Pori Jazz on kulttuuriteko

Vuonna 2015 Pori Jazz -festivaali juhli 50. festarivuottaan. Reilu viikon kestävä festivaali huipentuu kolme päivää kestäviin pääkonsertteihin, jotka tänäkin vuonna keräsivät miltei 60 000 kävijää. Juhlavuoden pääkonserteissa nähtiin torstaina ja perjantaina isoja maailmantähtiä, kuten Kylie Minogue, Jessie J, Paloma Faith, sekä Emeli Sandé. Itse saavuin Poriin lauantaina, festivaalin viimeisenä pääkonserttipäivänä.

Moni tuntuu saapuvan Poriin katsomaan aina tiettyä artistia tai bändiä, mutta itse haluan nauttia koko päivästä. Saavuin Poriin jo hyvissä ajoin, jotta ehdin jälleen vierailla kuuluisalla jazzkadulla - ja tietenkin Pori Jazz -myymälässä. Parhainta antia jazzkadulla olivat pienet käsityökojut, joita saisi olla huomattavasti enemmän näiden halpiskrääsä-kojujen sijaan. Jazzkadulla voi kuulla musiikkia, poiketa museoon tai käydä vaikka jätskillä. Törmäät todennäköisesti myös Tarja Haloseen ja voit pyytää yhteiskuvan jos olet kyllin rohkea. Itse en ollut ja harmittelen sitä vieläkin.

Jazzkadulla suosittelen myös tankkaamaan vatsan täyteen, mikäli omia eväitä ei ole mukana. Siellä on hyviä, perushintaisia ja monipuolisia ruokakojuja.

Pian portit aukenivat tunnelmalliseen ja laajennettuun Kirjurinluodon konserttipuistoon. Aino Venna oli päivän ensimmäinen esiintyjä. Kuulin konsertista vain osan ja olin pettynyt kun en ehtinyt katsomaan tätä loistavaa kotimaista artistia. Hain autosta eväät ja retkituolit, sillä se on yksi niitä asioista mikä tekee Pori Jazzista festareitten ykkösen: turhat kiellot, säännöt ja rymyäminen huutavat poissaolollaan. Toki Suomen kieltolain puitteissa alueelle ei saa enää tuoda omia juomia, mutta se ei ole järjestäjän vika. Festivaalialueelle saa tuoda omia eväitä, retkituoleja, pöytiä - sekä niitä avaamattomia juomapulloja, joita konserttipaikat yleensä kauhuin kammoksuvat.

Ainoa mainittava tekijä oli laukkujen jatkuva syynääminen. Ymmärrän sen kun porteista tullaan sisään - alkoholia tai avattuja pulloja ei saa olla. Silti kun haluaa siirtyä tavalliselta alueelta anniskelualueelle, laukut tarkastetaan toistamiseen. Miksi ihmeessä?

Jukka Perko Jazztet
Kuva: Kim Knappe

Huonoa säätä oli luvattu ja sehän piti täysin paikkansa. Taivas repesi ja kaatosade alkoi. Pian aloittaa ensimmäinen must see- esiintyjä. Pori Jazz tilasi juhlavuoden kunniaksi kolmelta suomalaiselta eturivin jazzmuusikolta teoksen, joka kantaesitetään festaripäivänä Lokkilavalla. Lauantain artisti oli saksofonisti Jukka Perko.

Jukka Perko Jazztet
Aivan käsittämättömän hieno jazzteos. Suhteeni jazziin on vielä hyvin lapsenkengissä, mutta yritän oppia lisää kokoajan. Se mitä kokemattomat korvani pystyvät teoksesta välittämään on energinen, klassinen, jännittävä ja innoittava musiikkiteos, jota edes kylmä rankkasade ei pystynyt vaimentamaan.
Kvartetissa Perkon lisäksi soittavat Teppo Mäkynen, Ville Herrala, sekä Teemu Viinikainen.
Nämä mestarimuusikot taitavat soittimensa tiukalla ja tarkalla ammattitaidolla.
Toivon, että sävellyksestä on luvassa tallenne, jos ei suosittavampana vinyylinä, niin edes CD:nä.

