Kun Helsingin kirjamessut pesivät Göteborgin

Helsingin kirjamessut tekivät tänä vuonna historiaa - virallisen tiedotteen mukaan kävijöitä oli 85 600. Se on kävijäennätys Helsingin kirjamessujen historiassa, mutta ylitti myös Göteborgin kirjamessujen tämän vuoden kävijämäärän, jonka on ilmoitettu olevan 85 371. Göteborgin kirjamessut ovat pohjoismaiden suurimmat kirjamessut, toiseksi suurimmat koko maailmassa. (Kuulitte sen ensimmiäseksi blogistani, en ole lukenut sitä vielä Suomen mediasta.)

Kuinka Ronja Salmi onnistui ensimmäisenä vuotenaan ohjelmajohtajana? Olivatko muutokset onnistuneita? Oliko messuilla mitään nähtävää? Miksi ikiliikkuja Paavo Väyrynen ja profeetta Jouko Piho olivat siellä, mutta piispat tai amerikkalaiset eivät? Löytyikö mitään ostettavaa? Nämä ovat tyhmiä kysymyksiä, mutta seuraa oma (nälkävuottakin pidempi) raporttini.

Antony Beevor naisen pään takana

Torstai lähti käyntiin arvostetun brittihistoroitsija sir Antony Beevorin haastattelulla uudesta teoksestaan Kohtalokas silta (Arnhem: The Battle for the Bridges 1944, WSOY 2018). Beevor on keskittynyt oikeastaan pitkin uraansa toiseen maailmansotaan ja siellä käytyihin taisteluihin. Hänen pääteoksinaan voidaan toistaiseksi pitää teoksia Stalingrad (WSOY 2000), Berliini 1945 (WSOY 2002), sekä melkein 1000-sivuinen järkäle, Toinen maailmansota (WSOY 2012), johon kävin hakemassa itsekin signeerauksen.

Seuraavaksi palloilin antikvaarisella puolella ja kävin kuuntelemassa Helsingin sanomien entistä kulttuuriosaston päätoimittajaa Pekka Tarkkaa hänen Onnen Pekka (Otava 2018) -muistelmiensa johdosta. Tarkan haastattelu oli ehkä hivenen löysä, joskin oikeassa paikassa. Seminaarihuone Suomenlinna tarjosi intiimin elämyksen - tai olisi tarjonnut, jos sinne olisi päässyt istumaan.

Jussi Parviainen

Tämä ei ollut ainoa hetki, jolloin seminaarihuoneet (lavanimiltään Suomenlinna ja Vallisaari) olivat liian täynnä. Aina yleisö ei edes mahtunut sisään, mikä söi paljon. Huoneet ovat jees sinänsä, mutta ensi vuodeksi pieni organisointi olisi toivottavaa.  Muistiinpanoissani lukee: Suomenlinna, Vallisaari = perssilmä.

Ensinäkin käytävä on aivan liian ahdas, eikä kukaan tiedä miten pitäisi toimia. Järkkäreiden olisi syytä rajata alueet ja heti kättelyssä ohjata ihmiset sisään toisesta ja ulos ensimmäisestä ovesta. Voisiko tilaa rajata esimerkiksi nauhoilla?

Suomenlinnan edessä on valtava määrä ihmisiä odottamassa sisäänpääsyä. Moni haluaisi päästä Vallisaareen, joka sijaitsee Suomenlinnan takana, eikä lopulta kukaan pääse minnekään, koska toinen osa ihmisistä haluaa päästä myös ulos huoneista. Tämän organisointiin olisi syytä jatkossa kiinnittää huomiota. Ei se mahdotonta ole, vaatii vaan hieman viitselijäisyyttä ja ajatustyötä.

Rafael Donner

Suomenlinnassa oli niin ikään tunnin kestävä kiinnostava keskustelu Miten media selviää paskapuheen aikakaudella, jota veti toimittaja Ruben Stiller. Tämä olisi vaatinut huomattavasti enemmän tilaa myös, mikä ei sinänsä ole ihme: aihe kiinnostaa suurta osaa messuvieraista, jopa torstaina.

