Mikä on taiteen tehtävä, Neil Hardwick? (1/2)

Neil Hardwickin merkitys suomalaiseen tv-viihteeseen on ollut valtava. Toisaalta esimerkiksi Tankki täyteen ja Reinikainen -sarjan takana ollut taiteilija on ohjannut vuosikymmeniä teatteria ympäri Suomen, viime vuosina Helsingin kaupunginteatterissa. Esitykset ovat olleet menestyksekkäitä: esimerkiksi vuonna 2002 ensi-iltansa saanut Kvartetti pyöri lähes 10 vuotta.

Hardwick on myös juontanut tv-sarjoja, kirjoittanut kirjoja, ohjannut menestyselokuvan.

Tällä hetkellä Ministeriä viedään -farssi pyörii Helsingin kaupunginteatterissa. Mutta mitä projekteja ohjaaja haluaa vielä tehdä? Voiko taide muuttaa maailmaa? Millainen on hyvä ohjaaja tai näyttelijä? Miksi Suomen suosituimpiin lukeutunut television tekijä jätti tv:n taakseen?

Syyskuun 7. päivä sain haastatella mestaria puolentoista tunnin ajan. Aika tuntui lyhyeltä ja meni nopeasti. Tallensin keskustelun, jonka olen nyt jakanut kahteen osaan. Tässä ensimmäisessä keskitytään Hardwickin uraan ja taiteeseen yleisesti.

Lue haastattelun toinen osa täältä.

Opiskelit Cambridgen yliopistossa fysiikkaa, myöhemmin filosofiaa. Koska teatteri tuli elämääsi?
Se tuli yliopiston aikana ylioppilasteatterissa, siellä on kaikenlaisia ryhmiä. Itse esimerkiksi olin ADC:ssä (Amateur Dramatic Club): meidän King's Collegella oli oma ja ranskaa puhuvilla oma ryhmänsä. Ohjasin ja näyttelin myös ranskaksi joskus. Olin aika aktiivinen, mutta silti edelleen virallisesti filosofi siihen aikaan. Valmistuin ja tajusin ettei filosofina saa ainakaan heti töitä ja ajattelin lähteä katsomaan vähän maailmaa. Samalla reissulla ollaan...

Sitten tulit Suomeen?
Tulin Suomeen aika pian valmistumisen jälkeen, tunsin yhden tytön täältä... Siitä ei tullut mitään, mutta tapahtui muuta ja tänne päätyminen oli sattumien summa.

Aika klassista tulla naisen perässä Suomeen.
Joo, vaikka mä en saanut sitä naista... Mutta oli muita naisia. [naurua]

Mikä on teatterin vahvuus?
Sen suora kontakti yleisöön. Se on sekä yleismaailmallinen että paikallinen koko ajan: me tässä tilassa nyt, mutta myös yleisemmin. Se on sen vahvuus.

Onko teatterilla heikkouksia?
Se on vaikea laji, jolloin on helppo tehdä huonosti. Ja huono teatteri on ihan karmeaa ja hämmentävää, varsinkin jos kyseessä on komedia tai farssi. Haluaa heti pois...

Voiko teatteri muuttaa maailmaa?
En mä tiedä... En tiedä.
Ennen Hitlerin nousua tehtiin kaikenlaista teatteria Hitleriä vastaan, mutta se nousi silti.
Nyt ei tule mieleen sellaista teatteriesitystä tai näytelmää joka olisi muuttanut maailmaa, mutta se muuttaa ihmisten maailmankuvia. Ja siten epäsuorasti varmaan maailmaakin, koska teatterilla on tavallaan koulutuksellinen funktio myös. Se laajentaa ihmisten kuvaa maailmasta, kuten kaikki fiktio tekee.

Mikä oli ensimmäinen sinua muuttanut, tai suuren vaikutuksen sinuun tehnyt taidekokemus?
Se on voinut olla jotain musiikissa tietysti, mutta en nyt muista missä järjestyksessä asiat tapahtuivat. Teininä olin sisäoppilaitoksessa jossa televisio oli kielletty, mutta radiota sai kuunnella.
Imin mielettömästi esimerkiksi Beckettin, Pinterin tai Ionescon näytelmiä radiokuunnelmina. Nehän toimivat loistavasti radiossa, intensiteetti on ihan toista luokkaa.

Se sai kiinnostumaan kielestä, joka muuttuikin erittäin tärkeäksi minulle silloin.
Rupesin tajuamaan mistä taiteessa on kysymys, eli siis metaforasta - Taide rakentaa kohtauksen, joka merkitsee jotain muuta. Ihminen on ainoa eläin joka pystyy käyttämään metaforaa, ja se on taiteen ydin.

Hardwick näytteli ja käsikirjoitti sketsisarjaa
Löylyä - suomalaisen saunan nousu ja uho (1977)

Olit ensin näyttelijä, mikset jatkanut?
En ole hyvä. Ihan teknisesti en ole kauhean hyvä näyttelijä. Osaan hieman näytellä kameralle, koska se on hirveän paljon helpompaa kuin teatterinäytteleminen. Olen ollut muutamassa elokuvassa ja TV-sarjassa ja siihen taitoni riittävät, muttei pidemmälle. En menisi näyttämölle enää.

Miksi kameranäytteleminen on helpompaa?
Elokuvassa tavallaan kamera tekee sen työn, kamera ja leikkaaja. Jos vain olet siinä kuvassa ja ajattelet jotakin, vaikka kaurapuuroa, se on näyttelemistä - se on läsnä. Kamera kertoo sen jutun. Tietysti jos vaaditaan jotakin suurempaa mielentilaa niin silloin pitää vähän näytelläkin...
Mutta jos menet suurelle näyttämölle ja ajattelet vain kaurapuuroa niin eihän siitä tule mitään. Kyllä täytyy pystyä ilmaisemaan asioita takariville.

Mikä rooli nuoruudestasi on jäännyt mieleen?
Meillä oli joka vuosi koulussa yksi Shakespearen näytelmä. Alussa näyttelin naisia, koska meillä ei ollut tyttöjä koulussa. Muutaman naisroolin jälkeen pääsin tekemään Brutuksen roolin Julius Caesarissa.

Sitten Edward Albeella on sellainen näytelmä kuin Eläintarhatarina (The Zoo Story). Se on kahden miehen näytelmä joka tapahtuu puistossa ja päättyy siihen kun toinen mies tappaa toisen, ja minä olin se tappaja. Se on jäänyt mieleen.

Olet myös ollut Monty Python-jäsen Michael Palinin ohjelmassa?
Michael teki joitakin matkailuohjelmia, muun muassa yhden nimeltä Pole to Pole, jossa matkattiin pohjoisnavalta etelänvalalle, matkaten Suomen kautta. Minua tunnettiin vähän BBC:llä siihen aikaan koska kävin Montreuxin Kultainen ruusu -festivaaleilla monesti: tutustuin esimerkiksi John Howard Daviesiin, joka ohjasi ensimmäiset Monty Pythonit. Hänestä tuli hyvä kaveri.
Hän oli ilmeisesti antanut Palinille yhteystietoni ja tuottajat ottivat yhteyttä. Mentiin sitten kuvaamaan saunaan Michaelin kanssa...

Sisko ja sen veli / Kuva: Antero Tenhunen, YLE Kuvapalvelu

Aloit menestyä tv:ssä ohjaajana ja käsikirjoittajana. Tuli esimerkiksi Tankki täyteen, Reinikainen, Musta tuntuu, Pakanamaan kartta... Voitit paljon palkintoja, Venloja ja sen Kultaisen ruusun...
En pääpalkintoa, sain lehdistöpalkinnon ja erikoismaininnan jurylta koska "rikoin komedian rajat - For breaking the bounds of comedy". Ja se oli sarjasta Sisko ja sen veli (1986).