En ymmärrä miksi ihmiset tulevat festareille juoruilemaan. Takanani konserttia seurasivat kaksi pariskuntaa, jossa rouvat katsoivat toistensa puhelimista kuvia omista sukulaisistaan. Kun sukulaiset oltiin käyty läpi, siirryttiin naapureihin, ja suut kävi. Miehet puhuivat sitten kaikesta muusta turhanpäiväisestä, kuten veneilystä ja ties mistä. He tulevat Pori Jazzeille kuuntelemaan jazzia vain ja ainoastaan voivansa leuhkia ystävilleen kuinka kultturelleja ovat. Voin kertoa: heiltä jäi kaikki kuulematta. Ja niin jäi monelta muultakin.

Jukka Perko Jazztet - Kuva: Kim Knappe

Perkon Jazztetin jälkeen Tedin teltassa aloitti uskomattoman hyvä, kahdeksan hengen jazz/afrobeatryhmä, Helsinki-Cotonou Ensemble. Emme pystyneet jäämään kuuntelemaan paria kappaletta enempää, koska täytyi lähteä hakemaan autosta kuivia vaatteita. Silti tähän palaan myöhemmin, sillä heidän musiikkinsa ja live-esiintymisensä oli vakuuttavaa, tuoretta ja voimallista.

Samaisesta syystä missasin odottamani yhdysvaltalaisen Vijay Iyer Trion, mikä jäi vaivaamaan. Konsertti oli varmasti nautittava, ja toivonkin näkevämme yhtyeen Suomessa pian uudelleen. Päätös lähteä vaihtamaan vaatteita oli kuitenkin oikea, sillä en ole niinkään varma kuinka hyvin Porin koleassa säässä olisi kestänyt muutoin. Sade onneksi loppui, tai ainakin laantui loppuillaksi, ennen seuraavaa esiintyjää.

Orquesta Buena Vista Social Club - Kuva: Pori Jazz

Orquesta Buena Vista Social Club
Legendaarinen kuubalaisbändi keräsi jättiyleisön päälavan ääreen. Ryhmän jäähyväiskiertue Adiós Tour 14/15 pysähtyi Pori Jazzeille 15 vuotta edellisestä vierailustaan festareilla.
Aluksi yhtye esiintyi jähmeähkösti, eikä keikkakaan uponnut minuun mitenkään hirmuisella voimalla. Onneksi yhtyeen valloittava naissolisti, 84-vuotias Omara Portuondo osasi ottaa yleisön haltuun varmalla ammattitaidolla. Portuondo toi hetkessä sähköisen tunnelman sekä yleisöön, että muiden jäsenten fiilikseen.

Buena Vista Social Club - Kuva: Pori Jazz

Loppua kohden keikasta tuli karnevalistinen ilottelu, josta nautin paljon. OBVSC rentoutui ja jopa leikitteli esiintyessään. Silloin ymmärsin missä yhtyeessä on kyse.
Keikan lähestyessä loppuaan Portuondo saapui vielä lavalle, sai suuren kukkakimpun yleisöltä ja oli silminnähden erittäin liikuttunut. Hänet jouduttiin hakemaan lavalta pois useaan otteeseen, mikä oli vain yksi merkki siitä kuinka paljon leidi nautti esiintymisestä Pori Jazz -yleisölle.

Keikan päättyessä ilmoitettiin, että Buena Vista Social Club jakaa lavan vieressä signeerauksia. Kolme jäsentä saikin kirjoittaa satoja nimmareita ja tilaisuus kesti sievoisen tovin. Jono oli valtava. Tällaisia signeeraustilaisuuksia järjestyy liian harvoin, näitä olisi hienoa saada kokea enemmänkin!
Ohjelma päälavalla jatkuu.

