Lapualaisooppera 2: Rasistien hyökkäys

Kuva: Mitro Härkönen

Sukupolveni Lapualaisooppera. Odotukseni ovat maltilliset, suuri pala haukattu. Parasta ennen päivä mennyt alkuperäiseltä? Tuskin, mutta alkuperäisestä jo 50 vuotta. Leivottiin uusi kakku, jätettin kerma pois, heitettiin jauhot naamalle.

Asiaa esityksessä (14.8.) oli. Tärkeää ja paljon. Hyviä huomioita. Liian monta keittäjää? Lopputulos: sekava, poukkoileva ja paasaava. Metsässä juostiin, kuten Mustikkamaalla tapana on. Tilankäyttöä.

Huudettiin, kuten harrastajateattereilla tapana on. Tekeekö se esityksestä vaikuttavamman? Tuleeko asia paremmin esille? Hukkuvatko loputkin asiat meissun alle? Vastaukseni on kyllä, joku muu saa olla toista mieltä.

Mestari Kaj Chydeniuksen alkuperäismusiikki oli hienosti sovitettu. Siinä uusi onnistui. Yksittäisinä kappaleina mieleen jäi parhaiten Sofia Smedsin upea soolo muurahaispesän jälkeen, sekä tietysti lopun hieno finaali Ei väkivaltaa/Me emme tee mitä emme tahdo.

Kuva: Mitro Härkönen

Ryhmätyö oli ihan hyvää, mutta yksilösuoritukset nautittavampia. Suomessa keskitytään liikaa ryhmään. Kun tehdään jotakin, koko ryhmä tekee. Missä yksilöt? Monesti jääneet ryhmän alle. Välillä replikoinnista ei saanut selvää, osa repliikeistä hukkui yleisen älämölön alle. Tarkoituksenmukaista? Ehkä paikoin.

Arvo Salon alkuperäistekstin uudelleenmuokkaus oli problemaattista. Välillä Lapualaisooppera 2016 tuntui olevan liian paljon kiinni menneessä, joskus taas tuntui esityksen saaneen liikaa uutta tekstiä. Tarkoitus tietysti oli, että Lapuan liikkeen ja tämän päivän välille on vaikea piirtää rajaa. Että menneisyys ja tulevaisuus on samaa. Että maailmamme pyörii saman ympärillä, kuten näyttelijät lavalla ja sieltä pois.

Esitys halusi liikaa alleviivata sille tärkeitä teemoja, jotta kaikille olisi varmasti selvää kuinka ajankohtainen esitys onkaan. Kyllä kansa tietää. Vähemmälläkin. Esitys tulkittiin katsojille valmiiksi, ei tarvinnut hampaattomankaan suotta pureskella.

Tietysti hyviäkin alleviivauksia ja pointteja oli. MV:n iljettävä-Ilja on Vihtori Kosola ja niin edelleen. Munaton mies. Alfaton uros. Miksi Suomessa, ei Espanjassa? Keskellä rasisteja, vaikka koneen takana? Dramaturginen kompastuminen, olisi päästy herkuttelemaan. Kuten todettu: osa uudelleenkirjoituksesta toimi.

Kuva: Mitro Härkönen

Hyvin onnistunutta on myös esityksen markkinointi. Tahattomasti tosin: esitys kirvoitti MV-lehden kriitikon kirjoittamaan arvionsa, kuten myös tahrimaan esityksen julisteen suvakki- ym.teksteillä. Se jos mikä on parasta mainosta.

Joku saattaa syyttää tiettyjä teattereja aina samanlaisiksi. Kuinka usein olen kuullut esimerkiksi Helsingin kaupunginteatteria haukuttavan liian viihteelliseksi tai aina samoja esityksiä tehtailevaksi lafkaksi? Minusta väite ei pidä paikkansa lähes minkään teatterin kohdalla, mutta se saa minut miettimään ns. toista ääripäätä. Se olisi teatteri, jossa myös tehdään aina samanlaisia esityksiä, mutta tuputetaan sitten vähän liikaakin turhan kiimaisesti. Kohdellaan esityksiä siis yksilöinä. Strong and independent.

Black Sabbath on heavyn The Beatles

Black Sabbath 1970-luvulla

Onko jutun otsikko liioiteltu? Mielestäni ei.

Vuonna 1969 perustettu Black Sabbath on luonut kokonaisen musiikkigenren, innoittaen satoja, ellei tuhansia muusikoita ja yhtyeitä koko sen pitkäkestoisen uran varrella. Black Sabbathin loppu on kuitenkin käsillä. The End -kiertue alkoi Pohjois-Amerikasta vuoden alusta, päättyen ensi vuoden alussa kahteen finaalishow'hun bändin syntysijoilla Birminghamissa.