Miksi jätit tv:n?
Tai miksi tv jätti minut? Televisio muuttui voimakkaasti ja minä taas en. Jäin rannalle.
Pakanamaan kartta (1991) oli minulle uusi alue. Tajusin, että siihen suuntaan menen nyt: olen tehnyt kaikki komediat ja talk show't. Tämä on alani: kokeellinen, vakava draama, jossa totta kai on myös huumoria mukana - aina pitää olla huumoria mukana! Sain tehdä sen, mutta sitten sanottiin että tää loppuu tähän. Tällaista ei enää tehdä.

Nyt oli monta kanavaa, hirveästi ohjelmia ja piti tehdä paljon, eli siis nopeasti koska raha on sama tai vähemmän. Enää ei saa harjoitella koska se on liian kallista - suoraan vaan studioon.
Ja jos voisi vielä tehdä ilman käsikirjoitusta koska ne maksaa ihan helvetisti... Silloin rupesin vittuilemaan niille. Tein sellaista Nyhjää tyhjästä (1991)-sarjaa...

Ja sehän oli menestys...
Ja se oli menestys! [Naurua] Valitettavasti...
Ajattelin, että nyt mä näytän niille. Menimme Ryhmäteatterin näyttämölle ilman mitään päässä! Kyselin yleisöltä ja näyttelemässä oli nämä mestarit... Totta kai se oli menestys.

Oli myös toinen juttu, kun enää ei saanut edes jälkikäsitellä materiaalia... Selvä sitten, antakaa mulle yksi kamera ja suora linkki niin teen sellaisen sarjan kuin Yksi kuva (1993).
Ne olivat tunnin suoria lähetyksiä lauantai-iltaisin, menin live-kameran kanssa jonnekin ja tehtiin yksi tunnin kuva.
Tällaista harrastin ja kyllästyin totaalisesti. Sairastuin tietysti myös ja olin poissa työelämästä ylipäätään.

Sarjan tekeminen tänä päivänä vaatisi sen että saisin tehdä laatua. Ihan kansainvälistä laatua, olen tehnyt ihan riittävästi sellaisia halpoja tuotantoja. Jos saisin tehdä kunnolla, niin ehkä palaan televisioon. Jotakin kyllä tulee, aion tehdä kameran kanssa vielä jotain.

Jos rakastat (2010)

Elokuvadebyyttisi Jos rakastat (2010) oli menestys.
Se menestyi siinä mielessä, että se sai jotain 100 000 katsojaa, mutta se ei ollut kriittinen menestys. Kriitikot reagoivat erittäin negatiivisesti siihen...

Onko sillä väliä?
Ei kauheasti, koska on esimerkiksi ollut kolme näytöstä jossa katsojat saavat laulaa mukana, ja ne tilaisuudet ovat niin koskettavia. Ihmiset itkee ja laulaa... Varsinkin sateessa Sodankylässä keskellä yötä, jossa kaikki olivat kännissä puoli kolmelta sunnuntaina. Siellä laulettiin kovaa! Se oli mahtavaa. Kyllä se on ihan hyvä elokuva, en häpeä sitä yhtään.

Mistä idea elokuvaan lähti?
Tuottaja Jarkko Hentula halusi tehdä musikaalielokuvan jossa laulut ovat tuttuja. Hän tilasi Katja Kalliolta käsikirjoituksen ja miettivät kuulemma puoli vuotta kuka sen voisi ohjata kunnes keksivät. He soittivat, tavattiin ja totta kai suostuin siihen. Sitä oli mahtava tehdä, nautin siitä suunnattomasti.
Harmittaa vaan kun en ole viiteen vuoteen päässyt tekemään toista elokuvaa. Se on aika pitkä tauko.

Millaista oli tehdä sketsisarjaa Parempi myöhään (1979)?
Parempi myöhään oli ensimmäinen isompi yritykseni tehdä tv-viihdettä. Meillä oli erittäin suuret tähdet, [Ritva] Valkama ja [Pentti] Siimes, mutta myöskin Jussi Jurkka.
Aisaparinani oli Seppo Ahti, joka on ihan nero - hän kirjotti suurinpiirtein kaikki alkujuonnot, jotka ovat ihan mielettömiä. Itse kirjoitin siihen sketsejä ja muutaman juonnon.
Oli mukavaa tehdä, mutta helvetinmoinen paine kun sitä materiaalia täytyy jatkuvasti tuottaa ja yhtäkkiä huomataan että meillä on 2,7 miljoonaa katsojaa! Ritva ja Pentti kyllä kantoi sen sarjan.

Entä aiemmin sivuttua Nyhjää tyhjästä (1991)?
Se oli ahdistavaa eri tavalla. Mehän olimme Ryhmiksen lavalla 18 kertaa ilman minkäänlaista ajatusta ja ne esitykset kestivät kolme tuntia. Niistä sitten leikattiin puolen tunnin tv-lähetyksiä. Esitykset päättyivät aina puolen tunnin improvisoituun musikaaliin. Se oli ihan käsittämätöntä, mutta ei valitettavasti mahtunut lähetyksiin.

Muistan kuinka Martti Suosaloa aina jännitti - Manu lähti lenkille, juoksi hirveästi, tuli takaisin ja makasi pian käytävällä "Neil! En tuu, mä en voi mennä tänään, nyt ei tuu!" Se oli kauheaa, mutta jotenkin se aina vaan meni.
Karonkka kesti muistaakseni kolme päivää ja jostain kummman syystä mentiin Tampereelle... Paine oli niin suuri, että siitä piti päästä eroon. Ne olivat kuitenkin hienoja päiviä ja nautin niistä.

Miksei esimerkiksi Nyhjää tyhjästä julkaista DVD:llä? On iso ongelma kun näitä ei näe mistään. Sekin on niin hauska ja puhutaan vielä tänäkin päivänä.
En tiedä, onkohan siinä jokin tekijänoikeusongelma? Joskus niitä on ollut YouTubessa ja sitten ne otetaan pois ja joku toinen tulee tilalle. Oikeudet on minulla, olen sarjan tuottaja. Enkä haluaisi hirveästi edes rahaa siitä. Olisi kiva jos ne olisi nähtävillä, mutta kukaan ei ole pyytänyt.

Minkälainen olisi Neil Hardwickin Bond-elokuva?
Erittäin suuri floppi. Siinä ei olis mitään actionia, kirjoittaisin ja ohjaisin sen niin ettei se pääsisi koskaan siihen actioniin asti. Se ei saa mitään naisia eikä tapa ketään... Ei onnistuisi, sori.

Mikä inspiroi sinua taiteilijana?
Luulen, että juuri ne säröt minussa vaatii että niitä käsitellään. Mutta ei suoranaisesti, vaan metaforan kautta. Jos esimerkiksi katsoo vähän vakavampia sarjojani, kuten Musta tuntuu (1985) tai Pakanamaan kartta, niistä pystyy lukemaan aika paljon henkilöhistoriaani, kuten suhdetta naisiin. Jos niitä osaa lukea oikein niin kaikki on siinä, koska se on ollut se impulssi joka on synnyttänyt ne sarjat.

Pakanamaan kartta (1991)

Ketkä inspiroivat sinua?
Jos puhutaan ohjaamisesta niin näyttelijät.
Kirjoittamisessa en tiedä... Se on ilmeisesti eri asia jos jumaloi tiettyjä kirjailijoita, on ollut puhetta Pinteristä ja Beckettistä. Mutta inspiroivatko he minua? Sitä en tiedä. Itseasiassa en edes tiedä mitä se inspiraatio on, en tiedä onko minulla kokemuksia siitä. Istun vain koneen ääreen ja rupean kirjoittamaan.

Kuinka kirjotat?
Kirjotan vähän lajista riippuen, mutta niin että aamulla teen jotain ihan muuta.
Moni kirjoittaa nimenomaan aamuisin, minä en ellei deadline paina päälle. Joskus yhden-kahden maissa iltapäivällä aloitan ja kirjoitan johonkin seitsemään-kahdeksaan asti. Lopetan kun tiedän mistä jatkan, sitten tiedän mistä seuraavana päivänä aloitan.
Teen hirveästi versioita. Pakinaan saattaa helposti mennä kaksi-kolme päivää. Kukaan ei usko kun sanon, mutta se on tosi hidasta.