Kool & the Gang - Kuva: Pori Jazz

Kool & the Gang
Tätä odotin päivältä vähiten, mutta R&B/discofunk-yhtye olikin yksi päivän suurimmista ja positiivisimmista yllättäjistä! Keikka alkoi, jatkui ja päättyi räjähtävällä energiapurkauksella.
Kaikki tietävät Porissa kuullut suurimmat hitit: Celebration, Get Down On It tai Jungle Boogie. Niitä on soitettu radiossa jo aikojen alusta. En koskaan ole osannut erityisemmin arvostaa yhtyettä näiden hittien pohjalta, mutta jumankauta! Tämä yhtye osaa soittaa. Käsittämättömän taitavia muusikoita, solisteja ja showmiehiä jokainen. Kool & the Gang tarjoili kunnon show'n. Koko Pori bailaa!

Jännitys alkaa tiivistyä - ei aikaakaan kun illan pääesiintyjä, Robert Plant yhtyeineen ottaa päälavan haltuun. Plant tunnetaan rockin legendaarisen mammuttibändin Led Zeppelinin solistina. Plantin keikkoja ollaan kehuttu hienoiksi ja ne ovat saaneet kiittäviä arvioita. Odotukset ovat korkealla.

Kool & the Gang - Kuva: Pori Jazz

Robert Plant and the Sensational Space Shifters - Kuva: Pori Jazz

Robert Plant and the Sensational Space Shifters
Keikka alkoi Led Zeppelin-klassikolla Trampled Under Foot. Rakastan keikkojen alkuja! Parempaa biisiä en keksi aloittamaan tällaista keikkaa. Zeppelinin aikaisia biisejä kuultiinkin keikalla reilusti - jopa puolet settilistasta taisi olla näitä klassikoita, kuten Black Dog, The Lemon Song, sekä Whole Lotta Love, joka ehdottomasti oli yksi päivän tähtihetkistä.

Useat harmittelivat Plantin valintaa esittää niinkin paljon zeppelinbiisejä. Plantin soolomateriaali on nimittäin eittämättä hyvin laadukasta jo itsessään, ja settiin mahtuisi mm. loistavien Rainbow ja Little Maggie biisien lisäksi enemmänkin tuoretta, Plantille tyypillisiä musiikillisesti kunnianhimoista biisivalintaa. Mutta toisaalta todettakoon tähän, että artisti esittää sitä mitä parhaaksi näkee ja keikka on todennäköisesti nautittava joka tapauksessa. Niin oli tämäkin.

Taustayhtye oli kovassa vedossa, Plantista ja hänen mahtavasta äänestään puhumattakaan. 
Keikan päätti yksi Zeppelinin suurimmista hiteistä Rock and Roll.

Robert Plant and the Sensational Space Shifters - Kuva: Kim Knappe

Tältä osin päättyi tänä vuonna oma Pori Jazz -fetarini. Jos surkeaa säätä ei oteta huomioon, minulle jäi jälleen kerran todella, todella hyvä fiilis. Mitä olen tutkinut yleisesti festareiden musatarjontaa, olen tullut siihen tulokseen, että Jazzeilla on vuodesta toiseen kaikkein laajin ja kattavin tarjonta erilaista musiikkia. Jos ei diggaa toisesta esiintyjästä, fiilaa todennäköisesti seuraavaa.

Eikä tämänkaltaisella festarilla edes artistilla ole kovinkaan suurta väliä - vaikka osallistuisi festareille täysin sokkona, kuulee todennäköisesti hienoa ja uutta musiikkia, jonka olemassaolosta ei ole edes aiemmin tiennyt. Virheitä ei edes voi tehdä.

Kaverini kysyi kannattaako Pori Jazzeille mennä. "Onko se vain keski-ikäisille?" Ei todellakaan. Jazzien yleisö on yhtä monipuolista kuin musiikkitarjontakin. Pori Jazz on kaikille.
Ohjeeni onkin siis tämä: mene kokemaan se itse. Pääosassa on aina hyvä, rento fiilis ja monipuolinen musiikki. Se on todellinen kulttuuriteko.

Robert Plant and the Sensational Space Shifters - Kuva: Pori Jazz

Tervemenoa Joylandiin!