Olisi ollut suuri vääryys mikäli Suomi, maailman metallipääkaupunki, olisi jäänyt ilman Sabbathin viimeistä keikkaa. Kaisaniemen Monsters of Rock -tapahtuman pääesiintyjää edelsi kolme kovaa bändiä, jotka olisivat aivan hyvin voineet olla taitojensa puolesta myös pääesiintyjiä. Metalli on tuntematon genre minulle (Black Sabbathinkin miellän enemmän raskaaksi rockiksi kuin metalliksi).

Rival Sons/LiveNationFI: Lasse Arkela

Suomalainen Amorphis ja ruotsalainen Opeth saivat yleisöltä suuret suosionosoitukset. Opethin solistin välispiikit olivat eritoten rautaa. Ymmärsin yhtyeiden tekniset saavutukset, mutta luulen edelleen pitäväni etäisyyttä heidän musiikkiinsa.

Illan toinen "lämppäri" sen sijaan sai molemmat peukaloni ylös, ja todennäköisesti uusimman vinyylin hyllyyn: amerikkalainen Rival Sons saapui lavalle Hyvät, pahat ja rumat -tunnarin soidessa, esittivät vaikuttavaa rockiaan ja saaden paljon uusia faneja. Kuulopuheiden mukaan ainakin. Heidän musiikkinsa oli aivan uusi tuttavuus minulle, mutta sitäkin parempi. Myös tapahtuman juontaja Jone Nikula ilmoittautui heidän fanikseen. Yhtyeen musiikissa oli todellista voimaa, jota suosittelen jokaisen rockin ystävän testaamaan. Itseasiassa bändin bookkasi jokaiselle The End -kiertueen keikalle Ozzy Osbourne itse.

Jokainen edeltävä bändi teki selväksi olevansa paljon velkaa Black Sabbathille omasta musiikkidiggailustaan. Amorphiksen solisti pukeutui Sabbath-paitaan, Opethin herra sanoi bändin tulevan osuutensa jälkeen innolla katsomoon muiden joukkoon. Black Sabbathin vaikutus on todella niin suuri. Kaikki kolme yhtyettä olivat kiitollisia saadessaan mahdollisuuden esiintyä ennen heitä, jotka itse lämmittelivät aikoinaan mm. Led Zeppeliniä.

Sabbathin keikka alkoi jännittävällä videolla, joka tuo koko Black Sabbathin yleisön eteen. Ja jotta dramaturgia menisi mahdollisimman oikein, keikka alkaa ensimmäisen albumin ensimmäisellä biisillä: Black Sabbath. Kellot soivat ja Tony Iommin klassinen riffi kajahtaa ilmoille. Jo ensimmäinen biisi välittää yleisölle sen mitä kaikki toivoivat: koko bändi on hienossa vireessä.

Tony Iommi / Kuva: Live Nation Finland fb-sivu

Monille Iommi on Black Sabbath, sillä kokoonpanoa ilman Iommia on mahdoton kuvitella. Sabbathilla on ollut useita solisteja Ozzyn jälkeen. Moni pitää Ronnie James Dioa parhaana, mutta itse en ole hänen aikaisesta tuotannostaan ollut koskaan kiinnostunut. Se ei ole minun Black Sabbathini. Se on Dio + Sabbath. Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluu Ozzy, Tony, Geezer Butler ja Bill Ward.

Ward ei valitettavasti ole kiertueella mukana (syyt ovat ilmeisesti terveydelliset), mutta ennakkopelkojeni mukaan se ei vaikuttanut negatiivisesti keikkakokemukseen. Korvaavana rumpalina oli viimeistään upeassa Rat Saladissa paikkansa lunastanut Tommy Clufetos, joka on esiintynyt myös Ozzyn kanssa Scream -kiertueella.

Keikalla kuultiin vain 14 kappaletta, joista jokainen oli kiistaton klassikko. Sabbathin melko tuoreelta ja viimeisimmältä pitkäsoitolta 13 ei valitettavasti kuultu kappaleen kappaletta. Settilista on staattinen jokaisella keikalla, mikä on harmi. Minkäänlaisia yllätyksiä ei ole luvassa. Ainoa harvinaisuus, jonka yleisö pääsee kuulemaan on Hand of Doom. Settilistan staattisuus ei kuitenkaan loppupeleissä haittaa, sillä jokainen biisi on erittäin toivottu ja tervetullut.