Ehkä paras tv-komediasarja mitä on tehty on Pitkän Jussin majatalo (Fawlty Towers). John Cleese kirjoitti sen yhdessä silloisen vaimonsa Connie Boothin kanssa. Sitä ohjasi tämä sama John Howard Davies, joka oli kaverini. Aina kun John (Davies) sai uuden käsiksen Johnilta (Cleese), hän luki sen puhelimessa mulle tänne Suomeen jossa kello oli yksi tai kaksi aamulla. Olen siis kuullut kaikki jaksot ensimmäisen kerran puhelimessa!
Jokaisen jakson käsikirjoitukseen meni vähintään neljä viikkoa - joskus enemmän, jopa kuusi viikkoa puolen tunnin jaksoon. Kun niitä katsoo ymmärtää miksi: ne on rakennettu niin nerokkaasti ja kaikki liittyy toisiinsa... Suosittelen kovasti.

Mainitsit aiemmin, että jumaloit Beckettin ja Pinterin töitä. Olet kuitenkin tehnyt vain yhden Beckettin näytelmän Suomessa, senkin '80-luvulla. Mikset ole tarttunut niihin myöhemmin?
Ei kukaan anna ohjata niitä. Tekisin milloin tahansa, Asko Sarkola on varmasti kyllästynyt kun jatkuvasti ehdotan kaikenlaista Pinteriä ja Beckettiä...

Odottaessa (Waiting for Godot, suom. myös Huomenna hän tulee tai Godota odottaessa) syntyi sillä tavalla, että vuonna 1984 Esko Roine pyysi minua ohjaamaan Michael Fraynin Ensimmäinen näytös (Noises Off) -farssin, joka oli mieletön menestys Tampereen Teatterissa.
Karonkassa Esko lähetti minulle rakkauskirjeen pienellä paperilapulla, jonka toisella puolella luki että saan ohjata mitä tahansa, milloin tahansa. Sanoin että haluan ohjata Godot'n ensi vuonna, eikä Esko voinut perääntyä. Se oli hyvä esitys, mutta siihen se jäi.

On paljon muutakin Beckettiä ja varsinkin Pinteriä jota tekisin erittäin mielelläni.

Pinterin Ei kenenkään maa (No Man's Land) on hieno.
Ei kenenkään maan tekisin nimenomaan Eskolle ja Askolle! Se on kuin kirjoitettu niille. Se on mahtava näytelmä, ihan mieletön näytelmä!

Spring Awakening, HKT / Kuva:
Ville Akseli Juurikkala

Teet Helsingin Kaupunginteatterissa paljon farsseja ja komedioita, mutta teit myös esimerkiksi Kööpenhaminan 2000-luvulla.
Kööpenhamina on varmaan paras ohjaukseni koskaan. Michael Frayn kävi täällä katsomassa sen ja oli erittäin otettu. Olen myös tehnyt vakavampia musikaaleja, kuten Spring Awakening, ja niistä saan itaselleni hyvin paljon. Olen luotettava farssiohjaaja ja saan aina vietyä eheän esityksen ensi-iltaan - vaikka farssi alkaakin jo vähän tulla korvista ulos. Ehdotan aina näytelmiä ja roolitusta, mutta teatterijohtaja päättää mitä tehdään koska se on sen homma. Niin se menee.

Tekisitkö Shakespearea?
Minulla ei ole mitään syytä uskoa että olisin siinä hyvä, mutta juuri siksi haluan tehdä. Olen tehnyt niin paljon sellaista mitä jo osaan.

Et ole päässyt haastamaan itseäsi?
En. Haluaisin tehdä jotain missä olen epävarmempi.

Minkä Shakespearen näytelmän valitsisit?
[Kari] Heiskanen meni tekemään Hamletin jo.
Mutta sellainen Tom Stoppardin näytelmä on kuin Rosencrantz and Guildenstern Are Dead [esitetty joskus Kansallisteatterissa nimellä Haukat ja haikarat], joka tapahtuu viereisessä huoneessa Hamletin kulisseissa. Se on nerokas näytelmä, voisin jopa maksaa jollekin teatterille jos saisin tehdä sen, mutta kun kukaan ei halua sitäkään. En ymmärrä miksi.

Etkö ole ottanut minnekään yhteyttä?
Vähän... Sanotaan että Ouluun asti. Kyllä ne aina juttelee. Olemme yhteydessä ja sitten he eivät enää ole yhteydessä. Suomessa on vähän moukkamainen periaate, että jos vastaus on ei, sitä ei kerrota. Kukaan ei ikinä soita että "joo me miettittiin, mutta ei me tehdä tätä".
Vain hiljaisuutta, jolloin nämä jutut kuolee aina siihen. Soitetaan ainoastaan jos päätetään tehdä jotakin.

Onko viihteellä ja taiteella eroa?
Ei ainakaan suurta eroa. Tai olisiko siinä se ero, että viihteessä tietää mihin pyrkii, mutta taiteessa ei välttämättä. Jos ohjaisin tai kirjoittaisin farssin on ihan selvää mihin pyrin: haluan naurattaa ihmisiä. Jos yleisö nauraa olen onnistunut, jos ne ei naura olen epäonnistunut. Taiteessa taas ei voi sanoa että tietäisi mihin pyrkii... Pikemmin katsotaan mihin tämä vie. Taide myös opettaa tekijälleen jotain.

Eivätkö farssit ole taidetta?
On, mutta farssi on pikemminkin käsityötä - kaunistat tavallaan huonekalua tai jotakin on tehty käsin. Onko se taidetta vai ei, se on ainakin miellyttävä silmälle ja sielulle, mutta ehkä siitä puuttuu juuri se kysyvä aspekti joka taiteessa on aina mukana. Taiteilija itse kysyy itseltään.

Mikä on taiteen tehtävä?
Taiteella ei ole mitään tehtävää.
Taiteen tehtävä on olla olemassa.
Sanoisin, että se ruokkii meidän inhimillisyyttä, mutta ei sen enempää - sen tehtävä ei ole viihdyttää, opettaa tai lohduttaa. Ei mikään niistä. Vähän ruokkia ja valaista meidän inhimillisyyttä.

Oletko musikaalinen ihminen?
Siinä mielessä että kuuntelen musiikkia. En käy paljoa konserteissa.
Osaan soittaa melodiaa pianolla nuoteista, mutta en varsinaisesti osaa soittaa.
Olen ohjannut pari oopperaa ja muutaman musikaalin, pysyn kyllä scoressa mukana ja tiedän mitä tapahtuu seuraavaksi, mutta kun luen scorea en kuule mitään. Täytyy saada joku soittamaan se.
Musiikki merkitsee paljon. Käytän sitä paljon TV-sarjoissa, kuten nimenomaan Musta tuntuu ja Pakanamaan kartta - niissä musiikin osuus on äärimmäisen tärkeä.

Pieni yösoitto (1987)

Ja Pienessä yösoitossa.
Ja Pienessä yösoitossa... [Naurua] Voi jumalauta...
Se oli niin hauskaa kun sain postissa ne DVD:t. "Kiva nyt katson tämän, en muista tästä mitään..." Heti ensimmäisenä Leena Uotila kävelee kotiin väsyneenä sellokotelon kanssa.
Jo kuva sanoo että hän on kauhean väsynyt, samalla kun äänessä on tämä kauhean väsynyt sellosoolo... Olenko tosiaan ollut niin huono tässä musiikkivalinassa?
Miksi olen tehnyt musiikkivalinnan yks yhteen, tiedätkö? Eihän se näin voi mennä, kunnes pikku hiljaa tajusin että sarjan kaikki musiikit on vaihdettu.