Minun on tehtävä tunnustus: en ollut koskaan lukenut Stephen Kingin romaania. Useita eri elokuvafilmatisointeja olen tietenkin nähnyt. Erityisesti ne mitkä ovat nousseet suuriksi elokuvaklassikoiksi, kuten Shawshank Redemption, Vihreä maili tai Hohto.

Vaikka yleisesti King onkin erittäin arvostettu ja yksi tuotteliaimpia kirjailijoita, ennen tuoretta Tervetuloa Joylandiin (Joyland) en ollut lukenut yhtään herran romaania. Yksi syy on varmasti kun ryhdyin yläasteella lukemaan muistaakseni Pedon sydäntä tai juuri Hohtoa, en jaksanut ensimmäisiä sivuja pitemmälle loputtoman kuvailun ja laahaavan alun yli. Luulen, että nyt vanhempana pystyisin siihen ja näkisin ne kirjan valtteina.

Kun sain Tammelta arvostelukappaleen tästä, tartuin haasteeseen lukea ensimmäinen kingini.
Työkiireeni ovat viimein helpottaneet hieman ja ehdin viimein tarttua kunnolla kirjaan ja lukea.
Se kannatti.

King on tarinankuljettajana erinomainen. Kirja onnistui myös siinä, että siitä tahtoi koko ajan lukea vielä seuraavan jakson. Vielä seuraavan. Ja seuraavan, kunnes huomasi viettäneensä Heaven's Beachissa ja Joyland-huvipuistossa jo useamman tunnin.

Tervetuloa Joylandiin kertoo Devinistä, ikäisestäni nuorukaisesta, joka on lähtenyt kesälomalla opiskelujaan ja menetettyä rakkauttaan pakoon vieraaseen kaupunkiin. Hän sai kesätöitä Joyland -nimisestä huvipuistosta, ystävystyi kahden ikäisensä kanssa ja masentelee entistä tyttöystäväänsä.
Joyland kätkee sisäänsä kuitenkin mysteerin - nuoren murhatun naisen vuosien takaa. Juttua ei koskaan ratkaistu, mutta Devin tietenkin päättää tutkia asiaa minkä töiltään ehtii.

Stephen King
Kuva: Dick Dickinson

King on rakentanut kirjaan paljon mehevää ja helposti lähestyttävää ironiaa. Itsensä hukannut surullinen nuorukainen saa kesätöitä huvipuistosta, jossa ihmisille myydään hauskaa.

Tarina itsessään on mielenkiintoinen ja täynnä ammattisanastoa, jota kirjailija on kovalla työllä kerännyt. Kirjan tapahtumat vyöryivät eteenpäin ilman minkäänlaista jahkailua tai kuvailua, ja se on positiivinen yllätys. Tämä romaani olisi voinut toimia myös pidempänä, kuvaillumpana, mutta tarinan teho olisi voinut samalla kärsiä. Tässä teoksessa nopea eteneminen ja lukuisuus on valtti. Samasta syystä suositan kirjaa vahvasti - se on mainio, keveämpi jännäri joka etenee nopeasti, mutta rauhallisen varmasti.

Tervemenoa Joylandiin!

Nöyrä kiitos Tammi-kustantamolle arvostelukappaleesta.

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin
Suomennos Kristiina Vaara
Tammi, 2015. 288 sivua.

Omar Sharif kertaa kolme

Arabian Lawrence

Näyttelijä, naistenmies ja uhkapeluri.
Näistä kolmesta asiasta valkokangasikoni Omar Sharif (1932-2015) muistetaan parhaiten.
Sharif on ainoa egyptiläissyntyinen näyttelijä, joka on tehnyt läpimurron Hollywoodissa.

Huomionarvoista on myös se, että harva näyttelijä tai elokuvantekijä jää elokuvahistoriaan kolmesta elokuvasta. Se onko kolme määrällisesti vähän vai paljon on täysin lukijasta riippuvainen näkökulma.

