Kahden tunnin novelli

On ikävä.

Kävellä pois. Siis kaueta, edetä väärään suuntaan.

Olen Turussa. Kyseessä on aivan tuiki tavallinen työmatka. Painotan, että kyseisessä kaupungissa en asu, vaikka kaupunki ihana kesäisin onkin. Seison kollegani kanssa erään laivabaarin katolla, orkesteri esiintyy livenä ja hieman taaempana olevan tyttöporukan jäsen hymyilee minulle. Hymyilen takaisin. Hänellä on tatuiointi niskassaan, ilmeisesti joku puu ilman lehtiä. Siemailin oluttani siihen saakka kunnes pieni öttiäinen hukkui lasiini.

Eilen istuin lattilalla. Ja erosin. Tai emme me yhdessä olla koskaan oltukaan, pelkään ettei tulla olemaankaan. Välillämme on liikaa kaupunkeja, ystäviä ja muita velvoitteita. Eiväthän nämä tekosyyt varsinaisesti esteitä ole, mutta asioita hankaloittavia tekijöitä. Erityisesti kun kyseessä on kaksi hankalahkoa tapausta. Keskinäinen kommunikointi on välillä hieman hankalaa, mutta se johtuu siitä että näemme harvoin. Ehkä hänellä on toinen, ehkä vain kuvittelen kaiken. Ilmassa on silti myös jännittyneisyyttä ja odotusta. Tai, hän tuskin odottaa mitään.

Muistan kerran kun suudeltiin. Muistan toisenkin kerran. Niitä on ainakin kolme.

497 kertaa vähemmän kuin haavekuvissani. No ei oikeasti, en ole laskenut. Luku ei ole tarkka, pelkästään arvio tarkasta luvusta. Muistikuvat surettavat vaikka samalla tunnen itseni voittajaksi, jos en maailmanmestaruuden niin ainakin välierien. Pitäisi olla kiitollinen jo saadusta eikä aina vaan toivoa lisää – mutta minkä sitä luonteelleen voi.

Tatuoitu nainen katsoo taas. Hymyillään. Laitan aurinkolasit päähän. Mitähän tatuointi kuvastaa? Ehkä sitä että puu ilman lehtiä on kuin nainen ilman hiuksia. Tai jotain.

Juttelen kollegani kanssa. Hän on ystäväni. Välillä nauretaan, välillä vakavoidutaan. Ajatukseni harhailevat todellisuuden ja fantasian välimaastossa. En tiedä onko työpäivän jälkeen relevanttia juhlia, tai ovatko nämä edes juhlat vai kahdenkeskiset illanseisojaiset, sillä emme vieläkään ole saaneet istumapaikkaa.

Eilen soi Bob Dylan vinyyliltä. Nauroimme ja juttelimme, eri porukoissa pääasiassa. Kuppikuntia syntyy aina, oli porukka kuinka tiivis yhteisö hyvänsä. Hänen hymykuoppansa olivat parhaimmillaan, eikä kasvoilla ollut stressin ryppyäkään. Myös hiukset näyttivät iloisilta. Ne silmät.

Korvan takana tosin oli jotakin. Jokin keikautti tätä huolettomuutta ja iloa. Masennuin itsekin. Ehkä vain kuvittelin kaiken. Ehkä en.

Tatuoitu tyttö katsoo jälleen. Kuiskaa jotain kahdelle muulle, jolloin vastapäinen nostaa katseensa. Käännän omani pois ja nauran jollekin. Päätimme tilata toiset ja tällä kertaa minä tarjoan. Haahuilen jonoon ja muistelen.

En juonut eilen. Söin kyllä nachoja. Niihin jää himo, perkele. Kävin hänen kanssaan muutaman lauseen, heitin varmaan vitsinkin ja häpesin itseäni. Olisin voinut valita myös erilaisen lähestymistavan, mutta olisinko se ollut enää minä? Jos yhtäkkiä rohkenisin ja olisinkin itsevarma, olisinko joku muu? Onko ikuinen roolini olla vailla itsevarmuutta ja hymyillä hölmönä. Tiedostan kyllä, että jos edes joskus huutaisin ja olisin vihainen muuttuisin mielenkiintoisemmaksi. Ei vaan ole ollut syytä olla erityisen vihamielinen, muutenkin pinnani on aika pitkä. Joskus tosin päreet palaa nopeasti ja vituttaa heti.

Ainainen yllätyksettömyyteni on aiheuttanut sen, etten kiinnosta enää itseänikään. Miksi en kertoisi tunteistani? Olen aina ollut sitä mieltä, että itseään on turha kuormittaa epätietoisuudella. Se on kaikkein raastavinta ja inhottavinta. Yleensä olen aina ennemmin tai myöhemmin kertonutkin omat tuntemukseni, jakanut ne. Hänen kanssaan tämä asia on kuitenkin eri. En niinkään pelkää lopputulemaa. Päin vastoin - voisi olla helpompi jatkaa eteenpäin, mihin suuntaan hyvänsä, kun vain tietäisi varmasti minne suuntaan pitää mennä. Pelkään enemmän sitä, että haaveitteni kupla puhkeaa. Se olisi fataalia, sillä sitä ei saisi enää ehjäksi.

Tästä haavekuvasta en halua päästää irti.

Asetun jonon perälle. Esitän etten aluksi huomaa kun tatuoitu tyttö tulee jonottamaan taakseni. Pakko se kai on kääntyä. Nostan kulmakarvaa, hymyillään toisillemme. Käännyn eteenpäin.

”Missä päin Turkuu asut?”, tyttö kysyy. Käännyn ja vastaan ”Pohjois-Haagassa. Helsingissä.”

Hän nauraa. Tyttö kehuu bändiä, jossa ei omasta mielestänikään ole valittamista.

”Ei se nyt Dylan ole, mutta kuulostaa hyvältä kyllä” ja hymyilen tuttavallisesti.
”Kuka Dylan?”

Ne silmät katsovat minua huoneen toisesta päästä. En keksi täytesanoja kuvaamaan niitä.

Tiesin, että pian ero taas tulee. Se masensi minua, mutta enpä ainakaan häpäise itseäni enempää.

Ihminen tekee omituisia asioita, esimerkiksi silloin kerran kun olimme lähdössä samaan aikaan, mutta jouduin odottamaan että hän ehtii poistua ensin. Olisihan ollut liian tunkeilevaa tuppautua mukaan, eikö olisikin? Taas se lähentelee, tai muita outoja ajatuksia. Toisaalta se olisi voinut myös olla hyvän ystävän tai ihanan ihmisen ystävällisyyden osoitus. Nousen lattialta.

Baarijonossa oli enää muutama ennen minua. Tai meitä.

Halasimme hyvästiksi. Poistuin.