Doping palaa rikospaikalle

Jos sul lysti on / Kuva: Antti Turunen

Viime vuosina Lahden kansanopistossa on nähty useita venäläisiä klassikkoja. Gogolin Reviisori pari vuotta sitten, kuten myös Äidin oma poika, Raskolnikov, joka perustuu Dostojevskin teokseen Rikos ja rangaistus. Myös Kirsikkapuisto on nähty jokin aika sitten, sekä Kolme sisarta edellisen kerran kuusi vuotta sitten.

Kuva: Antti Turunen

Ohjaaja, teatterikoulutus II:n vastuuopettaja Misa Palanderille venäläinen näytelmäkirjailijamestari Anton Tšehov ei ole vieras: muutamia vuosia sitten myös Lokki nähtiin Palanderin sovituksena.
Myöskään urheilu ei ole vierasta, sillä mestarillisessa Peerissä nähtiin kokonainen olympiakohtaus Sotshissa.

Itselleni juuri Tšehovin Kolme sisarta on aina ollut tärkeä teos, kuten toisaalta koko Tšehov yleensäkin. Kun olin tetissä kansanopiston teatterilinjalla vuonna 2008, juuri Kolme sisarta valmistui demoesityksenä. Eikä aikaakaan kun opettelin jo Veršininin ja muistaakseni Tšebutykinin mainioita monologeja.

Palanderin Kolme sisarta tapahtuu 1970-80-lukujen Neuvostoliitossa, olympiatunnelmissa. Ajattelin etukäteen ratkaisun olevan perin erikoinen, mutta loppujen lopuksi yllättävän toimiva. Teos sai aiheesta kiinnostavia näkökulmia ja oivalluksia, joita olisi väärin lähteä tässä tekstissä tuleville katsojille spoilaamaan.

Lähtoasetelmista voi kuitenkin mainita sen verran, että parhaan mahdollisen tuloksen saavuttaminen ei ole paljoa näistä kyseisistä ajoista muuttunut. Myös Lahti joutui aikoinaan doping (haha, typotin aluksi dogpin)-käryn kohteeksi. Mutta siitä nyt on aikaa: tänä vuonna kärysi norjalainen Norjassa ja joku suomalainen kokaiinipää. Urheilijoiden uran kannalta sinänsä sääli, sillä kaikki tapaukset ovat olleet harmittomia vahinkoja.

Kuva: Antti Turunen

Pääosin näyttelijäntyö oli mahtavaa, vaikka toisinaan venäläisyys tuntui jäävän taka-alalle. Ehkä tarkoituksenmukaista? Mieleni minun tekevi mainita itseäni eniten riemastuttaneita persoonia, mutta en saata. Meri-Tuuli Risberg on valmistanut parhaan koreografian, jonka olen häneltä nähnyt. Toisaalta olen kuitenkin katkera kun pusuttelutanssia emme koskaan saaneet omaan produktioomme.

Varsinaisesti en voi sanoa pitäväni musiikkivalinnoista, mutta olenkin tämmöinen. Esityksen eräänlaisena alaotsikkona ja ilmeisesti semi-virallisena hashtagina käytetään Kaikki mitä tein, tein vain sinua varten.

Ja tuo lauseenparsihan kertookin jälleen sen esityksen olennaisimman. Elämän olennaisimman:
Rakkaus. Sitä on, sitä ei ole.
Se syntyy ja kuolee samaa tahtia.
Lopuksi muutamilla on hyvä olla, suurimmalla osalla ei.

Kellariteatterin elämys

Kuva: Heidi Bergström

Nyt sen myönnän: koskaan en ole Helsingin Kellariteatterissa käynyt. Eikä siihen ole erityistä syytä. Ilveksellä olen pari kertaa näyttäytynyt, samoin Ylioppilasteatterissa. Kellariteatteri on kokoelmistani puuttunut.

Olen onnellinen, että neitsyyteni meni juuri Ensimmäisen maailman viimeisille lapsille. Oloni on hieman epämukava, kun näkemäni kenraaliharjoituksen jälkeen ajattelin, että käsillä saattaa olla oman aikamme Lapualaisooppera. Yhtymäkohtia löytyy, ja toisaalta siinä käsitellään erittäin laajasti, ei vain Suomea, vaan koko maailmaa.

Kuva: Heidi Bergström

Noin puolentoistatunnin esitykseen on saatu kasattua raskaan sarjan aiheita kiitettävä määrä: ilmastonmuutos ja kapitalismi näin suurimpina kantavina voimina. Vaikka aiheet ovat raskaita, turruttavia ja suuria, ohjaaja-käsikirjoittaja Pauli Patinen on saanut työryhmineen irti olennaisen: ihmisen.

Ilmaisin ohjaaja Patiselle esityksen jälkeen, että mielestäni käsikirjoitus kannattaisi lähettää Nordic Drama Corneriin. Hän on toiminut dramaturgeina yhdessä Martta Jylhän ja Emma Vannisen kanssa. Esityksen on ansiokkaasti assistoinut Amy Burgess ja tuottanut Heidi Bergström.