Geezer Butler / Kuva: Live Nation Finland fb-sivu

Viimeiselle rundille olisi tietysti toivonut myös diehard -faneille jotakin erityistä herkkua, kenties full album -keikka (esimerkiksi Paranoid -albumi soitetaan kokonaan vain Electric Funeralia ja Planet Caravania lukuun ottamatta). Ymmärrän tietysti, että alkuperäisjäsenten ikä on kaikilla lähes 70, mutta ei se kaikkia ole aikaisemminkaan estänyt. Toisaalta Iommin terveydentilan vuoksi tämä viimeinen viimeinen kiertue ilmeisesti järjestetäänkin.

Kaisaniemen keikka ei antanut viitteitä Ozzyn, Tonyn eikä Geezerin huonosta voinnista. Ozzy lauloi (Ilta-Sanomien toimittajan kummallisista huomioista huolimatta) hienosti. Tonya ei turhaan kutsuta yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista kitaristeista, legendaariset riffit kuulostivat juuri niin hyvältä kuin pystyi kuvitella. Geezerin bassosoolo oli erityislaatuista herkkua kuulijoille.

Ozzy Osbourne / Kuva: Live Nation Finland fb-sivu

Jostakin tietysti aina kuulee sora-ääniä: "miksi vanhat miehet vieläkin soittavat tällaista musiikkia", tai "eikö olisi aika jo haudata koko juttu, aika kultaa muistot." Mielestäni ei. Black Sabbath (tai mikä bändi hyvänsä) on useimmiten muusikoidensa elämäntyö. Lähes kaikki menestyneet muusikot tai taiteilijat rakastavat työtään. Miksi siis jättää tietyn iän jälkeen kaikki taakseen? Taidetta tehdään intohimosta, eikä satunnaiset epävireydet tai "vääryydet" todellista menoa haittaa.

Päinvastoin: itse olen vain tyytyväinen kun pääsen todistamaan legendojen mahdin livenä. Siitä syystä varmasti sijoitin myös vain keikoilla myytävään The End -ep:hen, jossa on kolmen alkuperäisen Sabbath -muusikon signeeraukset. En voinut vastustaa, ja toisaalta miksi olisi pitänyt? Ovathan herrat elämää suurempia järkäleitä, joiden musiikki tulee elämään kauan heidän jälkeensä.

Voiko Black Sabbathia verrata The Beatlesiin? Kyllä molempien yhtyeiden nimet on kirjattu tukevasti, tummennetuin kirjaimin maailman musiikkihistorian sivuille.

Keikka päättyi tietenkin Paranoidiin, tuohon Sabbathin Yesterdayhin, joka sai satunnaisessa sateesta kastuneen yleisön täysin mukaansa. Kappaleen jälkeen bändi kumarsi viimeistä kertaa Suomessa. Screenit julisivat isolla ainoastaan sen jonka me kaikki tiesimme joskus koittavan:

The End.


Settilista:

1. Black Sabbath
2. Fairies Wear Boots
3. After Forever
4. Into the Void
5. Snowblind
6. War Pigs
7. Behind the Wall of Sleep
8. N.I.B.
9. Hand of Doom
10. Rat Salad
11. Iron Man
12. Dirty Women
13. Children of the Gave

14. Paranoid

Neil Youngin intiimi luomurock-show Helsingissä

Kreikassa 2016

Neil Young + Promise of the Realin Hartwall Arenalle saapunut Rebel Content -kiertue tarjosi elämyksiä intiimistä country-fiilistelystä valtaisaan
rock-show'hun.

Legendaarista lauluntekijää oli paikalle katsomaan saapunut noin 8 000 kuuntelijaa. Moni heistä oli pukeutunut ruutupaitoihin tai Neil Young & Crazy Horsen aikaisiin kiertuepaitoihin. Lierihattu tai stetson lukeutui myös monen katsojien varustukseen. Olin iloinen nähdessäni kentällä myös Bruce Springsteenin tuoreen The River -kiertueen hupparin.

Kun olin siemaillut 3,5 euron lähdeveteni, rupesin etsimään paikkaani katsomossa. Helpommin sanottu kuin tehty: Pelaaja-aitio 1. Naiset ovat heikkoina urheilijoihin, erityisesti jääkiekkoilijoihin, ja tämä on luultavasti lähinnä kiekkoilijaa mitä minusta koskaan tulee. Keikalta mukaan ei tarttunut kuitenkaan naista vaan erittäin vakuuttuneet tuntemukset siitä, että 70-vuotias Neil Young on ikinuori eikä ikä näy muusikon äänessä tai kitaran soitossa millään negatiivisella tavalla. Päin vastoin: ääni kuulostaa loistavalta.

