistakin) (alkuperäiseltä nimeltään The Almost Nearly Perfect People: The Truth About the Nordic Miracle) julkaistiin vastikään suomeksi. Tanskassa kirja julkaistiin jo viime vuoden lopulla, Briteissä taas tämän vuoden alussa.

Vuoden alussa Booth ehti nostattaa pientä närää Suomessakin The Guardianiin kirjoitetun provokaation jälkeen. Lukiessa kirjan Suomi-lukuja pian kuitenkin huomaa, että Booth rakastaa maatamme.

Olin hyvin hermostunut haastatteluun valmistautuessani. Olen tehnyt muutamia haastatteluja, mutta en koskaan englanniksi. Kielitaitoni on hyvä, mutta yhtä ruosteessa kuin sata vuotta meren pohjassa maannut ankkuri. Haastateltavana Booth oli kohtelias ja erinomainen - hänen kanssaan oli hauska, helppo puhua ja juttua riitti. Tunnelma oli rento, kepeä ja erittäin hyvätuulinen. Osa puheistamme saattaa näyttää rankalta näin tekstinä, mutta vakuutan että kävimme keskustelua erittäin positiivisessa hengessä.

Suomensin itse alla olevan haastattelun parhaani mukaan, joten joitain omituisia sanajärjestyksiä tai vastaavia on saattanut jäädä. Uskon tekstin kuitenkin olevan ymmärrettävä. 

Michael Booth Docendon osastolla
Helsingin Kirjamessuilla

Hei. Ensinäkin, luin kirjaasi eilen. Kuinka voit sanoa, ettet pitänyt alkuperäisestä Silta (Bron/ Broen) -sarjasta?

(Haha) Se ei vaan saanut minuun otetta... Minusta se naishahmo oli naurettava. En tiedä, en ole rikossarjojen ystävä. Ne eivät puhuttele minua millään tavalla. En näe paljoa ruumiita, eikä minun tarvitse ratkoa monia rikoksia.

Luetko rikoskirjallisuutta?

En. Ne eivät kiinnosta minua juurikaan.

Mutta Vallan linnaketta (Borgen), toista tanskalaissarjaa, rakastan. Sen jälkeen on tullut muutama mahtava tanskalaissarja, mutta en tiedä onko niitä vielä esitetty Suomessa. Yksi niistä on Perilliset (Arvingerne), jossa kuuluisa taiteilija kuolee ja hänen lapsensa tappelevat rahoista.
Ja on vielä yksi uusi joka alkoi juuri pyöriä Tanskan televisiossa, joka on myyty Britanniaan ja Yhdysvaltoihinkin, joka ketoo vuodesta 1864 - Tanskan suuresta tappiosta Saksaa vastaan. [huom. sarja on 1864]

En katsonut Rikostakaan (Forbrydelsen). Ei ole kiinnostanut.

Ei tarvitsekaan.

Nimenomaan! Olen vapaa, vapaa mies!

Maailmassa on niin paljon katsottavaa.

Kulttuuria, niinpä. Ja siitä syystä elämästä täytyy jättää pois asioita jotka eivät enää siihen kuulu. Niihin hukkuu. Kun täytin 30, jätin urheilun. En seuraa urheilua enää. Se on lapsille, forget it, move on.

Ei krikettiä?

Ei, ei krikettiä, ei.

Elämäsi täytyy olla aika uskomatonta, kun syöt ja matkustat työksesi.

Kyllä. Ihmiset odottavat, että toisin esiin jotakin ”ei, mutta itseasiassa se on hyvin hankalaa...”, mutta ei, se on mahtavaa.

Koska aloitit?

Kouluttauduin journalistiksi korkeakoulun jälkeen. Siitä lähtien ja olen ollut freelancer, eli noin 15-18 vuotta.

Kuinka vanha olit aloittaessasi?

Aloitin korkeakoulun parikymppisenä ja työskentelin TV:ssä hetken. Inhosin sitä todella ja palasin journalistiksi ehkä noin 26 vuotiaana. Siitä lähtien olen kirjoittanut.

Olet kirjoittanut useita kirjoja, esimerkiksi Sacre Cordon Bleu: What the French Know about Cooking, sekä Sushi and Beyond: What the Japanese Know about Cooking. Miksi juuri ranskalaisesta ja japanilaisesta keittiöstä?

Ranskalainen syntyi siitä, että rakastan ruuanlaittoa. Kokkailin Jamie Oliver -keittokirjoista, joiden tarkoitus on saada ruoka valmiiksi mahdollisimman nopeasti. Se oli hieman turhauttavaa, koska osasin valmistaa ne jo, ja mietin mikä olisi seuraava taso. Yritin ajatella, kuka tekee ruuanlaitosta hyvin, hyvin monimutkaista ja vaikeaa – ranskalaiset. Joten siitä sain tämän idean, että matkustan Ranskaan, ilmoittaudun kokkikouluun ja opin kokiksi, jotta voin tehdä ruokaa ilman reseptejä ja tietäisin mitä olen todella tekemässä. Ajattelin, että moni voisi olla kiinnostunut siitä, koska Britanniassa olemme jo tehneet Jamie Oliverin ja vastaavien jutut ja ajattelin että useat muutkin etsivät varmaan seuraavaa askelta. Siksi tein sen.

Japanilainen, koska Ranskassa asuminen teki minusta liian lihavan. Minun täytyi opetella kuinka tehdä vähän terveellisempää ruokaa. Minä todella rakastin Japania ja haluan palata sinne.

Mikset ole tehnyt yhtään kirjaa...

Suomalaisesta ruuasta?

Haha, niin suomalaisesta JA englantilaisesta ruuasta?

Englantilaisesta ruuasta... No, ei ole syytä miksi ei.

Suomalaisesta ruuasta voisi ehkä tehdä pienen kolmisivuisen pamfletin... Ei, tuo oli todella töykeää, mutta se on kyllä totta. En ole kovin vaikuttunut suomalaisesta ruuasta. Olen vaikuttunut monen monesta asiasta Suomessa, mutta en ruuasta. VAIKKA, muutamien viime vuosien aikana Helsinki on puhjennut kukkaan, samalla tavalla kuin Kööpenhamina 15 vuotta sitten, joten suunta on oikea.

Kävin eilen illalla ulkona syömässä kustantajani kanssa ravintola Chef & Sommelierissa. Todella hyvä, he tekevät kaiken sen mitä tehdään Kööpenhaminassa ja yhtä hyvin. Uudenlaista, modernia pohjoismaista ruuanlaittoa. Hyvin mielenkiintoista ja uutta. Kehitystä tapahtuu ja olen huomannut teidän saavan omat food truckinne, eli suunta parempaan päin.

Mukava kuulla. Mainitsit, että rakastat monia asioita Suomessa. Lukiessani uutta kirjaasi havaitsin, että se toimisi hyvänä mainoksena Suomelle.