Mikä on yksilön vastuu? Kaikkihan me tiedämme, että hiilijalanjälkemme on valtava verrattuna vaikka 30 vuoden takaiseen ihmiseen. Esitys on erikoinen, sillä se tavallaan paasaa (kuten Lapualaisooppera), löytäen samalla herkkyyden ja oman polkunsa.

Ensimmäisen maailman viimeiset lapset esittelee yltiövahvan castin. Käsikirjoitus on syntynyt kuulemma työryhmän kanssa. Jokaisen omia kokemuksia ja monien tekstejä on päässyt esitykseen mukaan. Ehkä se tekee näytelmästä juuri niin samaistuttavan?

Money makes the world go around / Kuva: Heidi Bergström

Sukupolvikokemukset ja ironia välittyvät herkullisesti pitkin esitystä, eikä toisinaan naurusta tule loppua. Välillä nauroin kuin idiootti. Vaatii erityistaitoa tekijöiltä saada yleisö nauramaan näin vakavien teemojen keskellä.

Esityksen muoto on useasti nuoriso- ja ylioppilasteatterien lavalla nähty, mutta kohtaukset eivät jää irralisiksi. Lopulta esitys saa turvallisen, melko yleisen, mutta kauniin lopun.
Tämä syksy on ollut vahvaa ei-ammattiteatterien -aikaa. Ensimmäisen maailman viimeiset lapset nousee ehdottomasti nähtävien esitysten joukkoon.

Se on iso esitys, kuten toisena näytelmän puvustajana toiminut Eric Barco summasi. Niin iso, etten pysty summaamaan tähän tekstiin kaikkea. Enkä tosin edes halua yrittää, ei tällaista esitystä ole tarkoitettu vain typistämäkseni kommentiksi. Help yourself, hanki liput.

Tulkitsin profeetan ja hänen hihnassaan talsivan jääkarhun pastissiksi Beckettin Godot'lle. Näytelmässä Pozzo ja "sika" saapuvat jakamaan viisauttaan kesken Vladimirin ja Estragonin odotuksen. Mitä ihmiskunta odottaa maailman pelastukseksi? Pelkäänpä että Godota.

Q tarjoaa mielihyvää

Kuva: Pate Pesonius

Olen saanut useilta arvostamiltani tahoilta vinkin nähdä Q-teatterin Kevyttä mielihyvää. Puheet ovat oikeassa - kannattaahan se nähdä. Menkää katsomaan se itse.

Antti Hietalan eriskummallinen ja viisas teksti taipuu miehen ohjauksessa näyttämölle tyylillä. Lavastus ja valaistus hivelee silmää, kuten myös perinloistava cast: Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Tommi Korpela, Jani Volanen, Minna Haapkylä, Jussi Nikkilä, Jani Volanen, Pia Andersson, Jussi Nikkilä, Jani Volanen ja Pia Andersson.

Mietin muutaman päivän kuinka voisin pelkistää Kevyttä mielihyvää -näytelmän juonen. En voi pelkistää sitä, enkä ehkä edes ymmärtänyt kaikkea. Luultavasti prosessoin sitä edelleen. Toisaalta en halua paljastaa siitä liikaa. Menkää katsomaan se itse.

Kantavat teemat teoksessa ovat kuitenkin todellisuus, elämä, kuolema ja rakkaus. Yhtä ei voi olla ilman toista, luulisin.

Näyttelijät ovat ilmaisussaan säntillisen tarkkoja, kaikin puolin. Tosin ei mikään ihme. Takana on sellainen dream team, että oksat pois.

Kantavat teemat teoksessa ovat kuitenkin todellisuus, elämä, kuolema ja rakkaus. Yhtä ei voi olla ilman toista, luulisin.

Kuva: Pate Pesonius

Useat teatterimaailman henkilöt ovat näytelmää minulle kehuneet. Että Q:lla menisi sellainen teos kuin Kevyttä mielihyvää. Pitäisit siitä varmasti. Totta joka sana. Esitys tuotti mielihyvää mielelleni ja sydämelleni. Ei kevyttä.

Jussi Nikkilä, Jussi Nikkilä, Jussi Nikkilä, Jussi Nikkilä, Jussi Nikkilä, Jussi Nikkilä

Näyttelijäthän olivat erinomaisia. Päällimmäiset ajatukset jotka esitys jätti - kaikki liittyvät todellisuuteen, elämään ja kuolemaan. Jopa rakkauteen. Ainakin itselleni. Uskon, että ilman x, ei voi olla y:tä.

Olen prosessoinut esitystä Kevyttä mielihyvää nyt muutaman päivän. En tiedä ymmärsinkö mitään. Luulen ymmärtäneeni, mutta olen erehtynyt ennenkin. Ei juonta voi pelkistää yhteen, ei sitä edes tarvitse. Menkää katsomaan se itse. Muodostakaa oma mielipiteenne, arvon lukijat.

