Tätä muistellaan vielä pitkään: Richard III Kansallisteatterissa

Kuva: Tuomo Manninen

Muutamia hienoja esityksiä on tullut tänä vuonna nähtyä, mutta pääosin olen nähnyt mielenkiinnotonta ja intohimotonta lopputulosta. Sitä samaa vanhaa, mutta saattaa johtua myös mielialastani. Kansallisteatteri toi kuitenkin ensi-iltaan jotakin, joka sai minut kiinnostumaan heti alussa.

William Shakespearen Richard III on tunnettu siitä, että sen nimiroolin, Glouchesterin herttuan, roolin saavat näyttelijät ovat useimmiten alansa parhaita - vähän sama juttu kuin Hamletiksi valituilla. Kristo Salminen on erinomainen valinta Glouchesteriksi, jolla hän osoittaa olevansa Suomen huippuja. Mikä tekee Salmisesta niin erinomaisen? Mikä tekee koko produktiosta niin ainutlaatuisen?

Työryhmä on tietysti paras mahdollinen, heidän keksinäinen dialoginsa on tominut ja ohjaaja Jussi Nikkilän visio on ollut kristallin kirkas. Richard III eroaa muista Suomessa viime aikoina esitetyistä shakespeareista siinä, että kaikkein tärkeimmäistä on pidetty huolta. Tämä kaikkein tärkein on tietenkin kieli.

Shakespeare ei toimi suomeksi samalla tavalla kuin alkuperäiskielellä, mutta mikäli käännös on poikkeuksellisen ansiokas - tässä tapauksessa juuri edesmenneen, mestarillisen Matti Rossin (1934-2017). Rossi oli yksi harvoista kääntäjistä, joka sai Shakespearen tekstin kuulostamaan aidolta, mutta samalla kauniilta.

Kuva: Tuomo Manninen

Nikkilä ymmärsi kielen merkityksen, eikä antanut sen olla tiellä. Ymmärtäähän sen: hän opiskeli jonkin aikaa shakespearea erittäin arvostetussa London Academy of Music and Dramatic Artissa, eli tuttavallisemmin LAMDA:ssa. Siis koulussa, jonka alumneihin lukeutuvat mm. Jim Broadbent, Benedict Cumberbatch, Richard Harris, John Lithgow, Brian Cox, Malcolm McDowell ja shakespearemestari Rory Kinnear.

Jos jossain, siellä ymmärretään opettaa kielen merkitys. Nikkilä iskosti jokaisen näyttelijän päähän luontevan ilmaisun, mitä ilman shakespeare ei hengitä. Richardin rooli on vaativimpia teatterirooleja mitä on, näyttelijä on lähes koko kolmen tunnin keston lavalla ja puhua palpattaa repliikkejä menemään. Salminen ei lausunut sanaakaan epäuskottavasti. Tämän olen kyllä nähnyt likipitäen hänen jokaisessa roolissaan sen melkein 10-vuoden ajan kun olen Kansallisen esityksiä nähnyt.

Esityksen elementit ovat hyvin riisutut. Esimerkiksi näyttämöllä nähdään aitoja soihtuja, salissa tuoksuu puu ja osa miesnäyttelijöistä on puettu Shakespearen ajan mukaisesti naisiksi. Kaikella tällä on haettu alkuperäistä ja autenttista tunnelmaa, mikä on myös onnistunut.

Tällä kokoonpanolla kun saisi nähdä lisää Shakespearen klassikoita... Klassikko on monille kirosana ja pelkkä termi saattaa puuduttaa, mutta se tarkoittaa sitä ettei henkilö ole koskaan aidosti nähnyt hyvää versiointia mistään klassikosta. Niiden asemaan on syynsä, mutta myönnän Shakespearen näytelmien olevan mahdollisesti hieman vaativia. Mikäli näin on, kannattaa aloittaa kevyesti katsomalla esimerkiksi Kenneth Branaghin loistava filmatisointi Paljon melua tyhjästä ja silloin tällöin heittäytyä mukaan. Ennen pitkään se imaisee mukaansa.

Tämä, lukijat hyvät, on teatterin mestarikurssi. Kokekaa se. Ja luvatkaa: tästä lähtien jos luette, että  Jussi Nikkilä ohjaa Kristo Salmista ja lukuisia muita erinomaisia näyttelijöitä William Shakespearen eepoksessa ja esitys vielä nähdään Suomen parhaalla näyttämöllä Willensaunassa... Kannattaa mennä katsomaan.

Esitykset ovat loppuunmyytyjä koko alkusyksyn, mutta peruutuspaikkoja sopii kysyä ennen esitystä. Lippuja näyttää olevan vielä loppuvuodelle, joten varaa paikkasi pian.

Kuva: Tuomo Manninen