Muutenkin messuilla oli järjetön määrä kiinnostavia keskusteluja päivän polttavista aiheista. Osa niistä kuvattiin YLE Areenaan, joka oli upea muutos, nostaa kirjamessujen profiilia kulttuurisena keskustelualustana, ja ihmiset ympäri Suomen saavat olla mukana. Sanomattakin selvää, että keskusteluille oltiin varattu useimmiten liian pieni stage.

Torstai päättyi eriskummalliseen kokemukseen: Jussi Parviaisen haastatteluun elämäkerrastaan Jumalan rakastaja (Tammi 2018). Lavalla nahkahousuinen Taiteilija oli yhtä katkera ammattinsa edustaja kuin edellinen esiintyjä Kauko Röyhkä, mutta vähemmän charmikas. Röyhkästä kyllä pidän, Parviaisesta en ole varma. Palloilin elämäkerran ostamisen kanssa, mutta esiintyminen jätti jotenkin kummallisen olon.

Jari Tervo

Ensin hän haukkui kaikki muut ja ylisti itseään (tosin, kyllä havaittavissa oli myös itseironia, mikä on aina tärkeää ihmiselle kuin ihmiselle). Myöhemmin hän ylisti itseään ja korosti omaa merkittävyyttään Taiteilijana. Hän kertoi näytelleensä jonkun katsojan jopa transsiin, ja että yleisöä on pitänyt joskus viedä ambulanssilla pois. Niin vaikuttava hän on ollut Taiteensa kanssa. Paha sitä toki on mennä kieltämään. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin ajatus, että hän on Taiteilija ja Väärinymmärretty. Eittämättä silti kiinnostava persoona, jonka kirja on syytä lukea kun se sattuu käteen osumaan.

Perjantaina osallistuin ensitöikseni bloggaajana Rafael Donnerin lukupiiriin, mainiosta kirjastaan Ihminen on herkkä eläin (Människan är ett känsligt djur, Förlaget & Teos 2018). Bloggaus lukupiiristä luettavissa myöhemmin, mutta saatatpa haluta lukea kirjasta kirjoittamani bloggauksen täältä.

KirjaKallion paneeli Kuka saa määritellä mut? kuvattiin ja hyvä niin. En ehtinyt seuraamaan sitä alusta ja tunnin kestonsa vuoksi en ehtinyt katsoa sitä kokonaan. Varmasti hyvää, ajassa olevaa keskustelua useista seksuaali-identiteeteistä, jotka ovat ehkä suurelle osalle ihmisistä vielä melko kysymysmerkki. Paneelikeskustelu antoi hyvät eväät keskustelulle aiheesta kokonaisuutena. Itsellänikin on melko kaksijakoiset ajatukset aiheesta vielä toistaiseksi.

Staffan Bruun

Suomalaisen kirjallisuuden jättiläinen ja supertähti Jari Tervo kertoi uudesta teoksestaan Aamen (Otava 2018) Senaatintori -lavalla. Ronja Salmi lupasi raivata messuilla tilaa uusille haastattelijoille, mutta Jukka Petäjän voimalle hän ei näköjään voinut mitään. On kuitenkin sanottava, että Petäjä oli tällä kertaa oivallinen haastattelija. Hän piti omat kommenttinsa lyhyinä ja terävinä, antaen tilaa kirjailijalle itselleen.

Onko hänelle annettu palautetta, josta on otettu opiksi ja sovellettu, vai eikö hän saanut Tervolta suunvuoroa? Se nähdään seuraavana päivänä. Tällä kertaa odotin sitä kuitenkin innolla, koska tiedän Petäjän olevan nautittava kirjallisessa muodossa.

Kuuntelin myös Huvfudstandsbladetin entisen toimittajan Staffan Bruunin haastattelua muistelmastaan Mies joka rakasti uutisia (Mitt liv på HBL, Förlaget & Siltala 2018), jossa hän kertoo katkerasta erostaan HBL:n kanssa.

Riku Rantala ja Tunna Milonoff

Myöhemmin Rafael Donnerin haastattelu, sekä Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin haastattelu uudesta Selviytymisoppaasta (Johnny Kniga 2018). Yksi messujen kiinnostavimpia haastatteluja, koska paketti oli niin valmis. Ulospäinsuuntautuneet ja miellyttävät persoonat kertovat asiantuntevasti kokoamastaan uudesta paketista.