Miten ne pystyivät tekemään sen ilman lupaa?
Ei ne pysty, se on täysin laitonta. Ne teki sen silti.

Vedit sen DVD-julkaisun pois markkinoilta? Ja eivätkö ne vielä ilmoittaneet etteivät olisi halunneet mitään voittoa siitä julkaisusta...
Juu juu, välittömästi. Jos ne ei halua mitään voittoa, niin miksi niitten pitää tuhota se taideteos sitten? He sanoivat että se on julkinen palvelu, halutaan taltioida sarja tuleville sukupolville... - Niin mutta te tuhositte sen, eihän se ole sama mitä on tehty! Jotain ihan muuta...

Mitä musiikkia kuuntelet?
Lähinnä jazzia, vähän klassista ja bluesia ja tämmöstä... Lempi esiintyjät ovat mm. Tom Waits, Miles Davis ja Iiro Rantala... Tykkään myös rytmisesti monimutkaisesta musiikista, jossa on vaikka iso orkesteri soittamassa ja rytmi vaihtuu koko ajan, se on ihan jännittävintä mitä on olemassa.
Minulle musiikki ei oikeastaan koskaan ole taustamusiikkia. Ehkä joskus kun ajan pitkiä matkoja tai teen ruokaa, mutta muuten musiikki on sellaista että haluan kuunnella sitä.

Onko mitään elokuvasuosikkia?
Tämä vaihtuu tietysti vähintään kerran kuukaudessa, mutta tällä hetkellä lempi elokuvani on varmaan Kukkoilijat (In Bruges). Se on aivan mieletön, aina kun katson sen uudestaan tajuan siitä jotain enemmän, siinä on hirveästi tasoja. Mutta toimii ihan viihteenä myös.

Toinen on Suu messingillä (Brassed Off). Se merkitsee hyvin paljon, koska on tavallaan omaa taustaani: hiilikaivosalue, se politiikka siellä ja myöskin torvisoittokunta. Se tulee jostain kaukaa lapsuudesta, siinä on elokuva joka itkettää aina.

Jos ajatellaan ohjaajia, niin ilman muuta Kubrick on ykkönen. Ehdottomasti Kubrick.

Entä suosikkileffat häneltä?
Hohto. Ja Outolempi. Huonoja hän ei mielestäni tehnyt... Totta kai Eyes Wide Shut on vähän kyseenalainen, mutta ei sekään huono ole missään tapauksessa.. Kellopeliappelsiini on aivan loistava.

Koetko ikinä epäonnistumisia työssäsi?
Ennen ensi-iltaa totta kai, se kuuluu asiaan.
Olen tosin tehnyt joitakin ihan älyttömän huonoja tv-ohjelmiakin, minulla on ollut tosi kummallisia vaiheita... Olen tehnyt rallikuski- ja formuladokumentteja, haastatellut Keke Rosbergia, mitä?! Miksi olen tehnyt sellaista...
Olen joutunut mukaan myös joihinkin todella epäonnistuneisiin viihdesarjoihin. Joskus joutuu sellaiseen asetelmaan, että vaikka olisi parhaat ihmiset mukana niin ei vaan toimi - ei svengaa.

Miten pääset epäonnistumisten yli?
Tekemällä jotain parempaa, muuta lääkettä siihen ei ole. Pitää yrittää unohtaa mahdollisimman nopeasti.

Kvartetti, HKT / Kuva: Pasi Liesimaa

Millainen on hyvä näyttelijä?
[Pitkä tauko] Totta kai näyttelijän pitää olla oivaltava harjoituksissa.
Mutta näytteleminen vaatii myöskin järjestelmällisyyttä, koska harjoitusprosessi on asioiden oivaltamista ja niiden kokemista ensimmäistä kertaa. Esitys on jotain muuta, koska silloin pitää tietää mitä saavutti silloin - ihan turha mennä räpimään samoja tunteita enää esityksessä.

Hyvä näyttelijä on sellainen joka pystyy tavallaan valehtelemaan, että nytkin minä tunnen sen - vaikka se tunne on ollut viimeeksi kuusi viikkoa sitten harjoituksissa. Sellainen on teknisesti hyvä näyttelijä.

Hyvällä näyttelijällä on myös pettämätön rytmitaju ja ajoitus ylipäätään. Esimerkiksi Ritva Valkama - siinä on näyttelijä jonka ajoitus oli täydellinen aina. Hän ei koskaan ajoittanut mitään väärin. Aivan ihme tapaus...

Millainen on hyvä ohjaaja?
En tiedä, koska ohjaaja ei pääse seuraamaan muita ohjaajia.
Nuorempana tein sen niin, että olin suunnitellut hirveästi etukäteen. Tiesin ihan kaiken.
Myöhemmin olen oppinut sen olevan ehdottomasti väärä tapa tehdä. Täytyy ymmärtää näytelmä, tietää siitä mahdollisimman paljon ja peruskaaren pitäisi olla mielessä tai selkärangassa.

Mutta sitten täytyy kuunnella mitä näyttelijät tekevät ja joskus ensimmäinen viikko menee siihen, että vaan kuuntelee mitä näyttelijä yrittää ilmaista. Se on vuorovaikutusta, se on orgaanista.

Rakkautta ja anarkiaa täysille saleille

Rakkautta ja anarkiaa -leffafestari järjestettiin tänä vuonna järjestyksessään 28. kerran. Silti tämä oli ensimmäinen kerta kun itse pääsin osallistumaan tapahtumaan.

Olin oikeastaan kahdessa eri roolissa:
(1) vieraana kotimaisten lyhytelokuvien näytöksessä, jossa esitettiin mm. Me ei vietetä joulua -niminen pätkä, jossa näyttelin
(2) blogistina

R&A on ainutlaatuinen elokuvafestivaali. Ei pelkästään siksi, että Suomessa järjestetään näitä niin surullisen vähän, vaan myös siksi että se on saatu onnistumaan Helsingissä. Eri näyttämöt oltiin ripoteltu ydinkeskustan hollille Bio Rexin lisäksi mm. Kino Engeliin, Orioniin, sekä Finnkinon eri teattereihin.

Lipunmyyntiä harjoitettiin interwebsin lisäksi teattereiden omissa lipunmyynneissä.

Ehdin festareilla nähdä yhteensä 8 kokopitkää elokuvaa. Määrä on vähäinen ottaen huomioon laajan ja erittäin laadukkaan tarjonnan. Tänä vuonna erityisesti dokumentin tai todellisiin tapahtumiin pohjautuvan elokuvan osuus oli merkittävä, ja hyvä niin. Ainoastaan kaksi näkemistäni elokuvista olivat täysin fiktiota. Näkemäni elokuvat ovat nähtävissä alla, järjestyksessä.

1. Love & Mercy
Ohjaus: Bill Pohlad
Näyttelijät: John Cusack, Paul Dano, Elizabeth Banks, Paul Giamatti

Elokuvana laadukas, hieno aloitus R&A:lle. Tässä kohti jäi harmittamaan, kun kaunis R&A-työntekijä, jolta lunastin lippuni,kertoi kuinka haluaisi nähdä tämän leffan. Olin niin paniikissa näiden lippujen lunastuksesta (olihan eka kertani), että sivuutin kommentin täysin vaikuttaen ynseältä. Anteeksi. Todellisuudessa ja järjissäni olisi pitänyt vastata monelta näemme teatterilla.

Love & Mercy kertoo The Beach Boys -yhtyeen Brian Wilsonin tartan. Wilsonia luonnehditaan nykyään yhdeksi kaikkien aikojen lauluntekijöiksi, esimerkiksi God Only Knows on laulu joka tulee pysymään monien suosikkibiiseinä aina. Helppoa Wilsonin elämä ei koskaan ole ollut.

Wilson alkoi kuulla ääniä päänsä sisällä ja myöhemmin hänelle diagnosoitiin skitsofrenia. Hän ajautuu kokaiinin, alkoholin ja muiden paheiden tielle, eikä häntä mielenvaltaisesti kontrolloiva tohtori (myöhemmin yhteistyökumppani) ole avuksi.