Keikka kesti kolme tuntia, kattaen kovimpia klassikoita ja uudempia helmiä.
Kaikki alkoi hengästyttävän upeasti Youngin sooloilulla: After the Gold Rush pianolla, Heart of Gold ja The Needle and the Damage Done kitaralla, Mother Earth (Natural Anthem) uruilla... Usean kappaleen kestäneen soolosetin jälkeen The Promise of the Real liittyi mukaan.

Bändin kanssa aloitettiin yhdellä suosikkiklassikoistani, From Hank to Hendrix. Jo tämän kappaleen jälkeen pystyi toteamaan yhtyeen olevan juuri oikea Youngin kiertueelle. Kovatasoista porukkaa, vaikka en muuta odottanutkaan. Human Highway, Only Love Can Break Your Heart, Mansion on the Hill, Walk On, Country Home ja niin edelleen.

Itselle suuria kohokohtia olivat myös Alabama (jota ensimmäinen lauluopettajani joskus pisti laulamaan), sekä noin 20 minuuttia kestäneet Down by the River ja Love and Only Love... Keikalla jamiteltiin kunnolla, eikä kitarasooloja puuttunut. Ja olihan siellä suorastaan perkeleen kova Words (Between the Lines of Age). Monsanto Years ja Wolf Moon edustivat tuoreempaa katalogia, upoten mukaan settiin loistavasti.

Kreikassa 2016

Myös dramaturgisesti keikka oli hieno. Young tunnetusti vannoo luomun ja geenimanipuloimattoman ravinnon puolesta. Ennen After the Gold Rushia lavalle saapui henkilöitä heittelemään ilmeisesti siemeniä ja kastelemaan kukkia. Soolosetin jälkeen säilöntäaineiden lisääjät tai jotkut geenimanipuloijat saapuivat häiritsemään luonnon tilaa saasteillaan. Välissä syötiin myös kirsikoita, joista pari onnekasta yleisön edustajaakin sai osansa.

Näiden muutaman "ohjelmanumeron" jälkeen keskityttiin pelkästään musiikkiin, mikä oli ehkä jopa sääli. Moni on kanssani eri mieltä, mutta itse olisin ehkä toivonut valistusta jopa enemmän.
Arenan aulassa löytyi luomukojuja ja ovathan Youngin bändipaidat 100 % orgaanista puuvillaa.
Voisi melkein sanoa Youngin edustavan yhä harvemmaksi käyvää luomuartistien joukkoa: artistien, jotka soittavat, laulavat ja tekevät kappaleensa itse.

Suureksi yllätykseksi encoressa kuultiin kaksi kappaletta. Settilistoja selatessa huomasin, että Suomen keikka oli siinä suhteessa poikkeuksellinen, koska kahden kappaleen encore näyttää hyvin harvinaiselta. Hieno ja melko harvinainen Cinnamon Girl aloitti encoren, When You Dance, I Can Really Love päätti konsertin.

Jossakin vaiheessa Young lausui Suomesta positiivisia sanoja: "Thank you for taking care of your country!" Asiat eivät ehkä niin hyvällä tolalla ole kuin Kanadan konkari ajattelee, mutta helppo siinä oli hymyillä ja pulahtaa mielessään Havis Amandalle.

Kiitos keikasta Neil, POTR, sekä LiveNation Finland!

Loppuun vielä settilista kokonaisuudessaan:

1. After the Gold Rush (solo)
2. Heart of Gold (solo)
3. The Needle and the Damage Done (solo)
4. Comes a Time (solo)
5. Mother Earth (Natural Anthem) (solo)
6. From Hank to Hendrix
7. Unknown Legend
8. Hold Back the Tears
9. Only Love Can Break Your Heart
10. Human Highway
11. Old Man
12. Words (Between the Lines of Age)
13. Walk On
14. Alabama
15. Down by the River
16. Mansion on the Hill
17. Everybody Knows This is Nowhere
18. Country Home
19. After the Garden
20. Monsanto Years
21. Seed Justice
22. Wolf Moon
23. Love and Only Love

24. Cinnamon Girl
25. When You Dance, I Can Really Love

1. Play Video

Mahdolliset maailmat on paras valinta jonka voi tehdä

"Katso tuonne, arvosteluja!" / Kuva Stefan Bremer

Paavo Westerbergin uutuusnäytelmän, Mahdolliset maailmat, viimeinen esitys on valitettavasti jo huomenna torstaina 19.5.2016. Näin näytelmän vasta eilen, joten yritän summata näkemäni mahdollisimman nopeasti ja kompaktisti yhteen.