Toivon niin! Minusta te tarvitsette jonkun mainostamaan puolestanne, juuri sitä yritin tehdä kirjoittaessani lukuja Suomesta. Yritin sanoa englantilaisille ymmärtävätkö he kuinka hieno maa tämä on, tuntevatko he yhtään esimerkiksi tämän maan historiaa, joka on kiehtova, vaikea ja joissain suhteissa järkyttäväkin. Eikä ihmiset tiedä sitä, koska suomalaiset eivät ole niin hyviä tai kiinnostuneita kertomaan siitä maailmalle. Siksi halusin tehdä vähän "cheerleadingiä" Suomelle.

Booth Helsingin Kirjamessuilla

Kiitos siitä! Toivon, että mahdollisimman moni lukee tämän kirjan, enkä toisaalta epäilekään sitä.

Kiitos sanoistasi.

Asut siis Tanskassa?

Kyllä.

Ja vaimosi on tanskalainen?

Jep.

Siitäkö syystä kiinnostuit pohjoismaista?

Joo joo! Juuri vaimoni takia. En edes tiennyt missä Tanska on ennen kuin vaimoni... Kuten viikingit tekivät tuhat vuotta sitten, tulivat raahaamaan englantilaisia hiuksista takaisin asumaan Skandinaviaan... Vaimoni teki sen oikeastaan minulle. Hän sanoi ”tule asumaan Tanskaan vuodeksi ja palataan sitten Lontooseen”... Emmekä koskaan palanneet, koska saimme lapsia ja muuta.

Lapset tapahtuivat.

Lapset tapahtuivat! Kyllä, ja Tanska on loistava maa saada lapsia. Ehkä yksi maailman parhaista.

Se tosin pätee varmaan kaikkiin pohjoismaihin. Ne ovat loistavia lasten vapauksien kannalta, koulutuksen puolesta ja kunnioitus jota tunnette lapsianne kohtaan... Paratiisi perheille.

Olet varmasti oikeassa. Olin kuulemassa haastatteluasi aamupäivällä ja mainitsit jotain mitä The Economist oli kirjoittanut pohjoismaista ja keskinkertaisuudesta. Voisitko kertoa siitä?

The Economist kirjoitti varmaan reilu vuosi sitten ison artikkelin Skandinaviasta, mikä oli pääosin oikeastaan Ruotsista, mutta juttuun oli kirjoitettu rivi, jossa sanottiin, että nämä maat ovat maailman parhaita maita joihin syntyä - jos olet keskinkertainen. Jos omaa keskinkertaiset kyvyt, keskinkertaiset kunnianhimot, jos on tyytyväinen välimaastoon - maat ovat täydellisiä.

Minusta tuo on totta. Se on samalla näiden maiden hyvä, että huono puoli. Siitä löytyy plussia, sekä miinuksia.

Mielenkiintoinen ajatus. Pystyn yhdistämään tämän jollain tasolla ehkä suomalaiseen teatterikoulutukseen, jossa haetaan yksilöiden sijaan toimivaa ryhmää. Loistava näyttelijä saattaa mahdollisesti jäädä koulun ulkopuolelle, koska ei sovi siihen ryhmään jota haetaan, mikä ei ole kasassa enää koulun jälkeen. Ehkä samanlainen ajattelutapa näkyy meidän koko kulttuurissamme?

[huom. vrt. tässä ajatusta, mitä esim. Jouko Turkka on sanonut mm. Teatterikorkeakoulusta: ketkä hakijoista olivat niin hyviä, että Suosalolta suljettiin koulun ovet kaksi kertaa?]

Kyllä, kollektivismi, yhteisöllinen kulttuuri. Kokoaa ihmiset yhteen ja haluaa ihmisten olevan samanlaisia. Sen voi sanoa olevan uhkaava tapa kontrolloida ihmisiä, mutta en tiedä onko se totta.

Skandinaaviset kulttuurit eivät kannusta erilaisuuteen, tai "hulluun kunnianhimoon", tai hullutteluun, tai ei ehkä edes luovuuteen... En nyt väitä etteivätkö pohjoismaalaiset ole luovia, mutta ihmiset jotka haluavat olla erilaisia puristetaan ja painetaan takaisin ruotuun ja kollektiiviin. Nyt puhun tietenkin yleisesti, eksentrikkoja, ”hulluja” ihmisiä on…

Ja he tulevat kaikki Helsinkiin. Erilaisuus voi olla hankalampaa mitä kauemmas lähdet suurista kaupungeista, pienempiin kaupunkeihin, kyliin tai muihin yhteisöihin.

Joo, koska edelleen myös Oslon, Kööpenhaminan tai Tukholman ulkopuolellakin on (enkä tarkoita tätä nyt negatiivisella tavalla) maalaismentaliteetti, mikä pitkin historiaa on tarkoittanut monesti negatiivista suhtautumista erilaisuuteen. Kollektiivisuutta; älä tee itsestä numeroa. Tanskalaisilla on sanonta, älä heiluta käsäisi liikaa. Älä kiinnitä huomiota itseesi, siitä on kyse. Ja näytteleminen on hankala juttu Skandinaviassa. Esimerkiksi jos tanskalaisesta näyttelijästä tulee iso nimi Hollywoodissa, ensimmäinen asia mitä hoetaan tanskalaisessa mediassa on kuinka tavallisia he ovat: kuinka vielä käydään lähikaupassa ostoksilla ja kuinka heissä ei ole mitään erityistä. He tietävät, kuinka helposti heidät voidaan ampua alas.

Pohjolan onnelat (Docendo, 2014)

Pohjolan onnelat on ensimmäinen suomeksi käännetty kirjasi. Miltä se tuntuu?

Olen hyvin ylpeä ja innoissani, tämä on fantastista. Kirjailijalle suurin kunnianosoitus on, että kustantamo kuten Docendo käyttää rahaa ja vaivaa kirjan kääntämiseen ja paketointiin ja myymiseen... Se on fantastista. Omista kirjoistani tätä on muuten käännetty eniten, muun muassa kiinaksi ja puolaksi.

Muistatko kuinka monessa maassa kirja julkaistaan?

Kirja on myyty ainakin Australiaan, Uuteen-Seelantiin, Etelä-Afrikkaan ja Kanadaan. Se julkaistaan Yhdysvalloissa tammikuussa... Taiwaniin, Kiinaan ja pohjoismaihin. Ainakin kymmeneen maahan.

Onnittelut siitä. Kuinka hyvin tunnet suomalaista taidetta, kirjallisuutta, elokuvaa, musiikkia...?

Sitä kantautuu meille hyvin vähän. Sitä kulkee hyvin niukasti Suomen rajojen ulkopuolelle. Kaurismäki on ainoita nykyajan suomalaisia taiteilijoita, joka on kansainvälisesti tunnettu.