Sharif kiinnostui teatterista jo nuorena, ja koska taitoi englannin niin hyvin päätti hakea Lontooseen opiskelemaan näyttelijäntyötä. Sharif tietenkin pääsi kaikkein arvostetuimpaan kouluun mitä brittein saaret (voisi miltein jopa sanoa mitä koko maailma) tarjoaa, Royal Academy of Dramatic Artiin, eli RADAan.

RADAn jälkeen Sharif teki paljon merkittäviä rooleja Egyptissä, kunnes brittiläinen ohjaajanero David Lean bongasi hänet. Lean roolitti suureksi klassikoksi nousevaa Arabian Lawrencea (1962), joka esittelee suurelle yleisölle ensimmäistä kertaa myös toisen ikoniksi nousevan näyttelijän, Peter O'Toolen.
Arabian Lawrence oli jo ilmestyessään menestys, rohmuten 7 Oscar-palkintoa, mm. vuoden parhaasta elokuvasta. Sharif jäi vaille palkintoa parhaasta miessivuosasta, ja tämä ehdokkuus jäikin hän uransa viimeiseksi.

Tohtori Zivago

 Toisaalta Sharif sai urallaan kolme Golden Globe -pystiä,    joista yhden juuri tästä kyseisestä elokuvasta. Toinen tuli    Leanin seuraavasta suurelokuvasta, Tohtori Zivagosta    (1965). Pääroolissaan Sharif olikin erinomainen, kuten    aina. Lean valitsi hänet alunperin Lawrenceen mukaan    tummien piirteittensä ja ruskeitten silmiensä takia -  ne  olivat iskevä vastakohta O'Toolen vaaleudelle ja  sinisille  silmille. Knoppitietona tietysti meille  suomalaisille, että  venäjällä tapahtuvaa Zivagoa kuvattiin  osin  Suomessa.

  Hänen seuraavaksi, ja viimeiseksi, suureksi Hollywood-  roolikseen jäi Barbara Streisandin debyytti, Funny Girl    (1968). Elokuva aiheuttikin pienen kohun, sillä elokuvaa    kuvattiin arabivaltioiden, mm. Egyptin ja Israelin väisen    Kuuden päivän sodan aikana. Funny Girlissä (kuin siihen    aikaan myös siviilissä) rakastavaiset Sharif ja Streisand    suutelivat. Sharif oli tietenkin arabi, Streisand juutalainen.

 Sharifilla oli suhteita myös useiden muiden näyttelijänaisten  kanssa uransa  aikana. Häneen on liitetty Streisandin lisäksi  mm. Ingrid Bergman, sekä muita vastanäyttelijöitä, kuten  Catherine Deneuve ja Julie Christie.
Sharif myönsi kuitenkin että hänen ainoa suuri rakkautensa oli toinen egyptiläinen näyttelijä Faten Hamama, jonka kanssa hän oli uransa alussa aviossa. Sharif ei koskaan mennyt uusiin naimisiin.

Naiset olivat hänen heikkoutensa, mutta sen lisäksi jotain vielä pahempaa. Sharif oli intohimoinen uhkapeluri, kuten myös bridgen ystävä. Kerran hän pelasi omaisuutensa lähes kokonaan, teki elokuvia joita ei olisi halunnut jotta voisi pelata lisää. Hänen itsensä mukaan roolit Hollywoodissa hupenivat 70-luvun alussa uuden elokuvatekijäsukupolven myötä. Vahva-aksenttiselle maahanmuuttajanäyttelijälle ei ollut hänen mukaansa paljoa rooleja tarjolla.

Sharif jatkoi elokuvien tekoa loppuun asti milloin missäkin. Loppuaikoinaan hän sairasti Alzheimerin tautia, eikä pystynyt enää erottelemaan tekemiään elokuvia toisistaan. Hän kuitenkin muisti olevansa näyttelijä.

Omar Sharif kuoli Kairossa 83-vuotiaana.

                                                         Omar Sharif

                                                          1932-2015

Kahden tunnin novelli

On ikävä.

Kävellä pois. Siis kaueta, edetä väärään suuntaan.