Annan lukijalle nyt mahdollisuuden, näytelmän hengen mukaisesti, valita haluaako hän lukea kirjoitukseni lyhyesti vai vielä lyhyemmin. Jos haluat lukea lyhyesti, lue teksti A, ja jos haluat lukea vielä lyhyemmin, valitse B.

A) Tämän näkeminen on ehdottomasti parasta mitä voit tehdä housut jalassa. En valehtele. En ole valehdellut blogissani aiemmin, enkä ajatellut aloittaa nyt. Yksi asia jonka olen aktiivisen teatteriurani aikana oppinut on ainakin se, että nimi Westerberg on laadun tae.

Kuva: Stefan Bremer

Näin Valheen kolme tai neljä kertaa, muistaakseni vuosien 2010-11 välillä. Se räjäytti nuoren näyttelijänurasta haaveilevan pojan tajunnan. En ollut nähnyt mitään vastaavaa, ja olin kuitenkin nähnyt jo jonkin verran. He eivät asu enää täällä oli toinen näkemäni originaali tuotos käsikirjoittaja-ohjaajalta, eikä pettänyt sekään. Väkevää ja henkevää draamaa alusta loppuun, huumoria unohtamatta, kuten myös Mahdolliset maailmat.

Tämä näytelmä kertoo käsikirjoittaja-ohjaaja Antista. Hänellä on paha writer's block, joten hän saa tehtäväkseen ohjata uuden käsikirjoituksensa sijasta klassikon. Avioliitto ei mene toivotulla tavalla ja kaikki kietoutuu nätisti yhteen muistojen, haaveiden ja unelmien kautta.

Käsiohjelmassa muistutetaan näytelmän henkilöiden ja tapahtumien olevan fiktiivisiä, mutta esityksessä on nähtävillä huomattavasti yhtäläisyyksiä näytelmän kirjoittajaan. Niitä lienee turha lähteä purkamaan, sillä jokainen voi tarkastella teosta kuinka itse haluaa tietenkin. Siitä(kin) näkökulmasta Mahdolliset maailmat on hyvin woodyallenmainen teos. Se sekoittaa hienosti näytelmäkirjailijan näytelmän kirjailijaan - jos sekoittaa. Mikä totuus on? Yhtä totuutta ei ole koskaan.

Kuva: Stefan Bremer

"Maailma muuttuu, Eskoseni" / Kuva Stefan Bremer

Dialogi on nokkelaa, oivaltavaa - ja paikoitellen pirun hauskaa.

Eero Aho ylitti itsensä jälleen, tällä kertaa keski-ikäisenä, itsensä kadottaneena taiteilijana. Marja Salon nuoruudenkuva onnistuu uskottavuudessaan, vältellen vastaavien roolien ikiaikaisia kliseitä. Esko Salmisen näkeminen ja kuuleminen on aina ilo ja etuoikeus. Jukka-Pekka Palo on itselleni yksi tärkeimmistä näyttelijöistä, Mahdolliset maailmat muistuttii taas miksi.

Kristiina Halttu osui nappiin herkullisessa ja kiinnostavassa roolissaan. Antti Pääkkönen ja Markku Maalismaa olivat hillittömiä. Pia Andersson hallitsi mutkikkaan ja hienosti kirjoitetun roolinsa perinpohjin. Seppo Pääkkönen - huh miten hienoa. Pirjo Luoma-aho piti yleisöä hyppysissään. Leo Honkosen ilmaisu toi täydellisen säväyksen kohtauksiinsa ja Saara Kotkaniemi loi upeasti sekä herkkyyttä että voimaa. Tämä ensemble on todellinen dream team, jos ulkomaankieltä saan tässä käyttää.

Valosuunnittelu, ääni ja musiikki toimi hienosti, kamera oli parasta aikoihin. Loistava, yksinkertainen lavastus ja puvustus tukivat näytelmän pyrkimyksiä juuri kuten pitikin.

Mahdolliset maailmat on elokuvallinen, kaunis, äärimmäisen laadukas ja ajatuksia herättävä teos.

Kiitos siitä.

B) Kyllä mä ihan tykkäsin.