Ja arvostettu.

Arvostettu, mutta edelleen suhteellisen pienissä piireissä. Ei ihan arthouse, mutta "rajoitettujen piirien" arthouse seuraa häntä. Silti, kaikki ketkä tietävät hänet rakastavat hänen töitään. Minä rakastan, hän on hämmästyttävä. Ei ehkä paras mainos Suomelle, mutta uskomaton taiteilija.

Tietouteni suomalaisesta kulttuurista on hyvin rajoittunutta, mutta jos mennään 200 tai 150 vuotta, taaksepäin esimerkiksi Tolkien sai vaikutteita kulttuuristanne, kuten mytologinen kirjallisuus yleensä. Tiedän myös Lordin. Rajoittunutta, mutta minusta se on teidän syynne, ei minun. Syytän suomalaisia siitä ettette huutele itsestänne. Ja tietysti teillä on tämä fantastinen, mikä hänen nimensä olikaan... Kirjailija, myydyimpiä kirjailijoitanne…

Sofi Oksanen? Oletko lukenut hänen kirjojaan?

Sofi, joo. En ole lukenut. Tiedätkö, viikossa kuulen varmaan sadasta uudesta kirjasta, jotka haluaisin lukea.

Niin, ja ennestään on jo niin paljon klassikoita joita ei koskaan ehdi lukea...

Nimenomaan, niihin suorastaan hukkuu. Haluaisin kyllä lukea enemmän kirjoja, mutta aikaa ei ole. Me sotasankarit (Catch-22) on vielä lukematta, olen yrittänyt lukea sitä vuosia. Olet oikeassa, pitäisi lukea klassikot ensin…

No en nyt tiedä välttämättä ensin… Klassikoita syntyy joka hetki.

Niin... Olen kirjoitanut nyt kirjoja perä perään viimeiset 10 vuotta. Kun lopetan edellisen aloitan uuden, ja aina on 100 kirjaa jotka täytyy lukea itse aiheesta. Miltei koskaan ei ole tilaa lukea mitään muuta. Huvilukemista ei paljoa tapahdu.

Kuinka me suomalaiset voisimme sitten myydä itseämme maailmalle? Ruotsilla on ABBA, Bergman ja kaikki, Tanskalla on vahvasti nouseva elokuvateollisuus Mads Mikkelsenin ja Susanne Bierin ohella...

Mutta onhan teillä Marimekko ja Itella ja Kaurismäki ja Lordi ja Angry Birds... Onhan teillä muutamia isoja kansainvälisiä brändejä.

Meillä oli Nokia...

Teillä oli Nokia. Te saatte varmasti uuden Nokian, älä huoli... Maksa minulle konsultointipalkkio niin autan pelastamaan Suomen. Mutta rehellisesti, nämä Tanskan ja Ruotsin kulttuuriset vientituotteet ovat olleet valtavia, eikä niitä voi noin vain luoda. Valtiot eivät saa niitä tapahtumaan. Tapahtuu vain maagisia asioita kun lahjakkaat ihmiset tulevat mukaan, esimerkiksi Stieg Larsson. Ei Stieg Larssonia voi luoda, se vaan tapahtuu. Täytyy ristiä sormet ja toivoa että se tapahtuu.

Teillähän on valtion omistama TV-kanava? He voivat tehdä saman minkä tanskalaiset tekevät, eli sijoittaa käsikirjoittajiin ja antaa heille aikaa kehittyä. Ja kun Tanskan TV tekee sopimuksen, sitä ei tehdä pelkästään yhteen kauteen ja sanota ”katsotaan miten käy”, vaan kolmeen kauteen! Näin saadaan henkilöhahmoille aikaa kehittyä, käsikirjoittajalle tilaa hengittää ja katsojille aikaa oppia tuntemaan hahmot. Sen valtio voi asian eteen tehdä – rahoittaa taiteita.

Mutta toisaalta ihmiset voivat kyseenalaistaa halutaanko rahat pistää ennemmin sairaalaan vai pitäisikö näyttelijäopiskelijoita olla 12 sijaan 13. Vaikea kysymys. Varsinkin kun Apple tuhoaa teidän teollisuutenne, kuten herra Stubb väittää.

Se on aika naurettava väite.

Kirjoitit kirjassasi, että sinulle sopisi hyvin jos suomalainen johtaisi maailmaa. Kuvitellaan, että näin olisi ja suomalainen todella johtaisi maailmaa. Mikä olisi toisin?

Todella hyvä kysymys.... Se mihin pyrin kirjoittaessani tuota oli, että tarvitsemme johtajan johon voimme luottaa. Käytännöllisen henkilön, joka tarkoittaa ja tekee mitä sanoo. Suomalaisiin voi luottaa ja he pitävät sanansa. Britanniassa todella tarvitsimme sellaisia poliitikkoja. Suomi ja suomalaiset poliitikot tasapainoilivat 50 vuotta hienoin tuloksin, koska… no, Suomi ei ole Liettua, Latvia, eikä Estonia.

Great to have met you.

Lopuksi pyysin omaan Pohjolan onnelat -kappaleeseeni signeerauksen. Raukeana haastattelun jälkeen tavasin nimeni vielä väärin (i:n ja e:n lausuminen meni hiukan väärin), mutta sehän on vaan hauskaa. Tajusin kyllä lausua "Jesse" englanniksi, mutta liian myöhään. Ei siinä mitään, tulipahan vielä kirjallinen muisto tästä tapahtumasta. Olen tyytyväinen.

Michael Booth: Pohjolan onnelat

Docendo 2014. 300 sivua.

Neljä päivää kirjoja: reportaasi Helsingin Kirjamessuilta 2014

Päivä 1:

Olen reilu viikon ollut surun murtama lähipiirissä sattuneen kuolemantapauksen johdosta, josta kirjoittanen tänne blogiinikin myöhemmin. Viikko on mennyt täysin sumussa, joten tänään oli hyvin voimia vievä päivä.

Jörn Donner

Kävin hakemassa Docendon osastolta heidän tuoreet Kauko Röyhkän kirjoittamat kirjat Armanin maailma ja Et muuten tätäkään usko: Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä. Lisäksi Atenan osastolta loistavan Roope Lipastin Halkaisukirvesmiehen. Teoksista erikseen kirjoitan tänne pian.
Kansallisteatterin osastolta löytyi edullisesti muutama näytelmäkirja, sekä jostakin Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis (pokkarin omistin jo aiemmin, nyt löytyi edullisesti kovakantisena).
Kävin kuuntelemassa Jörn Donnerin, sekä näyttelijä-teatterijohtaja Asko Sarkolan haastatteluja. Jälkimmäiseltä sain myös signeerauksen loistavaan muistelmateokseen Asko Sarkola: Naurun takana (WSOY), jonka on kirjoittanut ylös Liisa Talvitie.

