Vuoden kohokohdat: Rakkautta ja anarkiaa ylitti itsensä – vahvempana kuin koskaan!

The Lighthouse

Rakkautta ja anarkiaa -festivaali vuosimallia 2019 oli ohjelmistonsa puolesta valtavan positiivinen yllätys. Yllättipä festivaali myös yleisönsä puolesta, sillä kaikki näytökset joihin osallistuin olivat melkein täynnä. Sellaista näkyä ei voi kun ihailla.

Tänäkin vuonna festivaalilla nähtiin suurempien elokuvien lisäksi komeita indie-helmiä ja hienoja dokumentteja. Katsoin yhteensä 25 elokuvaa R&A:n ohjelmistosta joko ennen tai jälkeen festivaalin. Osasta kirjoitin lyhyen arvion Episodiin.

Olen osallistunut R&A:han nyt jo useamman vuoden ajan. Mielestäni tämä vuosi on ollut tähän mennessä kaikkien aikojen paras. Käyn elokuvat nyt läpi pienissä osioissa.

Dokumentit

System Crasher

Heartbound: A Different Kind of Love Story ja Jonathan Agassi Saved My Life kuuluivat kehnoimpiin näkemiini dokkareihin. Periaatteessa elokuvien tyylissä ei ollut vikaa, ne vain olivat niin täysin perinteisiä ja kerronnaltaan ehkä hieman laiskoja noustakseen erityisen kiinnostaviksi tapauksiksi.

Show Me the Picture: The Story of Jim Marshall ja What She Said: The Art of Pauline Kael ovat sarjan kelvot dokkarit. Jim Marshall oli kuuluisa rocktähtien valokuvaaja ja Pauline Kael arvostettu kriitikko – eli periaatteessa jo heidän henkilöidensä puolesta dokumenttien valmistus oli vain ajan kysymys. Molempia tosin vaivaa sama ongelma kuin ensiksi mainittuja. Ne ovat hieman turhan perinteisiä.

Perinteiseksi ei sen sijaan voi sanoa Anna Odellin kokeellista dokudraamaa X&Y, joka sekoittaa faktan ja fiktion perinpohjin keskenään. Elokuvassa nähdään Mikael Persbrandt ja jopa Ville Virtanen. Se on hauska katsanto kuinka taiteilijat toimivat kummallisessa projektissa, mutta selvennettäköön, että kyseessä on käsikirjoitettu elokuva. Tosin, erikoinen sellainen.

Miles Davis: Birth of the Cool oli aiheensa näköinen ja pätevä kertomus kaikkien aikojen parhaasta jazzmuusikosta. Henkilökohtainen suosikkini festivaalilla oli kuitenkin Stieg Larssonista kertova Mies, joka leikki tulella. Dokkari oli siitä erinomainen, että se ei keskittynyt Larssonin kirjailijanuraan, vaan toimittajuuteen ja äärioikeistotutkimuksiin. Ehdoton suositus. Olisin suonut dokumentin tulevan myös laajaan levitykseen, mutta niin ei valitettavasti käynyt.

Yksi parhaita dokumentteja festivaalilla (ja ehkä koko vuonna) oli Celebration. Elokuva pysyi noin 10 vuotta piilossa yleisön silmiltä, koska muotisuunnittelija Yves Saint Laurentin työpari ei tahtonut elokuvan tulevan julki. Celebration keskittyy muotisuunnittelijan viimeiseen näyttelyyn ja näyttää julkisuutta karttaneen mestarin työssään. Dokumentaarinen materiaali on todella harvinaista herkkua, ja materiaali on hienosti koostettu. YSL ei antanut paljoa haastatteluja elämänsä aikana, saatika osallistunut mihinkään kekkereihin.

Kotimaiset herkut

Festarilla oli laadukas kotimaisten elokuvien sarja. Toki sieltä löytyi heikompia lenkkejä, kuten Once Upon a Time in Sad Hill (joka tosin on yksi parhaiten kuvatuista elokuvista tänä vuonna), sekä ehkä vuoden huonoin kotimainen, Sofi Oksasen romaaniin pohjautuva pökäle Baby Jane.

Tosin, jos Baby Jane sai näytöksen, onneksi sai myös vuoden paras suomalaiselokuva, josta tuonempana lisää. Keskitasolla keikkuu oikeastaan vain Klaus Härön Tuntematon mestari, joka on kelpo kaikin puolin. Juice ja Ihmisen osa tosin edustavat parempaa sarjaa, mikä osaltaan ajaa Härön unohduksiin.

Koirat eivät käytä housuja. Vuoden... toiseksi paras kotimainen elokuva. Yksi parhaista silti, kun tarkastellaan useiden vuosien aikaväliä. JP Valkeapään erinomainen elokuva ansaitsee kaiken ylistyksen jota se saa. Elokuva on jotakin sellaista, jota Suomessa ei oikeastaan olla aiemmin nähty. Se on rohkea, omalaatuinen, kosiskelematon ja raaka.