Olen Turussa. Kyseessä on aivan tuiki tavallinen työmatka. Painotan, että kyseisessä kaupungissa en asu, vaikka kaupunki ihana kesäisin onkin. Seison kollegani kanssa erään laivabaarin katolla, orkesteri esiintyy livenä ja hieman taaempana olevan tyttöporukan jäsen hymyilee minulle. Hymyilen takaisin. Hänellä on tatuiointi niskassaan, ilmeisesti joku puu ilman lehtiä. Siemailin oluttani siihen saakka kunnes pieni öttiäinen hukkui lasiini.

Eilen istuin lattilalla. Ja erosin. Tai emme me yhdessä olla koskaan oltukaan, pelkään ettei tulla olemaankaan. Välillämme on liikaa kaupunkeja, ystäviä ja muita velvoitteita. Eiväthän nämä tekosyyt varsinaisesti esteitä ole, mutta asioita hankaloittavia tekijöitä. Erityisesti kun kyseessä on kaksi hankalahkoa tapausta. Keskinäinen kommunikointi on välillä hieman hankalaa, mutta se johtuu siitä että näemme harvoin. Ehkä hänellä on toinen, ehkä vain kuvittelen kaiken. Ilmassa on silti myös jännittyneisyyttä ja odotusta. Tai, hän tuskin odottaa mitään.

Muistan kerran kun suudeltiin. Muistan toisenkin kerran. Niitä on ainakin kolme.

497 kertaa vähemmän kuin haavekuvissani. No ei oikeasti, en ole laskenut. Luku ei ole tarkka, pelkästään arvio tarkasta luvusta. Muistikuvat surettavat vaikka samalla tunnen itseni voittajaksi, jos en maailmanmestaruuden niin ainakin välierien. Pitäisi olla kiitollinen jo saadusta eikä aina vaan toivoa lisää – mutta minkä sitä luonteelleen voi.

Tatuoitu nainen katsoo taas. Hymyillään. Laitan aurinkolasit päähän. Mitähän tatuointi kuvastaa? Ehkä sitä että puu ilman lehtiä on kuin nainen ilman hiuksia. Tai jotain.

Juttelen kollegani kanssa. Hän on ystäväni. Välillä nauretaan, välillä vakavoidutaan. Ajatukseni harhailevat todellisuuden ja fantasian välimaastossa. En tiedä onko työpäivän jälkeen relevanttia juhlia, tai ovatko nämä edes juhlat vai kahdenkeskiset illanseisojaiset, sillä emme vieläkään ole saaneet istumapaikkaa.

Eilen soi Bob Dylan vinyyliltä. Nauroimme ja juttelimme, eri porukoissa pääasiassa. Kuppikuntia syntyy aina, oli porukka kuinka tiivis yhteisö hyvänsä. Hänen hymykuoppansa olivat parhaimmillaan, eikä kasvoilla ollut stressin ryppyäkään. Myös hiukset näyttivät iloisilta. Ne silmät.

Korvan takana tosin oli jotakin. Jokin keikautti tätä huolettomuutta ja iloa. Masennuin itsekin. Ehkä vain kuvittelin kaiken. Ehkä en.

Tatuoitu tyttö katsoo jälleen. Kuiskaa jotain kahdelle muulle, jolloin vastapäinen nostaa katseensa. Käännän omani pois ja nauran jollekin. Päätimme tilata toiset ja tällä kertaa minä tarjoan. Haahuilen jonoon ja muistelen.

En juonut eilen. Söin kyllä nachoja. Niihin jää himo, perkele. Kävin hänen kanssaan muutaman lauseen, heitin varmaan vitsinkin ja häpesin itseäni. Olisin voinut valita myös erilaisen lähestymistavan, mutta olisinko se ollut enää minä? Jos yhtäkkiä rohkenisin ja olisinkin itsevarma, olisinko joku muu? Onko ikuinen roolini olla vailla itsevarmuutta ja hymyillä hölmönä. Tiedostan kyllä, että jos edes joskus huutaisin ja olisin vihainen muuttuisin mielenkiintoisemmaksi. Ei vaan ole ollut syytä olla erityisen vihamielinen, muutenkin pinnani on aika pitkä. Joskus tosin päreet palaa nopeasti ja vituttaa heti.