Kuva: Stefan Bremer

Miesten valtakausi on ohi

"Tunne kun ei uskalla avata hesaria" / Kuva: Antti Mattila

David Ivesin Venus in Fur saa Suomessa vihdoin kantaesityksensä. Näytelmä itsessään on jo miltei nerokas: se leikittelee teatterin ja todellisuuden välillä, ja roolit vaihtuvat parhaimmillaan edes sitä huomaamatta.

Venus in Fur on projektina aina kunnianhimoinen, oli kyse sitten Roman Polanskin vuoden 2013 elokuvaohjauksesta tai Helsingin kaupunginteatterin Venus turkiksissa -esityksestä. Haastavaksi sen tekee useat eri tekijät. Ensimmäinen niistä on käsikirjoitus. Se kulkee monissa eri tasoissa, sekoittaen faktan ja fiktion keskenään.

Tämä ei riitä, sillä teksti sekoittaa keskenään myös roolihahmot, parhaimmillaan saumattomasti ja loppujen lopuksi useammin kuin päittään. Näyttelijöitä on näytelmässä vain kaksi, mutta lavalla on useita henkilöitä ja rooleja. Mahtavat Sampo Sarkola ja Armi Toivanen antavat esityksessä kaikkensa, ja uskon että teatterista jotakin ymmärtävä myös näkee sen. Hahmot olivat juuri sopivan karrikoituja - näytelmän luonteen omaisesti.

Sarkolan piilosovinistinen, säälittäväkin käsikirjoittaja-ohjaaja aliarvioi Toivasen näyttelijättären, joka saa kaivettua tässä alle kaksituntisessa esityksessä esiin miehen todellisen luonteen pohjia myöten. Näytelmä rakentuu nerokkaasti, mutta sen täytyy jaksaa myös kantaa. Pelkästään teksti ja näytteljät eivät riitä.

Just another day at the office... / Kuva: Henrik Schütt

Ohjaksissa Hilkka-Liisa Iivanainen tekee paikoin jopa jännittäviä ratkaisuja. Enkä keksi parempaa näyttämöä tälle teokselle kuin juuri Pengerkadun haasteellisen lavan.

Suomennos toimii, mutta siinä saattaa piillä myös pieni ongelma. En ole varma kuinka hyvin tämä toimii suomenkielellä. Tähän en pysty kuitenkaan tässä nyt tarttumaan, sillä se vaatisi joko näytelmän lukemisen tai uudelleen katsomisen. Saattaa olla että paikoin hyvinkin mahtipontiset repliikit eivät aivan loksahda kohdilleen, mutta se on vain pieni sivuseikka.

Venus turkiksissa on hyvin ajankohtainen näytelmä. Useat teatterin ystävät ovat varmasti lukeneet esimerkiksi Elina Knihtilän mainion haastattelun Helsingin sanomien kuukausiliitteestä liittyen naisten asemaan teatterissa ja elokuvassa. Tämä näytelmä on juuri sitä itseään. Tämä näytelmä on myös sitä, kuinka Suomen itsenäisyyttä juhlitaan hyvin pitkälle miehisissä tunnelmissa tuntemattomasti sotien ja seitsemästi veljeillen. Parasta ja miellyttävintä tässä on se, että muutos on jo  nähdäkseni kuitenkin alkanut.

Haluan omistaa vielä tämän blogikirjoitukseni viimeisen kappaleen Helsingin Sanomille. Oli huvittavaa lukea teidän ns. kritiikkiänne tästäkin esityksestä. Siitä oli luettavissa ainakin se, ettei kriitikko selkeästi ollut oikein ymmärtänyt mitään. Eikö kriitikon ensimmäinen askel ole ymmärtää teos ennen kuin sen voi tuomita? Olin kuitenkin hyvin mielissäni. Kaikesta huolimatta olitte antaneet esitykselle korkeimman mahdollisen arvon: ★.

On kova juttu verrata näytelmää David Bowien viimeiseen albumiin. Siitäkin huolimatta, ettei kukaan ole enää aikoihin ottanut teatterikritiikkejänne vakavasti. Voisi jopa huomauttaa juttunne hengessä: Kriitikko rytmittää kritiikkiään ainoastaan toteuttamallaan naljailuilla, joka tuntuu pelkästään kiusalliselta kuorrutukselta.

Helsingin Sanomat (Sampo Sarkola) tarkastelee kriittisesti Armi Toivasen roolisuoritusta / Kuva: Henrik Schütt

Vapauttakaa Kuninga Soini-Bush!