Oli myös kiinnostava ratkaisu pistää Riku ja Tunna esiintymään perjantai-ilapäivään. Perjantaina moni koululainen oli joutunut messuille pakon vuoksi, mutta moni saattoi jäädä pidemmäksi aikaa messuille nimenomaan heidän takiaan. Muutenkin mielestäni melkein kaikki kiinnostavimmat vieraat olivat ennen viikonloppua, vaikka yleensä viikonlopulle on ladattu kaikki isoimmat paukut.

Tämä on mahdollisesti ollut osuva taktiikka saada enemmän väkeä myös hiljaisemmille päiville. Ehkä vain ajattelen kaiken, sekin on mahdollista. Toki Tuomas Kyrö ja Katja Kettu, sun muut olisivat olleet lauantaina. Kettu lopulta perui sairastumisen vuoksi.

Perjantai päättyi osaltani Andy McCoyn haastatteluun hänen uudesta, Lamppu Laamasen kirjoittamasta elämäkerrastaan Andy - Rock'n'Roll Star (Johnny Kniga, 2018). Jone Nikula osoittautui erittäin hyväksi haastattelijaksi. Andy oli Andy, mikä saattaa merkitä eri asioita eri ihmisille. Todellisuudessa hän on terävä ja suorasanainen persoona. Haastattelun perusteella vaikutti jopa hieman ujolta ihmiseltä.

Laamasta tuntui ärsyttävän, kun jäi itse toiseksi McCoyn vuoksi. Kun Nikula (kunnioitettavasti) halusi pitää haastattelun musiikissa ja kuvataiteessa, Laamanen yritti värittää haastattelua ja huomauttaa, että kirjassa on myös politiikkaa, uskontoa ja kohuja. Kohuista Andy tunnetaan, siksi olisi väärin keskittyä siihen. Nikula piti asialinjan, osoittaen Andyn olevan paljon muutakin, mikä tuntuu suomalaisilta monesti unohtuvan.

Andy McCoy ja minä Maikkarin loppukevennyksessä. (Ei kestä kiittää, kirjamessut!)

Andylle on erittäin helppo nauraa, mutta hän on saavuttanut musiikillisesti enemmän kuin suurin osa voi edes haaveilla - ja toisaalta kritisoi kaikkien muiden suomalaisten tavoin Juha Sipilän surkeaa hallitusta. Kuvataiteesta puhuttaessa (McCoy on yllättävän taitava siinäkin), Nikula yritti kiven kovaa viedä mielipidettään läpi, että taulut eivät olisi kovin suomalaisia. Ne ovat värikkäitä, puna-keltavoittoisia, eivät yhtään suomalaisen taulun näköisiä.

"Miltä suomalainen taulu näyttää", McCoy kysyi, jolloin yleisö purskahti nauruun. Juuri tämän ytimessä ollaan - mitä on suomalainen taide? Miksi suomalaisen taiteen pitäisi näyttää tai olla suomalaista? Nikula yritti jatkaa ja perustella värien käytöllä. "Must värit on tehty siks et niit käytetään", McCoy huomautti. Yleisö antoi aplodit.

Myöhemmin hain Hanoi Rocks -legendalta signeerauksen sekä uuteen Andyyn, että mahtavaan Building on Tradition (1995) -vinyyliin, joka julkaistiin Svart Recordsin toimesta viime vuonna ensimmäistä kertaa vinyylinä. Ostin sen itseasiassa viime vuoden kirjamessuilta, kun tarkemmin ajattelen.

Minulle viikonloppu oli tylsä tänä vuonna. Kaikki kiinnostavat ovat melkein jo menneet. Lauantai oli ruuhkaisin päivä, liikkuminen oli erittäin vittumaista. Lastenrattailla ajettiin miten sattuu ja yleensä parkkeerattiin ne käytävän poikki. Ihmiset pyörivät ja hortoilivat (eivät varmaan tienneet itsekään minne) ja kaikki oli yhtä kaaosta. Itselläni oli koko lauantai viilut auki. Onneksi en hakenut signeerauksia.