Ainainen yllätyksettömyyteni on aiheuttanut sen, etten kiinnosta enää itseänikään. Miksi en kertoisi tunteistani? Olen aina ollut sitä mieltä, että itseään on turha kuormittaa epätietoisuudella. Se on kaikkein raastavinta ja inhottavinta. Yleensä olen aina ennemmin tai myöhemmin kertonutkin omat tuntemukseni, jakanut ne. Hänen kanssaan tämä asia on kuitenkin eri. En niinkään pelkää lopputulemaa. Päin vastoin - voisi olla helpompi jatkaa eteenpäin, mihin suuntaan hyvänsä, kun vain tietäisi varmasti minne suuntaan pitää mennä. Pelkään enemmän sitä, että haaveitteni kupla puhkeaa. Se olisi fataalia, sillä sitä ei saisi enää ehjäksi.

Tästä haavekuvasta en halua päästää irti.

Asetun jonon perälle. Esitän etten aluksi huomaa kun tatuoitu tyttö tulee jonottamaan taakseni. Pakko se kai on kääntyä. Nostan kulmakarvaa, hymyillään toisillemme. Käännyn eteenpäin.

”Missä päin Turkuu asut?”, tyttö kysyy. Käännyn ja vastaan ”Pohjois-Haagassa. Helsingissä.”

Hän nauraa. Tyttö kehuu bändiä, jossa ei omasta mielestänikään ole valittamista.

”Ei se nyt Dylan ole, mutta kuulostaa hyvältä kyllä” ja hymyilen tuttavallisesti.
”Kuka Dylan?”

Ne silmät katsovat minua huoneen toisesta päästä. En keksi täytesanoja kuvaamaan niitä.

Tiesin, että pian ero taas tulee. Se masensi minua, mutta enpä ainakaan häpäise itseäni enempää.

Ihminen tekee omituisia asioita, esimerkiksi silloin kerran kun olimme lähdössä samaan aikaan, mutta jouduin odottamaan että hän ehtii poistua ensin. Olisihan ollut liian tunkeilevaa tuppautua mukaan, eikö olisikin? Taas se lähentelee, tai muita outoja ajatuksia. Toisaalta se olisi voinut myös olla hyvän ystävän tai ihanan ihmisen ystävällisyyden osoitus. Nousen lattialta.

Baarijonossa oli enää muutama ennen minua. Tai meitä.

Halasimme hyvästiksi. Poistuin.

Un petit chef-d'œuvre

Tytti Junna

On haastavaa kirjoittaa näytelmästä, jonka on ajatuksen tasolla purkanut jo ennen kuin on edes nähnyt koko esitystä. Tässä viittaan tekemääni haastatteluun vain viikkoa ennen ensi-iltaa.

Tosiaan, saavuin Pikku prinssin ensi-iltaan Huopalahden Asematilalle ystäväni Tuukan kanssa. Kävin ensin kahvilla hänen uudessa kämpässään ja vein viemisiksi eilisiä berliininmunkkeja. Menkkamunkeiksikin olen kuullut niitä kutsuttavan. Oli mukavaa saapua Huopalahteen jo nähdäkseen kaikki ne lukemattomat ystävät, kollegat ja tuttavat, kaikki odottamassa yhteisten ystäviemme näytelmän alkua.

Ohjaaja Pauli Patinen on jännittynyt. Kuten moni taiteilija on sanonut, vaikein yleisö koostuu ihmisistä ketkä tuntee. Tässä tapauksessa työryhmä taisi tuntea kaikki.