Kansanopiston säästöjen vuoksi oppilaat joutuvat jakamaan huoneensa / Kuva: Nana Turunen

Lähtökohtaisesti suhtaudun hyvin skeptisesti ryhmälähtöisiin teatteriesityksiin. Eheä kokonaisuus ja toimiva kirjallinen ilmaisu jää helposti puolitiehen. Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen Vapauttakaa Kuningas Oidipus! oli kuitenkin puhdasta (kirjaimellisesti) laatua alusta loppuun.

Esitys oltiin jaettu kolmeen osaan ja takapuoli hilattiin väliajalle jopa kahdesti. Koska olen likainen hölmö, unohdin ensi-iltajuhlahumussa käsiohjelmani koululle, enkä pysty tarkastamaan tiettyjä asioita täältä kuningas Onnibussista käsin. Toisaalta, ehkä siellä ei ole tämän kirjoituksen kannalta mitään tärkeää tietoa.

Jos kuvasin Lahden ykkösten viime vuotista Reviisoria jazziksi, Oidipus oli kuin runo. Kaikessa paikottaisessa groteskiudessaan ja ratkaisuissaan. Ironista, että juuri eilen sain julkaistua tekstini Kansallisteatterin Tabusta, jossa on paljon samoja elementtejä tämän teoksen kanssa. En halua lähteä niitä erittelemään, koska saattaisin pilata joiltakin katsojilta mahdollisia yllätysmomentteja.

Timo Raita on ohjannut jälleen suuren, toimivan kokonaisuuden. Eivätkä aiheet tälläkään kertaa ole kevyitä taikka helppoja. Luulen, että Raita on parhaimmillaan suurten kysymysten äärellä - vähäpätöinen hilipatihippa saattaisi turhauttaa ja kahlita hänen taiteellista vapauttaan. Arvostan häntä ja hänen pedagokiikkaansa hyvin korkealle. (Vaikka saatan olla jäävi sanomaan sitä, ottaen huomioon että opiskelin hänen ensimmäisellä vuosikurssillaan Lahdessa pari vuotta sitten.)

Esitys oli myös loistavasti apuohjattu.

Taisin nähdä Raidan kolmannen vuosikurssin ensimmäistä kertaa näyttämöllä. Kuulopuheet pitivät paikkansa: ryhmä on erittäin kova ja kunnianhimoinen. Tapojeni mukaan en haluaisi erityisesti mainita ketään nimeltä, koska se poissulkee niin monia muita. Varsinkin nyt, kun ei ole käsiohjelmaa, josta luntata kuka kukin on. Saattaa olla, että tutustuin viime yön tunteina myös niihin loppuihin keitä en tunne, mutta saatoin olla, sanalla sanoen, lärvit. (Ja miten lahjojen jako voi kestää neljään yöllä? Kaikilta teiltä kyllä lahjoja löytyy.)

"Täytyy kai sit pitää ne enskabileet ylätuvassa" / Kuva: Antti Turunen

Kalle Kurikkalalla oli herkullinen, loistavasti kirjoitettu ja esitetty monologi ihastuksen lähestymisestä. Kardo Shiwanin vahva ja veistoksellinen avaus. Wenla Reimaluodon silmät, joista näkee ajatuksen, voiman ja vahvan läsnäolon. Tuomas Korkia-aho. Ja älkää käsittäkö väärin - jokainen näyttelijä sai oman aikansa ja lunasti paikkansa hienosti. Nämä ovat vain mitä itselleni jäi syystä tai toisesta päähän. Joonatan Perälä teki hienovireisen, erittäin tarkkan ja loistavan roolityön. Kun Perälä on lavalla ei voi muuta kuin katsoa.

Vapauttakaa Kuningas Oidipus! yhdisti historiallisen kreikkalaisnäytelmän tämän päivän Suomeen ja maailmaan, sekä Lahden kansanopistoon itseensä.
Punaiset ja valkoiset taistelevat sisällissodan aikaisessa Suomessa, myös vitivalkeassa Lahden kansanopistossa. Kaikkihan tietävät miten siinä kamppailussa kävi. Häviäjillä ei ollut sijaa jäädä voittajien kanssa tähän maailmaan.

Esitys vertaa myös tuhoutuneita kulttuureita ja maailmaa tänään. Tuntuu siltä, ettei mitään ole tehtävissä. Valtiot, kansat ja yhteiskunnat kaatuvat omaan mahdottomuuteensa ja kompastelevat alituisesti lisääntyviin sääntöihinsä. Omaa etuaan ajavat valtiopäämiehet sabotoivat maailmaa, eivätkä omalta sokeudeltaan sitä edes näe. Orjuuden hyväksymistä ajetaan valtiotasolla, hieman eri käsittein.