Elokuva hyppii Pet Sounds -albumin ja sairauden pahimpien vaiheiden väliä, onnistuen vaihtelevasti. Aihe on erittäin mielenkiintoinen, ehdottomasti elokuvan arvoinen, mutta työnsä hienosti hoitavat näyttelijät osoittautuvat elokuvan ongelmaksi - Paul Dano menee nuorena Wilsonina, mutta John Cusack ei vanhempana. Cusack tekee kovatasoisen roolityön, mutta en pysty ostamaan häntä muusikkolegendana. On surullista, että jostain syystä Cusack on aina Cusack, vaikka hänestä muuten pidänkin. En myöskään pitänyt erityisemmin Paul Giamattista, jolla on tuntunut jääneen sama sapluuna päälle. Toisaalta hän yrittää selkeästi lunastaa paikkansa uutena Philip Seymour Hoffmanina, siinä epäonnistuen.

2. Malala
Ohjaus: Davis Guggenheim

Tämän dokumentin ansiosta ymmärsin viimein miksi Malalasta kohistaan. Suosittelen tätä silmiä avaavaa dokkaria vahvasti.

Tässä käydään läpi Nobel-voittajan tähänastinen elämä, hyvin vahvasti perheen näkökulmasta. Malala on erityinen, silti yksi meistä. Hän läimii veljiään ja rakastaa perhettään. Isän rooli on tietysti mahdollisesti merkittävin hänen elämässään, siitä viestii myös elokuvan alkuperäinen nimi He Named Me Malala.

Tyttöjen asema ja koulutus, peloton terrorismin vastustus ja kiinnostus maailmaa kohtaan. Vaikea hahmottaa, mutta Malalasta tulee suurempi henkilö ihmiskunnan historiassa mitä hän jo on. Hienosti, kiinnostavasti ja tarkasti valmistettu dokumentti.

3. Pasolini
Ohjaus: Abel Ferrara
Näyttelijät: Willem Dafoe

Olen tutustunut eurooppalaiseen elokuvaan vasta pienin askelin, eikä Pier Paolo Pasolini ollut henkilönä vielä tuttu. Dafoe tekee hienon roolin Pasolinina.

Elokuva kertoo ohjaajan viimeisestä päivästä, ennen hänen epäselväksi jäänyttä kuolemaansa. Elokuva esittää siitä vahvasti oman versionsa, mikä tiedettyjen faktojen pohjalta käy hyvin järkeen.

Pasolini oli mielenkiintoinen, mutta mahdollisesti hieman laahaava kerronnallisesti. Tämä oli ensimmäinen festareilla näkemäni elokuva, joka oli viimeistä penkkiä myöten loppuunmyyty. Sellaisessa salissa on jännittävä istua. Siinäkin tapauksessa, kun pätkä Sodoman 120 päivää -leffasta lävähtää ruutuun, ja rakastunut pariskunta tajuaa olevansa väärässä salissa...

4. Vierailu
Ohjaus: Michael Madsen

Dokumentti muukalaisista. Mitä tehdä tilanteessa, jos ja kun alienit tulevat maapallolle? Kukaan ei ole koskaan kohdannut vastaavaa tilannetta. Vierailu toimii kenraaliharjoituksena tälle tapahtumalle.

Mielestäni dokkarissa esitettiin loistavia kysymyksiä ja tarjottiin hyviä vastauksia. Asiantuntijahaastattelut olivat parasta antia, ajoittainen taidehiippailu ja visualisointi heikompaa. Kaiken kaikkiaan silti mielenkiintoinen tutkimus.

Pääsin haastattelemaan ohjaaja Michael Madsenia Film-O-Holic.comille, haastattelu on luettavissa täällä.

5. Altman
Ohjaus: Ron Mann

Kiinnostava ja valaiseva dokkari ohjaaja Robert Altmanista. Altman kuoli vuonna 2006, eikä saanut urallaan niin paljoa kunnioitusta kuin monen mielestä olisi ansainnut.

Altman teki hienoja elokuvia, mutta liian epä-hollywoodmaisia, jotta olisi saanu siellä täydellisen hyväksynnän. Dokumentti oli hienosti tehty, hyvin perinteisen tyylinen ja toimiva.

6. Mr. Holmes
Ohjaus: Bill Condon
Näyttelijät: Ian McKellen, Milo Parker, Laura Linney

Tämä ja seuraavat kaksi leffaa ovat festareitten, ja toistaiseksi jopa koko vuoden, parasta antia. Odotin Mr. Holmesista paljon, mutta sain enemmän. Moni on sanonut McKellenin tekevän Oscar-tasoisen suorituksen, ja siitä olen samaa mieltä.

Elokuva toimi hämmästyttävän hyvin, jaksoi pitää mielenkiintoa yllä koko kestonsa ajan. Mr. Holmes on erittin kiinnostava tutkimus siitä, kuinka vanha Sherlock Holmes elää. Millainen hän on, erityisesti jos hän olisi todellinen henkilö.

Toisinaan mietin, olisiko elokuva toiminut vielä paremmin, tai olisiko se vakavammin otettava, jos kyseessä olisi joku uusi salapoliisihenkilö, ei kaikkien tuntema Sherlock. Parempi näin, Sherlock tuo lämpöä kaikkeen. Erinomainen. Ja täysi.

7. The End of the Tour
Ohjaus: James Ponsoldt
Näyttelijät: Jason Segel, Jesse Eisenberg, Mamie Gummer

Tämä saattaa olla toistaiseksi jopa paras näkemäni elokuva koko vuonna. Kyseessä on indie-elokuva, joka pohjautuu todellisiin tapahtumiin.

Segel näyttelee (Oscar-ehdokkuuden arvoisesti) palkittua kirjailija David Foster Wallacea, joka oli amerikkalaisen nykykirjallisuuden suurimpia nimiä. Eisenberg näyttelee Rolling Stone -toimittaja David Lipskya. Elokuva kattaa muutaman päivän. Lipsky haastattelee Wallacea. Tajuttoman hyvä ja kiinnostava elokuva, todellinen yllättäjä. Katso jos voit.

8. Youth
Ohjaus: Paolo Sorrentino
Näyttelijät: Michael Caine, Harvey Keitel, Rachel Weisz, Paul Dano, Jane Fonda

Festarin "päättäreissä" oli tunnelma herkässä. Ennen Youthia festivaalin johtaja piti hienon ja tunteikkaan puheen, paljastaen ettei pääsali Bio Rex ole ensi vuonna remontin takia käytössä ollenkaan. R&A oli ensimmäinen kerta kun käyn ylipäätään edes Bio Rexissä, eikä toivottavasti viimeinen.

Youthin saaminen festareille oli vaarassa, mutta festari sai taisteltua sen Suomeen. Tämä näytös oli ensimmäinen koko pohjoismaissa, siitä suuri respect.

Elokuva itsessään oli erinomainen. Sorrentinon edellinen Suuri kauneus käsitteli samoja teemoja ja oli yhtä lailla kaunis elokuva. Tähän leffaan oltiin saatu maailman kovimpia tähtiä, ja hyvää työtähän kaikki luonnollisesti tekivätkin. Michael Caine teki myös Oscar-ehdokkuuden arvoisen suorituksen, kuten myös jopa Keitel. Heidän suorituksensa erityisesti olivat tuoreita, Sorrentino oli saanut konkareista irti jotain uutta. Tunteikas, hieno elokuva.


+ kotimaiset lyhärit. Niistä voi sanoa vain sen, että jos suomessa jotain osataan tehdä, niin lyhäreitä. Pitkässä elokuvissa monesti mennään rähmälleen.

Paljon jäi näkemättä, mutta niin jää aina. Esimerkiksi Manglehorn jäi harmittamaan.