Kari Hotakaisen haastattelu Senaatintorilla (vuoden myydyimmästä kirjasta?) Tuntematon Kimi Räikkönen oli mainio. Kimi Räikkönen ei itse ollut paikalla, mikä varmasti oli monelle suuri pettymys. Omalla ständillään paikalla oli kuitenkin Paavo Väyrynen, joka sai huijattua mummojen nimiä omiin kannattajakortteihinsa.

Myös profeetta Jouko Piho oli omalla ständillään istuskelemassa. Hän oli lahjoittanut oman kirjansa Väyryselle, ainakin kirja lojui edellisenä päivänä Väyrysen pöydän alla. Piho poisti minut Facebook-kavereista joku aika sitten, en tiedä miksi. Tottahan se on, ettei ajatusmaailmamme (tai mitkään muutkaan maailmamme) kohdanneet, mutta silti se oli sen aikakauden loppu. Ehkä se oli lopun ajan merkki?

Kari Hotakainen

Yksi messun kiinnostavimmista keskusteluista osoittautui ehkä suurimmaksi pettymykseksi. Image järjesti kirjailijan ja kriitikon kohtaamisen. Kaikki alkoi siitä, kun Saara Turunen sai kehnoa kritiikkiä kirjastaan. Seuraavaan kirjaan hän kirjoitti Kriitikko -nimisen hahmon, joka perustuu kehnon kritiikin kirjoittaneeseen Hesarin Antti Majanderiin.

Syttyi sanasota ja kiinnostava keskustelu kriitikon ja taiteilijan suhteesta. Kirjamessut nostivat profiilinsa yhteiskunnallisen keskustelun alustaksi myös tässä tapauksessa, kun Majander ja Turunen kohtasivat. Valitettavasti Turunen ei osannut vetää keskustelua, ja haastattelu olisi kaivannut kolmannen henkilön, joka olisi vetänyt sitä.

Turusen ja Majanderin vittuuntuneisuus paistoi läpi, ja keskustelu käytiin "hyvässä hengessä" hampaat narskuen. Turunen oli ylenpalttisen ystävällinen ja yritti samalla lyödä Majanderille maskuliinisuuden leimoja: "pikkulinnut lauloivat", että kehuit Robert Capan muistelmaa Sotakuvaaja... Tästä tuli hutera silta jotenkin siihen, että onko sota kiinnostavampaa kuin nainen kotitöissä.

Jos olen käsittänyt asian oikein, Turunen kirjoitti omaelämäkerrallisen romaanin, jonka päähenkilönä on hänen kaltaisensa hahmo. Kun Majander arvosteli omaelämäkerrallista romaania, Turunen koki että häntä arvostellaan ihmisenä.

Kunnollista keskustelua tai argumentaatiota ei saatu aikaiseksi, mikä jäi harmittamaan. Olisi ollut kiinnostavaa, jos myös Majander olisi esittänyt kysymyksiä ja aihetta oltaisi oikeasti käsitelty. Sen sijaan Turunen sopersi jotain ympäripyöreää feministisestä tavasta lukea kirjoja. Lopuksi Turunen kysyi: "onko taidekritiikillä tulevaisuutta?" ja "luetko vapaa-ajallasi naiskirjailijoiden teoksia?"

Polttavat kysymykset kyllä ikäänkuin leijuivat ilmassa, mutta niihin ei koskaan tartuttu. Teennäinen hymy jäi käteen. Toisin kuin KirjaKallion lavalla, jossa Ilkka Kivi kertoi ironisesta ja osin aidosta self help -oppaastaan Menisit ennemmin terapiaan - Rehellistä self helpiä (Kosmos 2018). KirjaKallio ansaitsee tämän vuotisen kokemukseni mukaan huomattavasti isomman tilan ensi vuodeksi.

Venäläis-amerikkalaista Masha Gesseniä en valitettavasti ehtinyt kuulemaan. Hänen tietokirjansa Venäjä vailla tulevaisuutta - Totalitarismin paluu (The Future is History - How Totalitarism Reclaimed Russia, Docendo 2018) valittiin viime vuonna Yhdysvalloissa vuoden tietokirjaksi.

Sunnuntain kohokohta oli esikoiskirjailija Tiina Rajamäen haastattelu upeasta novellikokoelmastaan Vieras maisema (Teos 2018). Novellikokoelmaa voi toden totta suositella.