Ensimmäisen päivän suurin haaste oli pari päivää sitten ehdotettu haastattelu. Kustannusyhtiö Docendo julkaisi englantilaisen freelance-journalisti, ruoka- ja matkailutoimittaja Michael Boothin uusimman kirjan, Pohjolan onnelat (The Almost Nearly Perfect People: The Truth About Nordic Miracle). Minulle ehdotettiin haastattelua ja tartuin tuumasta toimeen. Haastattelu meni hyvin ja julkaistaan erillisessä päivityksessä.

Kuten varmaan tiedätte, Kirjamessujen yhteydessä järjestetään myös Musiikki-, sekä Viini, ruoka ja hyvä elämä -messut. Molemmat olivat tänä vuonna suuria pettymyksiä. Musiikkimessuilla oli muutama hassu levymyyjä (joiden tavarat olivat tosin hyviä), lava jolla esiintyy muusikkoja, joista suurimman osan nimiä en (ainakaan vielä) tunnista. Hyvin turha festari oli tämä puoli.

Asko Sarkola ja Liisa Talvitie

Viini, ruoka ja hyvä elämä oli myös pohjanoteeraus. Ilmeisesti Messukeskus haluaa enemmän tuottoa itselleen tms. kun enää ei ollut kunnon syömäpaikkoja. Jos haluaa syödä jotain lämmintä täytyy syödä jossain Messukeskuksen omassa paikassa, joihin lukeutuu myös Hese. Missä australialainen burgerpaikka menneiltä vuosilta? Missä ranskalainen pizzakoju? Tänä vuonna löytyy pelkkä pannupizzamesta, joku ihme halloumivaunu, sushia ja kreikkalainen ruokavaunu. Muuten kojut ovat ihan hyviä, jos haluaa viedä kotiin jotain. Mahtavia pretzeleitä ja patonkeja ja hyviä juustoja (vaikkakin lempparini menneiltä vuosilta ei osallistunut, se brittiläinen cheddarkoju).
Söinkin jälleen ruokamessuilla paljon juustoja.

Tähän voisin heittää muuten yhden kuolemattoman heiton ruokamessuilta parin vuoden takaa. Silloin oli tasokasta syömistä ja paljon. Kaikkien niiden herkkujen keskellä oli kuitenkin pissislauma. Keskimmäinen porukasta, laukku käsitaipeellaan sanoi ärsyttävällä, narisevalla äänellään:
"Mennääx hesee?"

Päivä 2:

Ensimmäisestä päivästä olin aika poikki, energiatasoni laski hyvin nopeasti. Mikään ei jaksanut oikein kiinnostaa, ja parin tunnin käppäilyn jälkeen olin jo ihan loppu. Ostin ylihintaisen Cokiksen, istuin juomaan yläkertaan ja puhumaan puhelimessa.

Sinänsä messupäivä käynnisyi hyvin, samantien astuessani sisään Riku Rantala ja Tunna Milonoff kävelivät vastaan. Heidän karismansa melkein horjautti minut.

Tein Musiikkimessuilta heräteostoksen, Juice Leskinen & Coitus Intin Per Vers, runoilija -vinyylin 40-vuotisjuhlapainoksen. En ollut suunnitellut albumin ostoa aiemmin, mutta tiesin levyn olevan 500 kappaleen rajoitettu painos, mikä on ensinäkin painomääränä aivan törkeän pieni. Toiseksi, tämä kappale kuului ensimmäiseen kymmeneen, ollen 10/500! Noin alhainen numero on hieno löytö.

Juha Metso, Ville Haapasalo ja
Kauko Röyhkä

Kaikkein suurin Aku Ankka -piirtäjä, Don Rosa, oli messuilla myös. Oli hilkulla että olisin ostanut jonkun hänen kauniin sarjakuvakirjansa, mutta päätin toisin. Jonot olivat valtavat puolta tuntia ennen itse signeerauksen alkua… Enkä ihmettele. En ole koskaan ollut mikään suuri Aku Ankka -fani, kuten niin moni muu suomalainen. Kun olin pieni, meille tuli hetki tämä sarjakuva postista. Meillä on tallella vielä irtonumeroista koottu, syntymävuoteni 1992 Aku-vuosikerta, jonka juuri enoni minulle hankki. Anyway, Don Rosan piirrosjälki on kauneinta mitä sarjassa on nähty. En päätynyt kuitenkaan hankkimaan mitään - ainakaan vielä.

Päivän suurin hetki oli illalla, kun Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä ja Juha Metso esiintyivät Aleksis Kivi -lavalla. Sen jälkeen massiiviset jonot, kuten viimekin vuonna. Kirjahan on siis Röyhkän kirjoittama ja Metson upeasti kuvaama haastattelukirja Et muuten tätäkään usko - Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä (Docendo). Kirjoitus kirjasta edellisessä postauksessa.

Söin Ruokamessuilla juustoja.

Päivä 3:

Tähän mennessä paras päivä. Näin kaksi Jari Tervon haastattelua Revontultentiestä (WSOY), ja sain signeerauksen omaan kappaleeseeni kyseisestä uutuudesta, sekä vähän vanhempaan novellikokoelmaan Siperian tango (WSOY). Tervo hymyili ja totesi kirjan hienosti kellastuneeksi. "Ajan patinaa", nauroin. Tervo haistoi kellastunutta sivua ja hymyili lämpimästi. Huikea mies.
Revontultentien alkuperäinen nimi taisi olla muuten Mustajalka, sillä messulehdessä lukee joka kohdassa se. Nimi ilmeisesti vaihtui viime hetkillä...

Jari Tervo ja Baba Lybeck

Seuraavana vuorossa kirjailija-kolumnisti Roope Lipasti. Hän on hulvaton. Myös häneltä kuuntelin kaksi haastattelua, kahdesta eri kirjasta. Kunnon virkamies Virtanen (Karisto), sekä Halkaisukirvesmies: Elämä ja vähäisemmät teot (Atena). Sain signeerauksen omaan Halkaisukirvesmieheeni.

Esko Roine ei esittelyjä kaipaa. Näyttelijä-teatterijohtaja täytti juuri 70 vuotta ja painaa edelleen. Uusi produktio aluillaan Helsingin Kaupunginteatterissa, Tampereen Työväen Teatterin Mielensäpahoittaja ja poikaa esitetään jopa täällä Helsingissä asti, sekä messujen jälkeen Roine sanoi kiirehtivänsä Tampereelle Kvartetin esityksiin... Like kustansi Annika Grahnin ja Eija Mäkisen kirjoittaman kirjan näyttelijälegendasta. Kirjan nimi on osuvasti Esko Roine.