Päällimmäisenä mieleen jäi kaikki ne täydet salit, hienot elokuvat ja odottavat ihmiset. En voi painottaa tarpeeksi kuinka tärkeitä tällaiset festarit ovat Suomelle ja suomalaisille. Meillä kun ei koskaan järjestetä kunnolla mitään kivaa.

Kiitos järjestäjille, ensi vuonna nähdään! Se on lupaus.

Puhdistuksen pikkuserkku

Yöperhonen (WSOY) ja Indy

Kun sain käteeni Katja Ketun uuden romaanin Yöperhonen, olin innoissani. Kansitaide on upea, taiteilija Eemil Karilan tekemä, muut hienot piirrokset Ketun itsensä tekemiä. Kannen osuus on itselleni henkilökohtaisesti erittäin tärkeä, sillä kirjailijan nimen ohella se on ensimmäinen ostopäätökseen vaikuttava tekijä.

Kirja itsessään käsittelee naisia ja Venäjää, sortoa ja ihmistä. Se tapahtuu eri aikakausissa ja tuntuu olevan Puhdistuksen kaukainen pikkuserkku Mäntsälästä.

Monista saattaa kuulostaa melko rankalta kun suoraan sanon ettei aihepiiri kiinnostanut minua.
Naisten asemasta, Venäjästä, rakkaudesta, inhosta - kaikista näistä täytyy puhua, mutta Yöperhosen kohdalla itselleni tuli paha ähky.

Etenin kirjaa laahaten, vaikka Ketun kieli onkin runsasta ja ihailtavan rikasta. Siinä mielessä kirja miltei soljui eteenpäin. Välillä kieli tuntui tosin turhankin rikkaalta, jopa kikkaillulta. Siksi se ei paikoin tunnu rehelliseltä, ennemmin tarkoin laskelmoidulta.

Toisaalta en tunne Ketun tuotantoa laajemmin, enkä täten voi kirjailijasta sanoa erityisemmin mitään.

Katja Kettu
Kuva: Ofer Amir

Useassa kohdassa mieleeni tuli kuva, jossa ajattelin kirjailijan paikkaavan kirjan ensimmäistä vedosta sanakirja toisessa kädessään, etsien vielä sutjakampia ja sukkelampia synonyymejä korvaamaan ne useammin käytetyt.

Voi olla typerää kritisoida kirjaa "liian rikkaasta kielestä", mutta se ei jotenkaan istunut tähän teokseen - tiettyjä fantasiaelementtejä lukuunottamatta. Toisaalta Yöperhonen poukkoilee kuin yöperhonen, liidellen sinne tänne ennenkuin sain sen lasin sisälle ja ikkunasta ulos.

Kaikesta huolimatta nostan useita hattujani Ketun taidoille kirjoittaa, vaikka häntä se tuskin erityisesti tämän kirjoituksen jälkeen liikuttaa.

Yöperhonen muistuttaa (inho?)realistista, pimeää satua.

Aion palata kirjaan vielä myöhemmin, sillä uskon saavani siitä enemmän irti tulevaisuudessa. Kun teos on Finlandia-ehdokas, kirjoitukseni muutunnee naurettavammaksi mitä se jo nyt on. Vai muuttuuko?

Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY 2015. 334 sivua.

Korjaus 5.10. klo 12:20: Katja Kettu ei itse maalannut kannen kuvaa, taiteilija Eemil Karila sen sijaan maalasi.

Valinta on sinun

Rejected Ideas For Eleven Advertisements (2013)

Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu.
Kiasmassa.
Mene!

Näin vaikuttavaa, kantaaottavaa, ajankohtaista ja tarkkanäköistä näyttelyä ei kannata jättää väliin.

Näyttelyä ihastellessani katsoin samalla muita ihmisiä. Taiteenkokijoita siellä. Oli ainakin kaksi koululaisryhmää, nuoria poikia ja tyttöjä jotka hihittivät kun Elovena-tyttö otti Kellogs-kukkoa huuleen. Tai kun Elovena saa. Tämä kaikki vain yhden teoksen ansiota.

Mikäli nuorukaisille jäi edes jotain näyttelystä käteen, se on hienoa. Oli se yhteiskunnallista asiaa, opettajan käskyistä kieltäytymistä tai taiteen hyväksymistä, uskon näyttelyn tekevän tehtävänsä.

McJesus (2015)

Raision kirje on hauska. Se liittyy näihin Elovena-taideteoksiin, sillä tämän kirjeen Raisio lähetti Leinoselle ja uhkasi taiteilijaa oikeudenkäynnillä tuotemerkin väärinkäytön vuoksi. Leinonen ei vetänyt taideteoksia pois, eikä yhtiö haastanut ketään.

Tuotemerkkien kyseenalaistaminen on suuri pointti. Osansa saa tietysti McDonalds ja sen keulakuva Ronald McDonald. McDonaldsista alaspäin, kaikki vähääkään isommat yhtiöt ja brändiltä haiskahtavatkin.

Teoksissaan Leinonen vakuuttaa, että valinta on ennen kaikkea kuluttajalla. Yksi niistä harvoista tavoista vaikuttaa on tehdä mielensämukaisia ostopäätöksiä. McDonalds tai mikä tahansa yhtiö muuttaisi toimintatapojaan jos ihmiset eivät enää vapaaehtoisesti antaisi heille rahaa. On erittäin tärkeää haluaako tukea yritystä, vaikka "vain muutamalla eurolla". Sillä nämä yhtiöt elävät ja saavat hyväksynnän.

One Day (2011)

Vaikka valaisevia ja upeita töitä oli hirveästi, suosikkini oli Tottelemattomuuskoulu -installaatio. Sitä tarkastellessa menee tunnin verran, mutta se on kaiken sen arvoista. Se summasi koko näyttelyn ja siinä esitetyt väitteet yhteen, antoi työkaluja maailman muuttamiseen. Tai ainakin kyseenalaistamaan ihan kaiken. Jopa itsensä.

Erittäin suuren vaikutuksen teki myös teos One Day. Nerokasta.

Leinosen näyttely herätti sisäisen kapinalliseni. Pitää voida sanoa ei, kun muut sanovat kyllä - ja toisin päin. Taiteilija-kapinallinen Leinonen mukailee Howard Zinnia: Kauheimmat asiat maailmanhistoriassa, kuten kansanmurhat, orjuus tai sodat eivät johdu tottelemattomuudesta vaan siitä että ihmiset ovat olleet tottelevaisia. Ajatelkaapa.
Pitää uskaltaa toimia vastaan, jos kokee sen oikeaksi.

We Are Sorry (black) (2013)

Sama pätee myös taiteessa: täytyy uskaltaa luoda uutta. Vanhasta voi, jopa kannattaa ottaa vaikutteita, mutta kopion kanssa ei pitkälle pötki. Omaleimaisuus täytyy löytyä, sillä parasta taiteessa on mielipide. Väite.

Mene!
Kiasmaan.
Jani Leinosen
Tottelemattomuuskoulu.

Tottelemattomuuskoulu (2015)

Anything Helps (2009-2015)

Hunger King (2014)

Choice Is Yours (2011)

The Most Terrible Things (2015)

Ensimmäistä kertaa oopperassa

Ingela Brimberg ja Valter Borin
Kuva: Heikki Tuuli 2012

Ooppera tuli elämääni joskus 9 vuotta sitten, aluksi hyvin pieninä annoksina. Annokset ovat pieniä edelleen, mutta luulen tämän olevan vasta lämmittelyä.

Ooppera siis kiinnostaa. Omalla kohdallani kaikki lähti varmaan liikkeelle Luciano Pavarottista (en tiedä onko se oikeiden oopperaihmisten keskuudessa jotenkin noloa). Eläessään Pavarotti teki kuitenkin palveluksen koko ooppera-skenelle, ja popularisoi sitä. Hän lauloi kuuluisimpien oopperoiden suuria aarioita tuoden ne kaikkien korviin. Oopperapuristit eivät olleet kovin innoissaan siitä, ainakaan Pavarottin omaelämäkerran mukaan, mutta näin jälkeenpäin tarkasteltuna siitä oli varmasti hyötyä kaikille.