Löytyy soinia, trumpia, aleXia, sekä tietysti omaa suosikkiani Juha Sipilää. Sääli, että Risto Uimonen joutui nimeämään Sipilän elämäkerran tylsästi Juha Sipiläksi - Dostojevski ehti jo viedä Idiootin. Suomessa ajettavalle politiikalle sopisi nimeksi Rikos ja rangaistus - eduskunnassa tehdään rikokset, muut kärsivät rangaistukset.

Oidipuksen keskimmäinen osuus oli kaikessa törkeydessään ja röyhkeydessään erinomainen ja oivaltava. Loistava kappale ja rohkea veto. Työ todella vapauttaa.

Esityksen lopussa pilkahtaa toivo. En tiedä onko sitä todellisuudessa. Olen henkilökohtaisesti hieman menettänyt toivoni ihmisiin. Kaikki sivistys tuntuu olevan päälleliimattua korrektiutta ja kohteliaisuutta, josta ei enää olekaan niin väliä. Fiksultakin vaikuttava ihminen saattaa osoittautua barbaariksi ja vastenmieliseksi ihmisen irvikuvaksi.

Joskus kaikkein selkeimmin näkee silloin, kun ei näe mitään.

"Oispa kaljaa..." / Kuva: Antti Turunen

Tabu, jota ei pidä vältellä

Mitä oli Kansallisteatterin Tabu?

Se oli elämys. Se oli Taideteos isolla t:llä. Se oli visuaalinen mestarinäyte. Se oli smedsiä.
Mutta se sai vihaiseksi.

Miksi esitykset ovat jo loppu? Ymmärrettävää on toki se, että esitys vaati erityislaatuisia ponnisteluja toteutuakseen. Siksi esityksiä ei ollut kuin kerran, ehkä pari viikossa. Sunnuntaisin, pyhänä. Ilman väliaikaa.

Kuva: Ulla Jokisalo

Kristian Smedsin Tabu sai minut inhoamaan itseäni, koska en ehtinyt nähdä Mental Finlandia tai Palsaa. Onnekseni Tuntematon sotilas ei aikoinaan mennyt ohi. Se taisi itseasiassa olla kolmas näkemäni esitys Kansallisteatterissa.

Mr Vertigo toteutettiin niin, että yleisö istui lavalla. Myös Tabussa oli erityinen ratkaisu (jonka saanen kertoa kun esitykset ovat jo loppu) ja suuren näyttämön sali saatiin täysin pimeäksi. En ole koskaan ollut tilassa, jonne ei pääse valoa mistään. Myös exit-kyltit olivat poissa. Oli pilkkopimeää, musiikkia ja tulta.

Esitys ei olisi todennäköisesti ollut näin vahva ilman mahtavaa Seela Sellaa ja Tero Jarttia. Tai ilman valaistusta, josta kiittää saa Teemu Nurmelinia. Tai ilman loistavaa Markus Schaffteria.

Tabussa kamppailivat uskonnot ja kansat keskenään, pitkin historiaa toisiaan murhaten, voittoa tavoitellen. Pyhä on henkilökohtaista ja toiselle uhkaavaa. Pyhyys saa murhaamaan, tai ainakin oikeuttamaan hirmutekoja - siitäkin huolimatta ettei sillä ole todellisuuden kanssa osaa eikä arpaa.

Tämä esitys on erityisen vaikea pukea sanoiksi. Osin siksi, että sen visuaalisuus on niin suuressa osassa. Ja tietenkin musiikki. Vaikka dialogia ei ole, esitys on tärkeä kuulla.

Kuva: Ulla Jokisalo

Tabu tarjoaa paljon ajatuksia, mutta jättää viisaasti tarjoamatta vastauksia. Sitä teatteri parhailmmillaan onkin: ajatusten herättämistä.

Erityisen hienoa tässä on mielestäni se, että tämä on täysin suomalainen juttu. Tekijät ovat suomalaisia ja ennen kaikkea teksti johon esitys perustuu on suomalainen. Kuinka paljon upeaa taidetta Suomesta löytyy, jota ei vielä olla hyödynnetty? Taide ei tule loppumaan koskaan, sitä täytyy vain osata etsiä.

Tämä kotimainen esitys voisi hyvinkin edustaa sitä suomalaista teatteria, josta olen kuullut puhuttavan. "Suomalainen teatteri on arvostettua maailmalla", joku on sanonut. Jos se on tällaista, en ihmettele.

Esitys pohjautui Timo K. Mukan Tabuun. Hieno, omanlaisensa kunnianosoitus.

Kuva: Ulla Jokisalo