Roope Lipasti

Päivän ehkäpä yllättävin tapaus oli Sonata Arctican esiintyminen Musiikkimessujen puolella. Kemiläinen bändi (myös minä olen Kemissä syntynyt) esiintyy Japania myöten maailmalla, päättäen juuri mittavan kiertueensa Yhdysvalloissa. Tänään Sonata esitti yleisön toivomia kappaleita, mm. klassikon Tallulah. Paasilinna on julkaissut bändin tähänastisesta taipaleesta kirjan.

Myös antikvariaattipuolelta tein pari löytöä: Tammen Keltaisen kirjaston kerääjänä löysin suht edullisesti ensipainoksen Don DeLillon Mao II, sekä toisen painoksen Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla.

Kirjakahvilassa kuultiin iltapäivällä yksi päivän ja oikeastaan koko messujen parhaista haastatteluista, kun ääneen pääsi Roman Schatz. Voi maamme, Suomi (Johnny Kniga) kuulosti erittäin hyvältä kirjalta. Täytyy pitää silmät ja lompakon nyörit auki.

Sonata Arctica

Sain nimmarin myös Kauko Röyhkän Etelän peto -vinyyliin, jonka upean kansikuvan on kuvannut myös Haapasalo -kirjoistakin tuttu valokuvataiteilija Juha Metso. Vinyyli on sinänsä harvinainen, koska se vedettiin myynnistä. Ilmeisesti kansikuvassa oli jotakin mille ei loppupeleissä ollut tekijänoikeuksia. Se ei silti poista sitä faktaa, että kuva on upea, eikä levyn sisältökään ole hassumpi. "Ai perkele!" Röyhkä naurahti nähdessään ja nimmaroidessaan levyn.

Kolmannen päivän päätti Arman Alizadin ja Kauko Röyhkän keskustelu Armanin maailma -kirjan (Docendo) tiimoilta. Signeerauksen hankin siihen, sekä Röyhkältä vielä erikseen hänen esikoisteoksensa ensipainokseen, Tien laidalla Waterloohon (Weilin+Göös), joka julkaistiin 1980.
Taiteilija vaikutti aidosti iloiselta, kuten vinyylinkin kohdalla aiemmin. "Ja alkuperäisillä kansilla!", hän sanoi ennenkuin signeerasi kirjansa. Kiitin, ja hän vaikutti olevansa otettu.

Söin Ruokamessuilla juustoja.

Päivä 4:

Oikeaan päivärytmiin on palattu, sillä kelloja siirrettiin edellisenä yönä tunnilla taaksepäin. En ole koskaan ymmärtänyt miksi kelloja pitää siirtää eteenpäin… Koko elämän rytmi menee puoleksi vuodeksi sekaisin. Siirto ei tosin parantanut oloani, olen henkisesti edelleen poikki, eikä kamalasti huvittanut lähteä koko messuille.

The one and only: Paavo Väyrynen

Tavallaan tämä oli Paavojen päivä. Ensin menin ystäväni kanssa kuuntelemaan etuliitteitä kaipaamatonta Paavo Väyrystä. Se on aina yhtä viihdyttävää. Hän selvästi pitää itsensä vertaamisesta Kekkoseen. Toinen Paavo oli entinen pääministeri Paavo "Pöö" Lipponen. Hän oli olemukseltaan kuin suomalainen Winston Churchill (en itsekään allekirjoita tätä väittämää, mutta ainakin yhdennäköisyyttä saattaa löytyä), enkä jaksanut kuunnella häntä kymmentä minuuttia kauempaa. Tykkäsin myös siitä, että Lipponen julkaisi juuri toisen muistelmateoksensa Murrosten aika, hyläten näin v. 2009 aloittamansa muistelmasarjan kokonaan (ensimmäinen kirja oli nimeltään Muistelmat 1, kakkosta ei taida tulla).

Ex-runoilija: Jari Tervo

Hyvä ystäväni vertasi kirjamessuja festareihin. Jos haluaa hyvän istumapaikan messuilta, täytyy toimia kuten festareilla toimitaan ja mennä kuuntelemaan edellinen esiintyjä vaikkei se kiinnostaisikaan. Moni taktikoi näin, ainakin kun menin kuuntelemaan Takauma-lavalle Jari Tervoa. Aihe oli erittäin mielenkiintoinen ja kulki nimellä Ex-runoilija Jari Tervo. Saimme kuulla kaksi hänen itsensä kirjoittamaa runoa, tekijänsä lausumana. Harvinainen hetki. Harva varmasti tietää, että ennen romaanien kirjoittamista Tervo kirjoitti neljä runoteosta, joista ensimmäinen, Tuulen keinutuoli (WSOY) julkaistiin vuonna 1980. Kun vein omani signeerattavaksi Tervo oli yllättynyt ja hymyili leveästi. Ei varmasti keinu kovin usein vastaan tuo kirja.

Poliittispainotteisen päivän päätti ulkoministeri Erkki Tuomioja. Häntä haastateltiin poliittisten päiväkirjojensa Siinä syntyy vielä rumihia (Tammi) yhteydestä. Päivän järkevin poliittinen äännähdys.

Törmäsin toiseen ystävääni, ja tiedustellessani häneltä onko hän vieraillut musiikki- tai ruokamessuilla, vastaus oli osuva: "Onko täällä musiikkimessut?"

Kävin vielä syömässä ruokamessuilla juustoja, tein viisaan ostopäätöksen ja ostin yhden. Elvis has left the building. Vuoden päästä seuraavat messut - niitä odotellessa.


Blogini Kirjamessu -kilpailun ja lipun messuille voitti Petri. Hänen vastauksensa lempikirjasta oli: "Vilmos Kondorin Budapestin vakooja. Hänen kirjasarjansa vie hyvin toisen maailmansodan aikaiseen Budapestiin." Vinkki pistetään korvan taakse, vielä kerran onnittelut voitosta!


Listaan vielä tähän teokset, joihin sain signeerauksen messuilla:

Arman Alizad ja Kauko Röyhkä: Armanin maailma (Docendo)
Michael Booth: Pohjolan onnelat (Docendo)
Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä ja Juha Metso: Et muuten tätäkään usko: Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä (Docendo)
Tuomas Kyrö: 700 grammaa (WSOY)
Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies - Elämä ja vähäisemmät teot (Atena)
Esko Roine: Esko Roine (Like)
Kauko Röyhkä: Tien laidalla Waterloo (Weilin+Göös)
Kauko Röyhkä: Etelän peto -vinyyli (Svart)
Asko Sarkola ja Liisa Talvitie: Asko Sarkola - Naurun takana (WSOY)
Jari Tervo: Tuulen keinutuoli (WSOY)
Jari Tervo: Pohjan hovi (WSOY)
Jari Tervo: Siperian tango (WSOY)
Jari Tervo: Revontultentie (WSOY)
Erkki Tuomioja ja Veli-Pekka Leppänen: Siinä syntyy vielä rumihia - Poliittiset päiväkirjat 1991-1994 (Tammi)

