Käpylän Twin Peaks

Kuva: Mari Kaakkola

Vaikka olenkin sitä mieltä, että esityksen kestolla ei ole merkitystä, suhtauduin pienellä varauksella kun kuulin nuoren auteur Eero Leichnerin versioinnin William Shakespearen Macbethistä olevan kolme tuntia pitkä. Se on pitkä aika, mutta kuten sanottu: taiteen kestolla ei ole merkitystä, kunhan se on onnistunutta (lue: hyvää).

Mitä sitten on hyvä taide? Nähtiinkö sitä Ilves-teatterilla Käpylässä? Sanoisin niin.

Pian tosin huomasin Shakespearen olevan vain innoituksena Leichnerille ja työryhmälle: Neon Macbeth koostuu hyvin paljosta muuta. Esityksen prologi nähdään ulkona, jossain Käpylän vuorelta. Se ikäänkuin varoittaa yleisöä ettei esitys ole todennäköisesti sitä mitä olet odottanut. Mukana myös kuninkaallinen käyrätorvi.

Myöhemmin saliin astuessa nähdään kahtia jaettu katsomo, jonka keskellä on koko näyttämön halkaiseva turvekasa. Tämä on selvä lainaus Kenneth Branaghin ja Alex Kingstonin näyttämöversioinnista vuodelta 2013, jolloin Macbeth esitettiin manchesterilaisessa kirkossa.

Revittelevässä esityksessä kontakti oli heti läsnä - näyttelijät tuijottivat toisiaan ja yleisöään herkeämättä. Katsekontakti on helppo rikkoa, sen ylläpitäminen on haastavaa ja suomalaiselle jotenkin kiusaannuttavaa. Luultavasti teatteritaustani vuoksi pystyin kevyesti haastamaan näyttelijän katsekontaktin kanssa. Kun hetki tuli, en keskittynyt mihinkään muuhun kuin näyttelijöiden silmiin ja he minun. Käänsin pääni vasta kun näyttelijän oli lopetettava ja jatkettava kohtausta - eli useiden minuuttien kuluttua. Se on pitkä aika. Silmänräpäyksessä ehtii jopa rakastua.

Kuva: Mari Kaakkola

Leichner oli päättänyt käyttää esityksessä videota, jonka käyttötarkoitus ei heti minulle auennut. Esityksen ironisessa esitystyylissäkään ei sinänsä ollut mitään uutta. Nykyään jopa tuntuu siltä, että tämä ns. "repaleinen tyyli" on ainoa asia mitä nuoret teatterintekijät osaavat. Neon Macbethissä se ei kuitenkaan häirinnyt, eikä tuntunut päälleliimatulta, koska se sopi esityksen sisältöön.

Väliajan jälkeen yleisöä vietiin. Kolmessa eri ryhmässä yleisö näki kolme erilaista kohtausta. Kohtausten dramaturgia toimii, näki ne missä järjestyksessä tahansa. Olisikin ollut kiinnostava käydä katsomassa esitys toisen kerran ja nähdä mitä uutta A, B ja C -kohtausten järjestyksen vaihdos tuo.

Upeasti ja hyvällä maulla lavastetussa valkoisessa huoneessa nähtiin hieno, tarkka ja koskettava monologi Riikka Koskisen esittämänä. Kohtauksen oli kauniisti kirjottanut Minne Mäki. Kohtaus oli hyvin davidlynchia, kuten myös seuraava metsäkohtaus. Twin Peaksin kaltaisessa metsässä tapahtui paljon ja samalla ei mitään. Jokainen näyttelijä oli räjähdysherkkiä, mikä toi kiinnostavan jännitteen kohtaukseen.

Salikohtauksessa nähtiin kahden vahvan taisto, jossa pohdittiin mm. ihmisyyttä ja valtaa. Nämä kaksi teemaa olivatkin Neon Macbethin keskiössä. Vaikka teemat ja pohdinnat ovatkin vahvoja, katsoja ei silti saa ähkyä. Pituus ei ole ongelma, koska näyttelijät ja katsojat ovat kokoajan vuorovaikutuksessa keskenään: aika menee nopeasti, eikä keskittyminen pääse herpaantumaan.

Roolitus oli pääosin erinomainen. Haluaisin mainita tässä jokaisesta jotakin, mutta olen tehnyt päätöksen etten mainitse montaa näyttelijää. Otan siis vain muutaman.

En ole nähnyt missään ylioppilasteatterissa vastaavaa, kun katsoin Roderick Kabangan roolityöskentelyä. Tässä miehessä lahjakkuus kulminoituu. Hänen karismansa sai aikaan kylmät väreet, ja uskonkin hänen tulevaisuuteensa suomalaisessa teatteri- tai elokuvamaailmassa.

Anna Reini teki hienon roolin. Hänellä on näyttelijänlaatua: roolityöskentely on vähäeleistä, mutta monisävyistä. Juuri sellaista mikä tekee näyttelijästä loistavan.

Otto Henriksson saa valitettavasti hyvin samanlaisia rooleja, vaikka hänellä riittäisi pateja muuhunkin. Hän tekee hienosti kaiken sen minkä tekee. Toivon, että seuraavassa produktiossa hänet nähtäisi vielä haastavammassa roolissa. Markku Harjun Macduff on paras roolityö jonka olen häneltä nähnyt! Mainio!