Aurora

Sen sijaan Miia Tervon Aurora on mielestäni vuoden paras kotimainen elokuva. Eikä vaan vuoden kotimainen, yksi vuoden parhaista elokuvista yleisesti. Mimosa Willamo on loistava, kuten teoksessa kaikki. Elokuva on feministinen, mutta ei teennäisesti, vaan puhtaasti. Elokuvalla on vahva sanoma, mutta sitä ei olla tehty väite edellä. Siinä on niin paljon muutakin. Se on raikas ja luulen, että moni nuori voi elokuvaan samaistua.

Haisulit

Muutaman haisulinkin ehdin katsoa. Jokainen tosin yllätti ja sai minut surulliseksi. Norjalaisessa parisuhdedraama DUssa oli hieno lähtökohta, mutta tuskallinen toteutus. Kuvaus oli hienoa, mutta kappas, täysin yliviritettyä. Ohjaaja on ammatiltaan kuvaaja, ja hän piti myös huolen siitä, että jokainen kuva elokuvassa on itsetarkoituksellisesti taiteellinen. Puhdasta paskaa. Paikoin ihan seksikäs.

Blinded by the Light. Bruce Springsteenin musiikkiin pohjautuva kertomus nuorukaisesta, joka hurahtaa Pomon musiikkiin ja saa siitä voimaa. Voi hyvä luoja. Paikoin ihan jees, mutta myötähäpeämittari nousee välillä korkealle. Kuinka paljon tanssia ja elämäniloa ja teennäisyyttä voi kaksituntinen elokuva sisältää? Ei Mamma Mia! ole täydellinen, mutta mestarillinen tähän verrattuna.

Ja tämä. Legendaarisen Kenneth Branaghin Shakespeare-elämäkerta All Is True. Rakastan Shakespearea, rakastan Branaghia. Mitä tapahtui All Is Truessa? Puuduttavaa paskaa. Nukahdin ja koin kuumehoureisia tuntemuksia. Harvoin elokuva saa sellaista kärsimystä aikaan.

Väliinputoajia

Yorgos Lanthimosin lyhytelokuva Nimic on todella hieno tanssiteos. Jäi vain hieman muun ohjelmiston jalkoihin. Sibyl oli ihan kiva elokuva, joka ei jättänyt oikein minkäänlaista muistikuvaa. Jumalan armosta on suuresti ihailemani (kerran haastattelemani!) Francois Ozonin uusin. Oikein hyvä elokuva, joka oli matkalla kadottanut Ozonille tyypillisiä piirteitä. Elokuva oli perinteisempi kuin Ozonin aiemmat elokuvat. Siinä ei sinänsä ole mitään haittaa, mutta niin hyvä elokuva kuin se olikin, siltä olisi toivonut hieman enemmän.

Queen of Hearts

Herkkupalat

Herkkupaloja, eli niin sanotusti mestariteoksia, löytyi jopa neljä katsomistani ulkomaalaisista elokuvista. Saksa, Ranska, Yhdysvallat ja Tanska tarjoavat ne elämykset.

The Lighthouse myi hetkessä loppuun Bio Rexin suuren salin. Eikä ihme: elokuva oli kuten odottaa saattaa erikoinen, hauska ja erittäin tyylikäs. Robert Eggers todella on yksi tämän päivän kiinnostavimmista ohjaajista. Robert Pattinson ei ole koskaan ollut parempi, ja Willem Dafoe oli sanalla sanoen loistava.

Céline Sciamman upea Cannes-menestyjä Nuoren naisen muotokuva oli ehkä koko festivaalin paras elokuva. Katsoja rakastaa, elää ja tuntee hahmojen mukana. Noémie Merlant ja Adéle Haenel tekevät hengästyttävän hienoa työtä.

Tanskalainen Queen of Hearts palkittiin Pohjoismaisen neuvoston palkinnolla vastikään, eikä mikään ihme. Myös se on yksi vuoden parhaista elokuvista raskaalla aiheellaan, johon on löydetty poikkeuksellisen tuore näkökulma. Ei ole mitään perustetta, miksi May el-Toukhyn elokuva ei päässyt suurempaan levitykseen Suomessa. Trine Dyrholm loistaa.

Sitten on tietysti aina System Crasher. Nora Fingscheidtin ohjaama elokuva lienee myös yksi vuoden parhaista elokuvista kaiken kaikkiaan. Rooleissa loistavat nuori Helena Zengel ja Albrecht Schuch. Yksi koskettavimmista koskaan näkemistäni elokuvista. Kokemus oli niin suuri, että en usko katsovani sitä koskaan uudestaan. Tekee liian kipeää.

Nuoren naisen muotokuva