Et muuten tätäkään usko - Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä (2014)

Kansikuva: Juha Metso

Vuosi sitten alkoi suuri myllerrys erään suomalaisen näyttelijän ympärillä. Tarkalleen ottaen se myllerrys alkoi vasta Suomessa. Venäjällä Ville Haapasalo on ollut yksi maan suosituimmista näyttelijöistä jo melkein kaksi vuosikymmentä. Talouslehti Forbes arvioi hänet Venäjän 3. tärkeimmäksi kasvoksi viime vuonna.
Syksyllä 2013 Docendo julkaisi Et kuitenkaan usko: Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä. Kustantaja ja kirjan tekijät uskoivat olevansa realisteja, kun painomääräksi sovittiin 4 500 kappaletta.
Ville oli kuulemma ainoa joka uskoi kirjan myyvän yli 10 000 kappaletta.
Loppupeleissä kirjaa on vuodessa myyty yli 50 000 kappaletta.
Ihan jees. Hittiä ei ilmeisesti pysty aavistamaan.

Kuten ensimmäinen osa, myös tämä on haastattelukirja. Jos et ole tutustunut, se tarkoittaa sitä miltä kuulostaakin; kysymykset ja vastaukset on painettu, eli myös kirjailija pääsee omalla tavallaan ääneen. Muusikko-kirjailija Kauko Röyhkällä on pitkä historia kirjallisuuden parissa: hän julkaisi esikoisteoksensa Tien laidalla Waterloo (Weilin+Göös) samana vuonna kuin esikoisalbuminsa Steppaillen (EMI). Vuosi oli 1980. Tähän asti kirjoja on julkaistu parisenkymmentä, levyjä vielä enemmän. Röyhkä käy fiksua ja mielenkiintoista dialogia Haapasalon kanssa, esittäen juuri ne oikeat kysymykset, joihin minäkin lukijana tahdoin vastaukset.

Kirjakolmikko signeeraamassa Helsingin
Kirjamessuilla 2014

Toisenlaista dialogia Haapasalon kanssa käy valokuvataiteilija Juha Metso. Viime vuonna tutustuin hänen upeisiin kuviinsa ensimmäisen Haapasalo -kirjan lisäksi myös toisen kirjan kautta - Sielun veljet: Kuvat, joka on tehty yhdessä Vesa Sirénin kanssa.
Tämän kirjan kuvat ovat peräisin sekä hänen omilta matkoiltaan, että tällä uudella haastattelumatkalla Georgiassa. Metso on palkittu useasti, mm. Vuoden lehtikuvaajana (2000), sekä ollut kolme kertaa Fotofinlandia -finalistina vuosina 1990, -92 ja -96. Hänet palkittiin myös tänä vuonna vuoden henkilökuvantekijänä, juurikin Ville Haapasalosta.

Kirjassa Ville sivuaa Venäjän mafian ja henkimaailman lisäksi mm. 30 päivää -sarjojaan, sekä valitettavan ajankohtaista Ukrainan tilannetta. Helsingin kirjamessuilla Haapasalo kertoi osan tästä jatko-osasta löytyvän myös netistä venäjäksi - tosin sitä ei enää kuulemma tunnista edes samaksi kirjaksi! Venäläiset ovat tulkinneet kirjan lausunnot Ukrainan vastaisiksi, kun Ukraina taas lukee Villen olevan heidän puolellaan. Monitulkintainen kirja, kenties?

Alkuperäiskansojen lisäksi kirjassa seikkailevat myös Sarah Jessica Parker ja Sharon Stone. Ville vaihtaa hississä pari sanaa itsensä Elton Johnin kanssa - esiintyväthän he kerta samoissa juhlissakin.

Loppukaneetti:
Jos pidit ensimmäisestä osasta, pidät myös tästä.
Jos et ole lukenut ensimmäistä osaa, lue se, koska todennäköisesti pidät siitä.
Ville on uskomaton tarinankertoja. Vaikka ei lukisi paljon, uskon että tämä uppoaa hyvin moneen erilaiseen lukijaan ja ihmiseen.

Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä ja Juha Metso: Et muuten tätäkään usko - Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä
Docendo, 2014. 221 sivua.

Jari Tervo: Revontultentie (2014)

Revontultentie (WSOY, 2014)

Tässä tulee ensimmäinen kirjakirjoitukseni! Jostain syystä tätä on erittäin hankala aloittaa...

Voisin aluksi kertoa omasta suhteestani kirjailijaan, Jari Tervoon. Henkilökohtaisesti pidän häntä Suomen mahdollisesti hauskimpana miehenä. Uutisvuoto toi hänet minulle ensimmäisen kerran tutuksi, melkein 10 vuotta sitten. Sitä hyvää aikaa, jolloin vielä Tabermann oli vastajoukkueen kapteeni.

Tervon kirjallisuus aukeni minulle vasta pari vuotta sitten, kuten kirjallisuus yleensä. Nähkääs, olen aina lukenut elämäkertoja ja muistelmia - ne on ollut mulle se juttu. Ala- ja yläasteen aikoihin lukeminen oli minulle pelkästään pakkopullaa, jotain mitä pitää tehdä. Ja kaikkihan tietää, jos jotain pitää tehdä, pakotetaan tekemään jotakin, kaikki ilo on tiessään. Ysillä tapahtui kuitenkin jotain: luin Agatha Christien jännärin (jonka alkuperäinen nimi on pannassa, en siis mainitse koko kirjan nimeä, sillä nykyinen nimi spoilaa oikeastaan kaiken. Vähän niinkuin The Shawshank Redemption -leffan suomennos). Rakastin sitä, ja tähän päivään asti pidän sitä yhtenä parhaista lukemistani kirjoista. Nykyään luen huomattavasti enemmän, vaikka täytyy myöntää että aina voisi lukea enemmänkin.
Väitän silti olevani intohimoinen kirjojen lukija ja keräilijä. Kun sähkölaskut jäävät maksamatta ja katto viedään pääni päältä, kirjoja riittää vaikka pieneksi taloksi asti. Kaksi huonetta ja keittiö.

Ensimmäinen lukemani Tervo oli Layla (2011). Kirjan ja ruusun päivän Jarrusukka (2013) tuli luettua ilmestyessään. Esikoisen (2013) ehdin ostaa, mutta toistaiseksi en ole ehtinyt sitä vielä lukea. (Tämä saattaa kohauttaa useita lukijoitani, ottaen huomioon, että aion kirjoittaa lukemastani Esikoisen "itsenäisestä jatko-osasta", kuten takakansi lupaa.)

Nautin lukukokemuksesta.