Italialaisen Giacomo Puccinin Tosca tulee olemaan ensimmäinen näkemäni esitys.

Kokemattomuuteni saikin minut hyvin hermostuneeksi kun astuin Suomen Kansallisoopperan sisäänkäynnistä. Muut katsojat olivat kohteliaita ja mukavia, henkilökunta reipasta ja asiallista.
Kun olin lunastanut lippuni, menin narikalle. "V-voiko tähän jättää jos on permanto... Permannolla paikka", taplailin kauniille narikkatytölle samalla heiluttaen käsiohjelmaa ja lippua.

Kävelin upean rakennuksen poikki toiselle puolelle, jossa on sisäänkäynti omalle katsomopaikalleni. Toisaalta aikaa oopperan alkuun on vielä puoli tuntia, ehkä käyn vessassa. Näin muutaman, ketkä olivat pukeutuneet samankaltaisiin siisteihin vaatteisiin kuin minä, mutta silti koin olevani alipukeutunut kaikkien niiden pukujen ja hameiden loisteessa. Jokainen askel oli yhtä toscaa, tarkoitan tuskaa, sillä minusta tuntui että kaikki olisivat siellä katsomassa minua kuin väliaikanumeroa. Todistamassa kun nöyryytän itseäni.

"Siis kävikö Kulttuurishokki katsomassa?" Kuvassa Ingela Brimberg ja
Valter Borin. Kuvaaja Heikki Tuuli, 2012

Pääsin vessaan, ja sieltä poistuessani lähden kävelemään väärään suuntaan. Hermoilen kyllä usein, mutta en ymmärrä miten tämä meni näin överiksi. Onkohan viilut auki? En uskalla edes katsoa...

Sali oli hieno ja penkit hyvin mukavat. Kun jonkun oli päästävä ohitseni, he hymyilivät lämpimästi, katsoivat silmiin ja kiittivät kuuluvasti - tällaista ei tapahdu teatterissa kovin usein. Teatterissa monesti vain tunkeudutaan nopeasti läpi, oopperassa se ei ole big deal, päin vastoin. Huomasin, että tunnelma onkin oikeastaan rento.

Tosca alkoi ja orkesteri oli sanalla sanoen vakuuttava. Musiikinjohdosta vastaa Modestas Pitrenas. Ja niin oli lavastuskin. Esityksessä on kolme näytöstä ja jokaiseen vaihtuu lavasteet erikseen. Näihin näkymiin on panostettu, vaikka mitään turhaa rekvisiittakrääsää lavalla ei olekkaan: siellä on pelkästään kaikki tarpeellinen.

Tämän kyseisen oopperan tarina ei ollut tuttu aiemmin, mutta sen ehkä kuuluisin aaria E lucevan le stelle on hyvinkin tuttu kappale. Toscan tarinahan on melko yksinkertainen, traagista loppua kohden: on maalari ja hänen rakastettunsa, tulee pahis jolla on valtaa ja vangitsee maalarin, haluaa saada tämän rakastetun.
Tosca oli itseasiassa viimeinen ooppera, jossa Pavarotti esiintyi. Se oli vuonna 2004 ja rooli oli maalari Cavaradossi.

Esiintyjät olivat hyvin vahvoja ja karismaattisia, mikä toisaalta ei vähääkään yllättänyt. Cavaradossia tässä versiossa hienosti ja miellyttävästi tulkitsi Najmiddin Mavlyanov. Myös ikävän miehen roolissa nähty Lucio Gallo teki vaikutuksen Scarpiana.

Miehet tekivät hyvin, mutta oma suosikkini oli upea Claire Rutter nimiroolissa Toscana. Aivan hengästyttävä ääni. Rutter on aivan huippu, nautin suuresti hänen esiintymisestään - ja niin nautti muukin yleisö. Aplodeissa hän saikin suurimmat kiitokset. Se oli hienoa, koska en mennyt havaintoideni kanssa ihan metsään.

Hieno esitys kaiken kaikkiaan. Muu yleisö tuntui nauttivan myös - tuskinpa eräs rouva olisi varastanut käsiohjelman selailukappaletta narikkojen luota jollei olisi nauttinut esityksestä.

Ooppera on korkeakulttuuria, mutta sitä voi harrastaa kaikki. Kyllä, paniikin hetkiä saattaa tulla, mutta hei, aina on eka kerta. Toivonkin, että tarinani rohkaisee uusia kasvoja nauttimaan oopperasta.
Se on oma maailmansa, mutta kaikille avoin.

Toscaa on esitetty Kansallisoopperassa yli 100 kertaa ja se sai ensi-iltansa 20 vuotta sitten - ei hassumpi tapa tutustua.

Arvostelut olivat kiittävät. Kuvassa Jyrki Anttila, kuvaaja Heikki Tuuli 2008

Peniskateutta Kiasmassa

Omakuva (1980)

On pitkä aika kun viimeeksi kävin taidenäyttelyssä. Taisi olla joskus vähän alle vuosi sitten. Lupaan yrittää aktivoitua sen suhteen, sillä en muista kertaa jolloin en olisi ollut hyvin vaikuttunut näkemästäni.

Nyt vuorossa oli näyttely, jota en halunnut missata mistään hinnasta: Robert Mapplethorpe -retrospektiivi Kiasmassa.

Robert Mapplethorpe on yksi merkittävimmistä rock ja underground-piireissä vaikuttaneista taiteilijoista '70-'80 -lukujen New Yorkissa. Komea herra kuoli aidsiin vuonna 1989, vain 42-vuotiaana.

Patti Smith (1975)

Mapplethorpen kuvien aiheet heittelivät laidasta laitaan. Toisessa huoneessa saattoi nähdä lihaksikkaan ja veistoksellisen komean miehen poseeraamassa, seuraavassa kuvasarjan jossa kahden kukkateoksen keskellä on valtava penis. Moni työ shokeerasi, mutta vain osin peniskateuden vuoksi. Shokeeraaminen taiteessa on hieno asia, se pitää sen omasta mielestäni tuoreena ja ajankohtaisena.

En tuntenut Mapplethorpea yhtään ennen näyttelyä, joten yhteys rokkari Patti Smithiin tuli yllätyksenä. Smithin muistelmateos, Ihan kakaroita (Just Kids, 2010) tiesin kyllä, mutta en osannut yhdistää sitä Mapplethorpeen. Mapplethorpen tunnetuin otos taitaakin olla Patti Smithin Horses -albumin kansikuva, joka niin ikään on esillä Kiasmassa.

Potretteja, mm. Tom of Finland, Truman Capote ja
Richard Gere

Ensimmäistä kertaa pysähdyin taidenäyttelyssä katsomaan myös siellä näytetyt videot. Melko alussa oli mielenkiintoinen Mapplethorpesta, NYC:in homokulttuurista ja Patti Smithin vierailusta kertova dokumentaarinen osuus.

Valokuvaajaystäväni on kehunut Mapplethorpea loistavana valaisijana, ja näyttelyä ihastellessa sen huomaa olevan todellakin totta. Kuvien aiheet heittelivät laidasta laitaan, kuten aiemmin jo mainitsin, mutta erotiikka ei ole kuvien keskiössä.

Jotkut ovat kritisoineet Mapplethorpen töitä pornoksi, mutta eräs viisas mies mainitsi noissa aiemmin katsomissani videoissa, että pornografian tarkoitus on saada ihmiset masturboimaan, eikä kukaan todennäköisesti masturboi näitä taidekuvia katsoessa.

Omakuva (1975) ja Laukaus (1985)

Olin erityisen iloinen siitä, että myös pari koululaisryhmää oli katsomassa näyttelyä. Kyllä, kaikki esittivät toisilleen pitkästyneitä, mutta tiedän, että he nauttivat näkemästään. Juuri tämänkaltaisen, rohkean taiteen täytyy houkutella myös nuoret katsomaan, kokemaan ja tutustumaan taiteen pariin.