Antikvariaateista ostin (yllättävää kyllä) vain kaksi kirjaa koko messujen aikana. Toinen suosikkini, Planeetta-antikvariaatin osastolta. Se oli puolalaisen Marek Hlaskon Suoraan paratiisiin (Tammi 1960), joka on varhaisimpia Keltaisen kirjaston julkaisuja ja aivan iskemätön.

Saara Turunen ja Antti Majander

Toinen oli suuresti arvostamani Gore Vidalin pikkuinen novellikokoelma Naiset kirjastossa ja muita kertomuksia (Eurographica 1986). Tämä Vidal oli erittäin erikoinen juttu: olin aamulla lukenut hänestä kertovasta elokuvasta, jota ei koskaan saateta ensi-iltaan, koska pääosassa oli Kevin Spacey. Elokuva on valmis, mutta Spaceyn takia elokuva mapitettiin ö:hön.

Matkalla Messukeskukseen kuuntelin Vidalin haastattelua ja ajattelin, että häneltä tuskin löytyy suomennettua kirjallisuutta. Hänellä on erittäin laaja ja arvostettu fiktiivisten ja historiallisten romaanien elämäntyö, joka lähinnä koskee Yhdysvaltojen historiaa. En ole koskaan nähnyt Vidalin kirjoja Suomessa, joten tuo löytö oli hämmästyttävä. Varsinkin, kun kyseessä on pieni pehmeäkantinen, 70-sivuinen kirja.

No, mitä messuilta jäi käteen? Mielestäni kirjallisuuden taso oli tänä vuonna heikompi kuin vuosiin. Ei ollut kiinnostavia kirjoja uutuuksissa fiktion tai faktan puolella, mutta tarjonta antikvariaateissa oli myös hieman kehno. Yleisesti monilla messulavoilla tuntui olevan mottona ja sanomana "sinä riität", mikä puistattaa ja oksettaa minua.

Viime vuonna messut muistuttivat enemmän I Love Me -messuja, kuin kirjamessuja, tänä vuonna hieman vähemmän. Asiapitoisuutta ja tuoreita aiheita oli kiitettävästi, paneelikeskusteluja ja näin. Mielestäni kirjamessujen kannattaisi tulevaisuudessa ottaa vielä hanakammin asiaksi toimia julkisena keskustelualustana ja nostaa esiin aiheita, joista puhutaan ja erityisesti joista pitäisi puhua.

Olisi esimerkiksi ollut enemmän kuin kiinnostavaa kuulla Tuomas Kyrön ja miksei vaikka Jari Tervon keskustelu yhteiskunnallisesta kirjallisuudesta. Kyrö hoilotti taannoin Suomen Kuvalehden -kolumnissaan, että "mikäli taiteella on ideologinen päämäärä, se joutaa roskakoriin."

Kirjamessut voivat nostaa uusia ja pieniä aiheita kulttuurikeskustelun kärkeen. Se, että YLE Areena kuvaa messuohjelmia on mitä mainioin juttu! Myös menneisyydessä on kuvattu tiettyjä ohjelmia, mutta tämä trendi saisi jatkua ja sitä sopisi jalostaa. Se nostaisi kirjallisuudenkin profiilia huomattavasti, koska let's face it - kirjallisuus on ollut hieman paitsiossa Suomessa jo pitkään.

Salmi kohotti kirjamessuja jo uusimalla sen ulkomuodon - "brändäämällä" sen uusiksi. Vierastin aluksi lavojen nimen muuttamista kaupunginosiksi, mutta se oli osa pakettia. Suurta ongelmaa ei ollut, paitsi se kun mummoni selasi ohjelmalehteä ja kysyi: "Eikö näitä tänä vuonna järjestetäkään yhdessä paikassa?"

Piispat olivat muutaman vuoden saaneet vetää joitain haastatteluja, mutta Salmi työryhmineen näki tämän lyhyen perinteen tarpeettomana. Hyvä niin - mikä on mediaseksittömämpää kuin piispat haastattelemassa? Jos kirjan "brändiä" halutaan modernisoida niin pölyisiä kirjoja ei saada kiinnostaviksi piispojen avulla.