Kuva: Veikko Somerpuro

Revontultentie osoitti jälleen, kuinka taitavasti Jari Tervo kynäänsä käyttää. Tervo on koomikko, mutta ilman vitsejä. Siksi varmasti hänen juttunsa minuun niin kovasti iskevätkin: hän kertoo asian, mutta niin loistavasti että se saa räjähtämään nauruun.
Esikoisen tavoin kirja on Jari-nimisen lapsen päiväkirjamerkintöjä '70-luvun alun Rovaniemeltä. Teos on fiktiivinen romaani, joka ammentaa tai on ammentamatta todellisista tapahtumista kirjailija Jari Tervon nuoruusvuosilta. Silti voisin verrata tätä eräänlaiseksi humoristiseksi suomalaiseksi Knausgård-sarjaksi (ksi, ksi, ksi, ksi. Useiden muiden tavoin oletan, että kolmas osa on tulossa).
Ja vaikka nyt sanoinkin, että kirja on huomiristinen, en tarkoita että se olisi komedia. Kutsuisin tätä ennemmin kevyeksi ja hauskaksi teksti-ikkunaksi nuoren pojan elämään 70-luvun Lapissa, ajassa ja paikassa jolloin Timo K. Mukkaa saattoi vielä seurata kotiovelle asti.

14-vuotias päiväkirjailija Jari ryhtyy marxismin vahvaksi lähettilääksi, käy kondomiostoksilla, astuu Marlon Brandon askelissa Wounded Kneen intiaanien puolelle, ja viettää aikaansa hienon Cassette Recorderinsa parissa, kuunnellen tarinoita Erkki-sedän sotavuosilta. Jarin mielessä alkaa hahmottua mahdollinen ura kirjailijana…

Revontultentiellä (ja toisinaan vähän kauempanakin) seikkailevat mm. pikkusisko Maija, pikku-Lenin, äiti ja isä, isovanhemmat Esme ja Erkki, opettaja Orankivaara, suuri rakkaus Irene, intiaaneja, sekä show'n varastava pikkuveli Unto Abraham.
Unto Abraham nousi suosikikseni: hänen kohelluksensa olivat minulle takuuvarmoja naurun hetkiä.

Jari Tervo: Revontultentie
WSOY 2014. 312 sivua.

Voita lippu Helsingin Kirjamessuille!

Luit aivan oikein!

Kulttuurishokki -bloggaa Helsingin Kirjamessuilta tänä vuonna. Sen kunniaksi Kirjamessut ja minä tarjoamme blogini seuraajille mahdollisuuden voittaa yhden vapaalipun messuille (arvo 16 €).
Messut järjestetään 23.-26. tätä kuuta, eli kahden ja puolen viikon kuluttua. Samalla lipulla pääset osallistumaan myös Kirjamessujen yhteydessä järjestettäviin Musiikki-, ja Viini, ruoka & hyvä elämä -messuille. Lippu oikeuttaa osallistumaan yhtenä vapaavalintaisena päivänä (to, pe, la, su).

Miten osallistun?

Se on helppoa! Pistät minulle joko sähköpostiin jesse.raatikainen[at]wippies.fi tai Facebookiin vastauksen kysymykseen:

Mikä on suosikkikirjasi ja miksi?

Osallistua voit kahden viikon ajan. Voittaja valitaan sunnuntaina 19. päivä ja hänelle ilmoitetaan henkilökohtaisesti. Vastaus ja perustelut tullaan julkistamaan blogissani.


Kirjamessut on huikea tapahtuma. Olen itse käynyt siellä joka vuosi, varmaan vuodesta 2009.

Tänä vuonnahan on ilmestynyt paljon hienoja uutuuskirjoja. Muutamia mainitakseni:
Jari Tervon uusin, Revontultentie (WSOY), on itsenäinen jatko-osa viime vuotiselle Esikoiselle.
Kauko Röyhkä saapuu messuille useiden uusien kirjojensa tiimoilta. Hän on työstänyt jatko-osan valtaisan suosion saaneelle Ville Haapasalo -elämäkertateokselle (jonka kuvituksista vastaa loistava valokuvataiteilija Juha Metso) Et muuten tätäkään usko - Villen 2000-luku Venäjällä (Docendo), sekä Arman Alizadista kertova Armanin maailma (Docendo). Hänen vaimonsa Olga Välimaa on toimittanut Röyhkän Facebook-päivityksistä kirjan Kauko Röyhkä (virallinen) (Like).
Mad- ja Docventuresin parivaljakko Riku Rantala ja Tunna Milonoff ovat kasanneet kokoon uuden Madventures maailmanselitys -teoksen (WSOY/Johnny Kniga).
Myös kahdelta näyttelijä-teatterijohtajalta on julkaistu muistelmateokset. Asko Sarkola - Naurun takana (WSOY), sekä Esko Roine (Like).
Mainiolta Roope Lipastilta on julkaistu jopa kaksi teosta, Halkaisukirvesmies: elämä ja vähäisemmät teot (Atena) ja Kunnon virkamies Virtanen (Karisto).
Esittelyjä kaipaamaton Jörn Donner on julkaissut rikosromaanin Poika ja isä (Otava).
Erkki Tuomiojan Siinä syntyy vielä rumihia - Poliittiset päiväkirjat 1991-1994 (Tammi). Tänä vuonna on julkaistu myös useita Tammen Keltaisen kirjaston -kirjoja, mm. Haruki Murakamin uutuus Värittömän miehen vaellusvuodet. Ikuisuusvuonon profeetat -kirjailija Kim Leine saapuu myös messuille!

Lisäksi paljon mielenkiintoisia keskustelutilaisuuksia ja haastatteluja. Kannattaa tsekata messuesitte painamalla tästä.
Mikäli onni ei suosi, lippuja voi myös toki ostaa. Itse suosittelen kokoaikalippua, mikä kustantaa opiskelijoilta, eläkeläisiltä ja varusmiehiltä 20 €, tai aikuiselta 30 €. Kopsasin yksilölippujen hinnaston tähän alle:

Aikuiset 16 €/hlö
Lapset (7-15 v.), eläkeläiset, varusmiehet, opiskelijat 10 €
Ryhmälippu (väh. 10 hlöä) 10 €/hlö
Perhelippu (max. 2 aikuista ja alle 16 v. lapset) 37 €

Alle 7-vuotiaat ilmaiseksi.
Alle 12-vuotiaat vain aikuisen seurassa.

Ps. Ilokseni voin ilmoittaa, että pian blogissani on luettavissa myös kirjaesittelyjä. Stay tuned!

Kansallisteatteri: Vanja-eno

Krista Kosonen, Eero Aho, Emmi Parviainen ja Kristo Salminen
Kuva: Stefan Bremer

Reilu kaksi kuukautta sitten näin Helsingin Kaupunginteatterin version Vanjasta. Sääliksi, tai onneksi, muistini on lyhyt ja näiden kahden näytelmän tarkka vertaaminen jää heikoksi - mikä lienee hyväkin asia.