Olen varma että tuo pari tuntia Kiasmassa opetti lapsia enemmän, kuin vastaava aika kuluttamassa koulun epäergonomisia penkkejä.

Omakuva (1988)

Olin viime vuonna Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa katsomassa Andy Warholin näyttelyä. Myös siellä oli esillä polaroideja.

Yritin mielessäni vertailla Mapplethorpen ja Warholin töitä: mieleeni tuli että Warholin kuvat saattoivat olla kokeellisempia kuin ystävänsä Mapplethorpen melko "tyylipuhtaat" polaroidit. Toisaalta, olen taidenäyttelyissä vielä melko noviisi, ja saatan olla väärässä. Pitäisi päästä vertaamaan töitä kunnolla tarkan mielipiteen hahmottamiseksi.

Jos omia suosikkitöitä lähdetään valitsemaan, mainitsisin ainakin Kappeli-osion teokset Laukaus (1985), Omakuva (1975) ja Kallo (1988). Erityisen upea työ oli myös Lisa Lyon (1983) viereisellä seinällä.

Kallo (1988)

Neljän kuvan sarja Thomas (1987) iski kovaa.

Omakuva vuodelta 1988 enteili väistämätöntä kuolemaa. Teoksia tutkiessa oli hyvin selvää, että kuvien aiheet synkistyivät loppua kohden. Toisaalta työn jälki nousi huippuunsa. Kuvitelkaa miten loistava Mapplethorpe olisi ollut vielä vanhempana ja kehittyneempänä taiteilijana?

Toisaalta, kuolema toi hänen töihinsä hyvin uniikin näkökulman, jota tuskin olisi syntynyt ilman tikittävää kelloa.

Kiasman näyttely toi hienosti esille monipuolisen valokuvataiteilijan laajan ja mittavan uran. Juuri tämänkaltaisten näyttelyiden vuoksi taidemuseot ovat olemassa. Kiitos Kiasma.

Huomio! Näyttely on auki enää viikon, 13.9. asti.

Kappeli

Lisa Lyon (1983)

Kalla (1988), Kulli (1986) ja Kalla (1986) 

Thomas (1987)

Päikkärit ovat saapuneet

Tätä on odotettu kauan. Enkä tarkoita päikkäreillä päiväunia, en nuku niitä koskaan. Päikkärit on esikoisalbuminsa julkaissut suomalaisyhtye Elias Kaskinen & Päivän Sankarit.

Tutustuin Elias Kaskiseen ja hänen musiikkiinsa lukiossa. Silloin yhtyeen kokoonpano ja nimi (Elias Kaskinen Band) oli hieman eri. Myöhemmin alkuperäinen rumpali vaihtui ja yhtyeen nimi muuttui nykyiseen muotoonsa. Nyt, viisi vuotta perustamisen jälkeen, herrat saivat levytyssopimuksen. Esikoisalbumi Elämä lupaa mulle julkaistiin elokuun 28. päivä.

Saavun Virgin Oiliin albumin julkkareihin. Katsomossa on pari tuttua kasvoa, mutta valtaosa paikalle saapuneista kuulijoista lienee uskollisia faneja. Eturivi näyttää olevan jo kiivaista fanitytöistä täysi.
Muutama rohkea käy tilaamassa ylihintaisen juoman ennen keikan alkua. Tunnelma on jännitystä täynnä. Jännityksen aistii jo ilmassa mitä lähemmäs kello käy starttia - keikan on ilmoitettu alkavan tasan 22:30, ei aiempaa eikä myöhempää.

Ja niin se alkaakin. Suureellisesti ja mahtipontisesti, mikä tässä tilanteessa on enemmän kuin sopivaa. Päikkärit saapuu lavalle, Kaskinen panttaa itseään vielä hetken. Rummut rymisevät ja ensimmäinen biisi lähtee. Rakasta vielä kun voit. Kaskinen juoksee lavalle.

Bändin kontrasti on uskomaton verrattuna aiemmin näkemiini keikkoihin heiltä (täytyy tosin myöntää, että olen nähnyt heidät vain kahdesti, jälkimmäisen kerran muutama vuosi sitten Lahdessa Ravintola Torvessa, jossa paikalla lisäkseni oli vain kourallinen kuuntelijoita). Aina he ovat olleet hyviä, mutta tämä oli jotain uutta - energia ikään kuin purkautui, ja toisaalta sitä riitti.

Toisen biisin aikana huomasi kuinka kovassa tikissä bändin soittajat myös ovat; Axel Virkkunen kitarassa, Artti Pursiainen bassossa ja Niko Koivuhovi rummuissa. Todella vaikuttavaa. Nokkamiehen preesens on vahva ja esiintyminen itsevarmaa - Kaskinen kertoi jännittävänsä keikkaa, mutta se ei todellakaan paistanut katsomoon.

"Tervetuloa hyvät ystävät!", Kaskinen huutaa toisen biisin jälkeen.

Lyhyen jodlaushetken jälkeen, neljänneksi biisiksi osoittautuu yksi albumin suosikkiraitani Puumaja. Se aiheuttikin keikan ensimmäiset kylmät väreet. Se saa minut omiin aatoksiini pohtimaan musiikin voimaa, ja saatan inspiroitua kirjoittamaan aiheesta myöhemmin jotain blogiinikin. Albumin perusteella olen mieltänyt Elias Kaskinen & Päivän Sankarit pop-yhtyeeksi, mutta keikat näemmä lipuvat usein rockin puolelle. I like it.


Keikalta jäin kaipaamaan enemmän sooloja. Virkkunen, Pursiainen ja Koivuhovi ovat taitavia ja osaavia muusikoita, kitara-, rumpu-, tai bassosooloja olisi ollut hieno kuulla pitkin keikkaa. Se olisi tuonut hienon säväyksen.

Aina minä jään on hieno live-veto, kuten myös Elämä lupaa mulle. Suurin osa levyn biiseistä on sovitettu todella hienosti liveyleisön kuultaviksi. Myös Milloin sä eroat on hieno livenä, kappale aukesi ihan eri tavalla kun sen kuuli luonnossa. Koko yhtye tuntui myös jotenkin rentoutuvan tämän biisin kohdalla. Uskon, että tulevilla keikoilla tätä biisiä tullaan odottamaan paljon.

Illan seitsemäs kappale yllätti täysin - soitto kuulosti aluksi hetken aivan Sielun veljiltä ja olin ihan että OMG. Yleisölle tarjoiltiin harvinaista herkkua, sillä kyseinen kappale oli vielä julkaisematon Kauneutesi pelastaa maailman. Itse biisi oli loistava, nousten yhdeksi illan parhaimmista vedoista.  Seuraavaksi alkaa encore.

"We want more!", yleisö huutaa englanniksi. Joko iso osa yleisöstä on saapunut ulkomailta, tai suomalaisyleisö luulee yhtyeen saapuneen.

Oma suosikkini lähtee encoren ensimmäisenä. Tämä julkaistiin hieman erilaisena Elias Kaskinen Bandin ensimmäisellä EP:llä Raitiovaununkuljettaja. Kappale Kauemmas kuin kaupunkiin oli jo silloin helvetin kova. Yhtyeen greatest hit. Sinkkuna sitä ei tietenkään julkaista, kuten parhaita biisejä ei koskaan. Toiset kylmät väreet tuli tästä vedosta, vaikka aluksi sovitus tuntui jotenkin väärältä.

Illan viimeinen biisi oli Sano se mulle. Kaskisen paita pois ja tärykalvot puhki, muistutan että neitsyt öljyn yleisö koostuu hyvin paljon kahden X-kromosomin omaavia ihmisiä. Toisaalta mikä olisikaan ollut parempi tapa päättää Päikkäreiden levyjulkkarikeikka? Sano se mulle.