Kaikin puolin Neon Macbeth on loistava kokonaisuus jota voi suositella. Leichner on valinnut paljon käsiteltäviä asioita esitykseen, toisinaan ehkä hieman liian runsaasti, mutta kokonaisuus pysyy siitä huolimatta kasassa ja jättää katsojalle ajateltavaa. Lynch voisi olla ylpeä.

Neon Macbethin Facebook-tapahtumasivuille pääset tästä.

Tätä muistellaan vielä pitkään: Richard III Kansallisteatterissa

Kuva: Tuomo Manninen

Muutamia hienoja esityksiä on tullut tänä vuonna nähtyä, mutta pääosin olen nähnyt mielenkiinnotonta ja intohimotonta lopputulosta. Sitä samaa vanhaa, mutta saattaa johtua myös mielialastani. Kansallisteatteri toi kuitenkin ensi-iltaan jotakin, joka sai minut kiinnostumaan heti alussa.

William Shakespearen Richard III on tunnettu siitä, että sen nimiroolin, Glouchesterin herttuan, roolin saavat näyttelijät ovat useimmiten alansa parhaita - vähän sama juttu kuin Hamletiksi valituilla. Kristo Salminen on erinomainen valinta Glouchesteriksi, jolla hän osoittaa olevansa Suomen huippuja. Mikä tekee Salmisesta niin erinomaisen? Mikä tekee koko produktiosta niin ainutlaatuisen?

Työryhmä on tietysti paras mahdollinen, heidän keksinäinen dialoginsa on tominut ja ohjaaja Jussi Nikkilän visio on ollut kristallin kirkas. Richard III eroaa muista Suomessa viime aikoina esitetyistä shakespeareista siinä, että kaikkein tärkeimmäistä on pidetty huolta. Tämä kaikkein tärkein on tietenkin kieli.

Shakespeare ei toimi suomeksi samalla tavalla kuin alkuperäiskielellä, mutta mikäli käännös on poikkeuksellisen ansiokas - tässä tapauksessa juuri edesmenneen, mestarillisen Matti Rossin (1934-2017). Rossi oli yksi harvoista kääntäjistä, joka sai Shakespearen tekstin kuulostamaan aidolta, mutta samalla kauniilta.

Kuva: Tuomo Manninen

Nikkilä ymmärsi kielen merkityksen, eikä antanut sen olla tiellä. Ymmärtäähän sen: hän opiskeli jonkin aikaa shakespearea erittäin arvostetussa London Academy of Music and Dramatic Artissa, eli tuttavallisemmin LAMDA:ssa. Siis koulussa, jonka alumneihin lukeutuvat mm. Jim Broadbent, Benedict Cumberbatch, Richard Harris, John Lithgow, Brian Cox, Malcolm McDowell ja shakespearemestari Rory Kinnear.

Jos jossain, siellä ymmärretään opettaa kielen merkitys. Nikkilä iskosti jokaisen näyttelijän päähän luontevan ilmaisun, mitä ilman shakespeare ei hengitä. Richardin rooli on vaativimpia teatterirooleja mitä on, näyttelijä on lähes koko kolmen tunnin keston lavalla ja puhua palpattaa repliikkejä menemään. Salminen ei lausunut sanaakaan epäuskottavasti. Tämän olen kyllä nähnyt likipitäen hänen jokaisessa roolissaan sen melkein 10-vuoden ajan kun olen Kansallisen esityksiä nähnyt.

Esityksen elementit ovat hyvin riisutut. Esimerkiksi näyttämöllä nähdään aitoja soihtuja, salissa tuoksuu puu ja osa miesnäyttelijöistä on puettu Shakespearen ajan mukaisesti naisiksi. Kaikella tällä on haettu alkuperäistä ja autenttista tunnelmaa, mikä on myös onnistunut.

Tällä kokoonpanolla kun saisi nähdä lisää Shakespearen klassikoita... Klassikko on monille kirosana ja pelkkä termi saattaa puuduttaa, mutta se tarkoittaa sitä ettei henkilö ole koskaan aidosti nähnyt hyvää versiointia mistään klassikosta. Niiden asemaan on syynsä, mutta myönnän Shakespearen näytelmien olevan mahdollisesti hieman vaativia. Mikäli näin on, kannattaa aloittaa kevyesti katsomalla esimerkiksi Kenneth Branaghin loistava filmatisointi Paljon melua tyhjästä ja silloin tällöin heittäytyä mukaan. Ennen pitkään se imaisee mukaansa.

Tämä, lukijat hyvät, on teatterin mestarikurssi. Kokekaa se. Ja luvatkaa: tästä lähtien jos luette, että  Jussi Nikkilä ohjaa Kristo Salmista ja lukuisia muita erinomaisia näyttelijöitä William Shakespearen eepoksessa ja esitys vielä nähdään Suomen parhaalla näyttämöllä Willensaunassa... Kannattaa mennä katsomaan.

Esitykset ovat loppuunmyytyjä koko alkusyksyn, mutta peruutuspaikkoja sopii kysyä ennen esitystä. Lippuja näyttää olevan vielä loppuvuodelle, joten varaa paikkasi pian.

Kuva: Tuomo Manninen