Kuva: Pate Pesonius

Sumuista hymyä

Kuva: Stefan Bremer

Venäjä, Venäjä, Venäjä.

Yksi suurimmista suosikeistani on kirjoittanut ja ohjannut jälleen uuden näytelmän Kansallisteatteriin. Juha Jokelan edellinen teos Kansikseen oli 150-vuotisnäytelmä Patriarkka, joka on yksi parhaista näkemistäni esityksistä koskaan.

Sumu kertoo miesporukasta, joka lähtee kehittelemänsä tuotteen kanssa sinne missä markkinarakoa on: Venäjälle. Se on haastava paikka, miehiä varoitellaan. He lähtevät silti. Porukka koostuu hyvin erilaisista, toisiaan täydentävistä persoonista. On porukan pomo, harmiton nysvä, joka haluaa miellyttää kaikkia. On keksijä, jolla on tiukat periaatteet ja moraalikäsitys. On ärsyttävä besserwisser, jolle likainenkaan peli ei ole menestyksen tiellä mahdotonta.

Kuva: Stefan Bremer

Nämä kolme viisasta miestä ovat päättäväisiä, mutta se ei välttämättä riitä. Krimillä kuohuu, pakotteet iskevät vasten kasvoja. Kommunikointi Putinin Venäjän kanssa ei ole helppoa. Kommunikointi suomalaisten kanssa ei ole helppoa. Kommunikointi ei ole helppoa edes toistensa kanssa.

Sumu on erittäin taitavasti ohjattu, tyylikäs esitys. Timo Tuominen, Jani Karvinen ja Kari Ketonen ovat iskemätön trio, joiden keskinäinen kemia pelaa loistavasti. Tosin, loistavasti joukkoon sopii myös Elena Spirina, jonka Larisa saapuu auttamaan miehiä mäessä.

Jokelalla on uskomaton kyky saada komiikkaa tilanteisiin, jossa ei ole mitään hauskaa. Ja kuinka ratkiriemukasta se komiikka onkaan! Kaiken takana on mitä vakavimmat ja kriittisimmät aiheet, mutta huumorin siemen on löydetty ja pantu härskisti kasvamaan. Sumussa Jokela todistaa jälleen olevansa yksi Suomen parhaista näytelmäkirjailijoista.

Ja hei - eihän mikään esitys voi olla huono, joka sisältää eräänlaisen pastissin tammikuussa menehtyneelle David Bowielle.

Kuva: Stefan Bremer

Voi hyvää päivää

"Tulee uusia" / Kuva: Tapio Vanhatalo

Farssi on vaikea laji. Monet yrittävät, harvat onnistuvat. Ikäväkseni täytyy myöntää, että Helsingin Kaupunginteatterin Ei makseta, ei makseta ei onnistu.

Hahmot ärsyttävät monelta osin. Tuntuu, ettei lopputuloksessa mennä niin pitkälle kuin teksti vaatisi. Rytmitys ei toimi ja näyttelijät laahaavat tekstin perässä. Suomeen sovitetusta alkuperäistekstistä vastaa italialainen nobelisti Dario Fo, joka menehtyi viime kuussa 90-vuotiaana.

En ole lukenut alkuperäiskäsikirjoitusta, mutta luulen pääpiirtein tunnistavani mikä tässä versiossa kuuluu alkuperäiseen ja mikä on sovitusta. Vain muutama Suomeen räätälöity vitsi istuu, mutta esitys on kaikkinensa liian väljä.

Ikäyleisöön upposi paikoin hyvin, mutta itselleni vain yksi lasillinen sherryä ei olisi riittänyt.

Poliisit esimerkiksi eivät naurattaneet minua (paitsi loistava kehonhallinta toisella poliisilla), sekä mainiosti näytellyt hahmot Hauturi ja Ukko. Tosin nämä kaikki olivatkin yksi ja sama näyttelijä Ville Tiihonen.

Harmittaa kun näytelmän idea on aika herkullinen: Nainen tekee sopimuksen useiden paikallisten kanssa ryöstää kauppa, osin mielenilmaisuna valtion ahneudelle ja "Euroopan kalleimmalle ostoskassille". Niitä varastettuja kasseja sitten piilotellaan kun poliisit koputtelevat ovelle, naisen ystävä toimii rikoskumppanina ja naisten miehet ovat ihan ulalla mitä tapahtuu.

Kuva: Tapio Vanhatalo

Näytelmän rakennekin on hyvä, mikä ehkä on syynä sen klassikkoasemaan. Ei makseta, ei makseta näytelmää on esitetty Suomessa myös nimellä Näillä palkoilla ei makseta. Loppu nivoutuu yhteen paremmin kuin monissa farsseissa.

Mielessäni käy monesti tiettyjä farsseja katsoessani, etteivät ne vaan istu Suomeen ja suomalaiseen kulttuuriin. Sitten muistan, että ovat ne joskus onnistuneetkin. Se vaatii vaan tarkkuutta, vauhtia ja tietynlaista herkkyyttä.

Who'll Stop the Rain / Kuva: Tapio Vanhatalo