Saara Mänttäri

Pikku prinssi - Naiviuden puolustus on saanut innoituksensa ranskalaisen Antoine de Saint-Exupéryn viimeisestä (ja kuuluisimmasta) teoksesta Pikku prinssi (Le Petit Prince, jota opettelin lukiossa kovasti ranskaksi lausumaan). Tässä vaiheessa täytyy myöntää, ettei alkuperäisteos ole minulle tuttu. En lukenut sitä lapsena kuten monet, en ole lukenut sitä nuorena kuten useat, mutta olen saanut kirjan lahjaksi (lukiossa juurikin) ja aion sen lukea kun ehdin.

Tämä näytelmä nimittäin antaa siihen aihetta. Jos tällainen pieni teos on pystynyt innoittamaan tätä työryhmää näin isosti (loistavasta käsikirjoituksesta vastaa Liila Jokelin, Patinen ja työryhmä), niin kuinka paljon siinä klassikossa vielä riittää ammennettavaa?

Jo ennen ensimmäistä esitystä ilmoitettiin, että kaikki seitsemän esitystä ovat loppuunvarattu. Pari päivää sitten ilmoitettiin, että Pikku prinssi vierailee ainakin Mustikkamaan kesäteatterissa 11. elokuuta. En sielläkään ole vielä koskaan käynyt, mutta oletan katsomopaikkoja riittävän. Jokatapauksessa en voi painottaa tarpeeksi, että tämä esitys on nähtävä. Varaa siis paikkasi mahdollisimman pian, ettei taas käy köpelösti.

Pihla Pohjolainen

Katsoessani tätä reilun tunnin mittaista näytelmää, joka sisältää niin tarkan satiirin, riemukkaan musiikkiesityksen, surullisen tragedian kuin aika paljon muutakin, rupesin mielessäni (ja myöhemmin listoistani) tarkastelemaan, "voisiko tämä olla paras tähänastisista esityksistä joita olen tänä vuonna nähnyt?" Taiteen arvottaminen sinäällään on kyseenalaista, mutta se antaa aina tietynlaista perspektiiviä, ainakin itselleni. Kyllä sen näkee kun joku toimii. Tämä toimii, ja nousee ehdottomasti yhdeksi vuoden parhaista, niin sisällöllisesti kuin toteutuksellisestikin.

En tosiaan halua paljastaa esityksestä liikaa, sisältöä ja aatemaailmaakin on hiukan tyhmä puida heti uudestaan tämän kiinnostavan haastattelun jälkeen, joten keskityn vain tiettyihin ulkoisiin asioihin. Ohjaaja Patinen on tuonut tarkkanäköistä ja omaperäistä kosketusta hienosti kirjoitettuun teokseen, kuin myös osaaviin ja ammattimaisiin näyttelijöihin. Parhaimmillaan tämä Tytti Junnasta, Saara Mänttäristä, Pihla Pohjolaisesta ja Elina Saarelasta koostuva työryhmä muistuttaa hyvin toimivaa ensemblea, jolta toivoisi näkevänsä lisää - yhdessä ja erikseen.

Elina Saarela

Lisää toivon tietysti myös ohjaajan ja näyttelijöiden lisäksi myös tekstejä kirjoittaneelta Jokelinilta, joka toi vastakkainasettelun, nuoruuden ja oman aikamme yleisön nenän eteen elävästi ja tarkkanäköisesti.

Kiitän myös Sini Tiihosen toimivaa, kaunista ja pelkistettyä lavastusta, sekä Rosa Salomaan runsaan pelkistettyä, niin ikää toimivaa puvustusta. Tuotannosta ja promokuvista vastasi näppärästi Heidi Bergström.

Musiikkiesitykset olivat hillittömän hauskoja tai kerta kaikkiaan riipiviä. Välillä silmiini tuli kyyneleet naurun, välillä surun vuoksi. Kylmät väreet samasta syystä. Loistavista biiseistä vastasi pääosin Saara Mänttäri, ja sen kyllä huomaa. Kaikki lauloivat ja osallistuivat kappaleiden esittämiseen.

Tästä on hyvä jatkaa. Pidetään kruunut päässä.

Kulttuurishokki haluaa kiittää kaikkia otsikon käännöstyöhön osallistuneita. Ilman teitä, tämä ei olisi ollut mahdollista.