Uskonnon ei pidä olla modernissa yhteiskunnassamme muutenkaan enää kovin suuri tekijä - ajat ovat muuttuneet. Yhteiskunnan pitää rakentua tietoon, ei uskomuksiin. Uskonto on henkinen, jokaisen henkilökohtainen asia. Sen ei pidä vetää viivoja tai olla läsnä politiikassa. Kuten ei Paavo Väyrysenkään.

Tiina Rajamäki

Helsingin kirjamessujen vierailijat ostivat keskimäärin kuusi kirjaa, eikä tulevaisuudessa 100 000 kävijää ei ole mahdottomuus. Yksi suuri asia, joka kaipaisi kuitenkin huomiota, on lavojen koko. Pääasiassa Senaatintorin koko.

Nouseva katsomo tänä vuonna oli täydellinen idea, mutta paikkamäärä - noin 400 ei riitä. Se ei vaan riitä. Jos kokonaiskävijämäärä jaetaan neljään ja päivät jaetaan aamu- ja iltapäivään, on ehkä mahdollista että samaan aikaan Messukeskuksessa oli about 10 000 ihmistä. Osa ruokamessuilla, osa muuaalla, mutta suosituin esiintyjä - vaikka se Kyrö ja Mielensäpahoittaja prime timessa päälavalla.

Tyhjää tilaa lavan ympärillä oli suunnattoman paljon, toinen samanlainen katsomo riittäisi akuuttiin tarpeeseen. Sijoitetaan vain vähän sivummalle jo olevaa katsomoa ja toinen samanlainen siihen viereen. Paikkoja saa olla liikaa, mutta ei liian vähän. Seisomapaikkoja kyllä riittää, mutta suurin lava tarvitsee oikeasti paljon enemmän istumapaikkoja kuin 400.

Puhutaan kuitenkin Suomen suurimman messutapahtuman pääesiintyjistä. Ajatelkaa ensi vuotta, kun päälavalla mitä todennäköisimmin on sekä Jari Tervo, että Vesa-Matti Loiri samaan aikaan. Olette kusessa.

Lyriikkan ja nuorten kosiskelemisen näkökulmasta on ihan hyvä idea ottaa tämän päivän poptähtiä haastatteluun päälavalle. Voittihan Bob Dylankin kirjallisuuden Nobel-palkinnon toissa vuonna. Lyriikkaa ei pidä missään nimessä väheksyä, mutta ovatko toisaalta tämän vuoden valinnat todella kirjallisuutta ajatellen sitä kirkkainta kärkeä? Tähän valintaan vaikutti varmasti kaupallisuus enemmän kuin sisältö - tuskin kukaan haastatelluista ansaitsisi lyriikoillaan edes Finlandiaa.

Suuri pettymys oli myös tämän vuoden teemamaan näkymättömyys. Yhdysvalloista tulee maailman suurimpia kirjailijoita ja kirjoja. Parasta antia lienivät paneelikeskustelut aiheesta, sillä vieraat eivät sitä valitettavasti olleet. Messujen päävieraana voidaan pitää PEN:in puheenjohtajaa Jennifer Clementiä, joka on ansiokas, mutta Suomessa melko tuntematon kirjailija.

Muita vieraita Yhdysvalloista oli Masha Gessen ja joka vuosi Suomessa vieraileva Don Rosa (jonka signeerausjonossa oli varmaan puolet koko messun kävijöistä tänäkin vuonna). Teemamaa Yhdysvallat, mutta suurin osa vieraista oli ruotsalaisia tai virolaisia. Yhdysvaltalaisia vieraita taisi olla viisi.

Musiikkimessuista en voi sanoa mitään, kun en tänä vuonna siellä käynyt. Vinyylisoitin rikki, ei tee mieli ostella. Ruokamessut on vajonnut niin alas kuin mahdollista. Valikoima on edelleen yksipuolinen ja huono, mutta nyt mukana on vielä Lidl. Viini- ja ruokamessut ovat oikeastaan viinimessut, jonne on vähän yritetty saada kateelliselle ruokaserkulle tilaa.

Ruokamessuilla tuli siinä mielessä kotoisa olo, että oli yhtä ahdasta kuin helsinkiläisessä yksiössä. Yhtä paljon viiniä kuin helsinkiläisessä yksiössä. Yhtä yksipuolinen ruokavalikoima kuin helsinkiläisessä yksiössä.