Teitä lukijoitani mahdollisesti tympii jo ainainen hehkutukseni.
Kestäkää se.

Uskon, että kun Kansallisteatterista tehdään kirjoja tämä näytelmä tullaan muistamaan niissä yhtenä merkittävimpänä teoksena. Tämä oli kertakaikkiaan erinomainen nykyaikainen tulkinta Tšehovin suuresta klassikosta.

Seela Sella ja Emmi Parviainen
Kuva: Stefan Bremer

Markus Tsokkisen upea lavastus. Pirjo Valisen onnistunut puvustus. Sanna Salmenkallion komea musiikki ja äänisuunnittelu… Näytelmä on (jälleen) hieno osoitus siitä, kuinka yhteistyö on teatterissa kaikki kaikessa.

Paavo Westerberg on yksi näitä ihmisiä, joita kutsun yhdeksi Suomen tärkeimmistä käsikirjoittaja-ohjaajista nykypäivänä. Olen nähnyt kaksi hänen itsensä käsikirjoittamaa ohjausta (Valhe, joka on yksi parhaita näytelmiä joita olen nähnyt - näin sen Kansallisessa kolmesti, sekä He eivät asu enää täällä). Westerberg on minulle laadun tae, ja siksi odotinkin paljon tästä Vanjasta. Edelliset näkemäni näytelmät ovat kuitenkin olleet hyvin intiimejä, joten jännitin kuinka hän saa suuren näyttämön hyppysiinsä varsinkaan kun ei ohjaa omaa tekstiään. Voin kertoa, ei tee heikkoakaan.

Tämä versio on itsessään jo äärimmäisen eeppinen, mikä oli ehkä aika rohkea veto. Varsinkin jos nyt vertaan siihen HKT:n versioon, mikä oli hyvin pieni, pienen näyttämön versio. Ja ylittämätön siinä.
Sanoisin molempien olevan viiden tähden näytelmiä.
Ja vaikka nyt näitä vertaankin, on kuin vertaisi Jack Nicholsonin ja Heath Ledgerin Jokereita - mahdotonta. Molemmat ovat niin erilaisia ja näkökulmatkin poikkeavat hieman toisistaan.

Eero Aho ja Krista Kosonen
Kuva: Stefan Bremer

Siinä missä HKT:n versio oli kevyt, Kansallinen meni synkempään suuntaan. Olin silti äärimmäisen yllättynyt, kuinka näinkin pimeästä ja paikoittain karmivastakin teoksesta saatiin tekstin komiikka hienosti esiin ja välittymään yleisöön. Ja mitä sitä kieltämään - olihan tämä seksikäs esitys.

Mitä näyttelijöihin tulee, Suomen parhaimmistoahan siellä taiteilee. Antaa itsestään niin paljon.
Eero Aho, Krista Kosonen, Seela Sella, Heikki Nousiainen… Ylistyssanoja ei näiden nimien liitteeksi tarvita. Emmi Parviainen tekee myös
hienon roolisuorituksen.

Kristo Salminen
Kuva: Stefan Bremer

Ja nyt tapaukseen Kristo Salminen.

Olin yllättynyt lukiessani Helsingin Sanomain kriitikon puheita. Hän ei ymmärtänyt. Salminen vei Vanjan masennuksen maanisen puolelle - välillä hänen puolestaan oikeasti pelotti. Vanja oli arvaamaton ja silti Salminen repi hahmostaan niin hillittömän… Kristo Salminen veti aivan nappiin, enkä muuta odottanutkaan.

Minulta kysyttiin, että kannattaako pitää väliä kun katsoo molemmat Vanjat. En osaa sanoa. Jos haluaa verrata esityksiä tarkemmin, kannattaa varmaan nähdä esitykset heti peräjälkeen. Jos haluaa saada molemmista mahdollisimman itsenäisen elämyksen, kannattaa ehkä odottaa muutama viikko. Esitykset eivät todellakaan syö toisiaan, vaan täydentää katsojan kulttuurikokemusta - kuinka usein on mahdollisuus nähdä kaksi samaa, erittäin laadukasta näytelmää kahden Suomen huipputeatterin esittäminä?

Teatteri on suuri etuoikeus. Nautitaan siitä.

Possu ja Kristo Salminen
Kuva: Krista Mäkinen

Kansallisteatteri: Luolasto

Alma Pöysti ja Martti Suosalo
Kuva: Timo Teräväinen

En aavistanut suurelle näyttämölle saapuessani saapuvani luolastoon. Hämärään, tummanpuhuvaan luolastoon, jolle pysyttiin uskollisena äänimaailmaa myöten (joka oli pitkin esitystä muuten hienoa).

Itse näytelmä oli aikuisten satu, fantasiakertomus elämän tosiasioista: rakkaudesta ja ydinjätteestä.
Kumpaakin yritetään piilotella, tai uskotella ettei sitä ole olemassa.

Esityksen on ohjannut ja käsikirjoittanut Kansallisteatterin kotikirjailija Laura Ruohonen.
Uskomatonta mutta totta, pääosat Alma Pöysti ja Martti Suosalo tekevät Kansallisteatteri-debyyttinsä. Ja hoitavat hommansa muuten erittäin hienosti. He toivat esitykseen jotain elokuvallista ja jotain hyvin aitoa. Todellista.

Sari Mällinen, Heikki Pitkänen ja Markku Maalismaa
Kuva: Stefan Bremer

Sari Mällinen vetää täydellisesti huumorikolmikkoa, johon lukeutuu myös näyttelijät Markku Maalismaa ja Heikki Pitkänen. Parhaimmillaan insinööriryhmä on lystikkäissä musiikkinumeroissa.

Esityksessä nähdään myös oman tulkintani mukaan "kolme noitaa", joista käytetään nimitystä "entinen". Luolastoksi heitä tulkkasin. Helmi-Leena Nummela, Emilia Kokko ja Katja Salminen pitävät huolta rooleista.

Opasta, Kyy Punaista näytteli Petri Manninen.


Minulle Luolasto oli pääosin visuaalinen elämys. Lavastuksestahan vastasi Kati Lukka. Toteutus oli kerrassaan upea. Olen muutenkin kiinnittänyt jo parin vuoden ajan huomiota suomalaisen lavastustaiteen korkeaan tasoon. Välillä kelvottomimman esityksenkin saattaa pelastaa lavastus.

Laura Ruohosen uudeesta näytelmästä huomaa hänen intohimonsa aiheeseen. Luola on alkuperäisintä mitä meillä on. Pidetään niistä huolta. Ja jos sotku lakaistaan maton alle, se ennemmin tai myöhemmin myös täytyy siivota sieltä pois.

Alma Pöysti
Kuva: Stefan Bremer

<3
Kuva: Timo Teräväinen