Tanz der Mann

Kuva: Vilma Norokorpi

Tiesin jo aiemmin, että Esko Korpelainen on hyvä tekijä. Miehen tanssi kuitenkin osoittaa hänen olevan mestarillinen.

Miehen tanssi on ehdottomasti parempi kuin Miehen työ tai Miesten vuoro, huomattavasti parempi kuin Vampyyrien tanssi. Esitys ei edes liity mitenkään edellä mainittuihin, mutta käsittelee tietysti miehiä, kuten vaikka mainitsemani saunassa itkuskeludokkari.

Miehen tanssissa pohdittiin miehisyyttä, tämän päivän miestä. Onko tänä päivänä out olla Ernest Hemingwayn kaltainen miehinen mies, joka tykkää vaikka käydä metsällä? Entä miehen ulkonäköpaineet? Miksei nykyään kiinnitetä huomiota miltä miehistä tuntuu? Eikö ketään vaan yksinkertaisesti kiinnosta?

Kuva: Vilma Norokorpi

Viime aikoina moni on nostanut esille väitteen, että miehet ovat jopa jääneet naisten jalkoihin nykypäivän tasa-arvokeskustelussa. Jos mies avaa suunsa puolustautuakseen, hänet dumataan sovinistiksi. Joskus keskusteluissa unohtuu todellinen tasa-arvo, ja toisaalta sukupuolitetaan kysymyksiä jopa hieman yli.

Miehen tanssi on erinomainen teos, visuaalisesti tyylikäs ja sisällöltään viisas. Lavalla on neljä uroskunnan valioyksilöä Tuukka Leijavuori, Karlo Haapiainen, Eetu Känkänen ja Marko Nurmi. Jokainen näyttelijä tuo omannäköisensä ja kuuloisensa panoksen tähän teokseen. He koostavat yhdessä myös Miehen bändin, jolta kuullaan kuusi kappaletta esityksen ns. toisessa osassa.

Kappaleet ovat melkein kaikki Korpelaisen itsensä teksteihin pohjautuvia. Ja kuinka hienoja biisejä! Tekstit ovat hauskoja ja pohdiskelevia - samat sanat siis jotka koskevat koko esitystä. Erityisesti (muistaakseni) kappaleet Tarinoita miehen elämästä ja Vuosien jälkeen muistuttivat minua Ismo Alangon lauluista. Selkeästi samaa filosofiaa ja leikkimielisyyttä on havaittavissa myös näissä.

Myös Minna Lundin koreografioimat tanssiosuudet ovat onnistuneita ja hauskoja. Liikkeessä pohditaan paljon kehoa ja mitä sillä ikäänkuin voi tehdä. Entä jos ei olekaan atleettinen alfa? Näytänkö typerältä? Itse poimin ja samaistuin myös näihin asioihin, koska olen toivoton tanssija. Olen tosin vanhat tanssinut viisi kertaa, kaikessa en ole täysin kelvoton.

Hieno tuotanto, Jaakko Perilä!

Kuva: Vilma Norokorpi

Miksi miehen kuva on sitten aikojen saatossa muovautunut näin? Miksi on enemmän naisten juttu kehua toisen naisen ulkonäköä? Tuntuu omituiselta jos mies kehuu toisen miehen ulkonäköä tai ominaisuuksia. Myöskään itkemistä tai tanssimista ei lasketa miehellisiin ominaisuuksiin.

Onko syy miehen kuvaan lihaksissa? Miehen lihaksisto on suurempi (tai jotain, en tiedä) ja koska mies on aina metsästänyt ja tehnyt remonttihommat niin se on vaan jäänyt stereotypiaksi. Itsehän en osaa remontoida mitään, olenko siis epäonnistunut mies? En osaa käydä metsälläkään, oikeastaan inhoan koko paikkaa, enkä mieli käyttää aseita. Olenko ihan luuseri miehenä?

Esityksessä herkutellaankin strereotypioilla ja edellä mainitsemillani aiheilla loistavasti. Esitys liputtaa katsojille mm. sitä, että ei ole sukupuolenvälisiä ominaisuuksia. 2010-luvulla ymmärrämme jo sen, että jokainen on oma yksilönsä. Kaikki eivät tietenkään ymmärrä.

Miehen tanssi kosketti minua syvästi. Ei niinkään miehenä, vaan ihmisenä. Esitys ei sure omaa olemassa oloaan tai kaltoinkohteluaan. Esitys istuu stoalaisesti paikallaan ja näyttää yleisölle: tässä minä olen. Esitystä ei voi kun rakastaa.

Kuva: Vilma Norokorpi

Teatterisaatana

Nuorten, ammattitasoisen teatterin maailmassa on harvinaista herkkua nähdä esitys, joka on Taiston kaltainen.

Valtimonteatterilla ensi-iltansa saanut Taisto on onnistunut monologi teatterista, ja vähän muustakin. Lähes tunnin mittainen monologi kertoo miehestä, joka on kyllästynyt koko saatanan teatteriskeneen. Jussi Lankosken mainio teksti ruotii, suorastaan möyhii kaikki teatteriin liitetyt ennakkoluulot ja asenteet hauskalla ja raikkaalla, nuorekkaalla tavalla.

On rohkeaa tehdä se monologin hengessä, koska niitä nähdään liian harvoin. Aina on työryhmä teatterin tekemisestä innostuneita ihmisiä, jotka pomppivat edestakaisin näyttämöä. Siitä pääsemmekin toiseen minua suuresti ihastuttaneeseen asiaan: varsinaisen monologin alkaessa esityksessä ei otettu askeltakaan.

Kuva: Heidi Bergström

Ei turhaa väksläämistä tai valojen välkyttelyä, lavasteiden ja rekvisiitan paukuttelua. Annetaan tekstin kantaa, luotetaan siihen. Luotetaan osaavaan näyttelijään, joka auttaa esityksen kannattelussa. Siitä pääsemmekin kolmanteen minua suuresti ihastuttaneeseen asiaan: Karlo Haapiainen.

Olen saanut ilolla seurata myös häntä muutaman vuoden ajan. Vaikka esitys olisi kuinka huono, Haapiainen ei ole. Hänen ja Lankosken yhteistyö toimii loistavasti. Vaikka Lankoskea ei luonnollisestikaan nähdä näyttämöllä, hän on ohjaajan ja käsikirjoittajan jakkaralla läsnä näyttelijän kanssa. Teksti on vahva, sen esitystapa on vahva - jopa niin vahva, että käteen saattaa jäädä kahva.

Taistossa on hauskaa myös se, kuten aiemmin sivusin, että koska se kertoo teatterista, kaikki teatterin kliseet on periaatteessa karsittu pois. Esitys teatterista, teatteritilassa, ilman teatteriin viittaavaa paskaa.

Hyvä tuottaja Heidi Bergström!

Minusta monologi ei sinänsä ole vaikea laji, mutta silloin tietysti jos siinä täytyy onnistua... Taistossa onnistuttiin. Käsiohjelmakin on kiiltopaperia ja kunnolla tehty, ei mitään halpaa paskaa.

Kuva: Teatteri on saanut Karlo Haapiaisen hulluksi / Heidi Bergström Photography