Kaksijakoinen Humiseva harju herättää ajatuksia, mutta tarjoaa väkinäistä rakkautta

Kuva: Robert Seger

Emily Brontë (1818–1848) kirjoitti alle 30-vuotiaana yhden Britannian rakastetuimmista romaaneista. Humiseva harju (Wuthering Heights) julkaistiin vain vuosi ennen kirjailijan kuolemaa. Vaikka kyseessä on näin suuri klassikko, siitä on tehty maailmalla yllättävän vähän teatterisovituksia. Erityisesti jos vertaa lukemattomiin elokuvaversioihin.

Helsingin Kaupunginteatterissa nähtävä Humiseva harju on Jo Cliffordin sovitus 90-luvun puolivälistä. Huomioitavaa tässä on ehkä se, että näytelmä etenee kronologisesti lapsuudesta eteenpäin, eikä arvoituksellisemmin kuten kirja.

Minulla on suuria ongelmia katsoa sitä, kun aikuiset ihmiset näyttelevät teatterissa lapsia. Tätä hupia kesti noin 25 minuuttia. Ymmärrän sen ratkaisun, mutta en pidä siitä. Kohtauksista tulee usein huonolla tavalla tahattomasti humoristisia, eikä se oikein istu Humisevan harjun maailmaan.

Pian lapset kasvavat teineiksi tai nuoriksi aikuisiksi. Ainoa hahmo, joka herättää minkäänlaista sympatiaa on Heathcliff. Ja tunne säilyy melkein näytelmän loppuun asti, mikä tietysti on vähän huono muita hahmoja ajatellen. Jos ei siis välitä pätkääkään mitä heille tapahtuu.

Yksi ongelmista on siinä, että näytelmän tunnetila tuntuu olevan koko ajan sama, tasapaksu paatoksellisuus. En tiedä onko vika katsojassa, illan vedossa, vai ohjauksessa, mutta näyttelijöiden tunnetila tuntuu olevan sama esityksen alusta loppuun. Ja välissä tietysti jumpataan, kuten kotimaisessa teatterissa kuuluu.

Miksi kukaan ei ole keksinyt vielä tehdä teatterirakennusta, joka voisi päivisin olla punttisali kaikille ja iltaisin esitystanner? Pehmeitä patjoja, vähän sitä kehollisuutta ja kuperkeikkoja ja mitä muuta lihasten repimistä tahansa. En tiedä onko kohdeyleisönä ollut sitten tosiaan kaikki ne, jotka tulevat teatteriin katsomaan lähinnä sitä kuinka ihmiskeho yltää fyysisiin saavutuksiin. Ikään kuin rahalle saisi vastinetta silloin, kun näyttelijät näyttelevät sydämensä kyllyydestä palkkansa eteen.

Humiseva harju on onneksi niin loistava tarina, että mikäli sille pysyy uskollisena, se herättää varmasti ajatuksia. Heathcliff on yksi hienoimmista rooleista, jonka näyttelijä voi tehdä. Hän kokee vääryyttä lapsesta asti, rakastuu, menettää rakkaansa typeryyden vuoksi (ainakin tämän version mukaan, Catharine Earnshaw valitsee aseman ja rahaa hyvin selkeästi) ja muuttuu katkeraksi mieheksi.

Kuva: Robert Seger

Lopulta Heathcliff nousee, kostaa ja tekee saman mitä hänelle on aina tehty – joskin se fyysinen ja raadollisin kosto kohdistuu häneen, joka ei sitä ansaitse. Raaka maailma on ainoa, jonka Heathcliff tuntee. Hänen elämässään ei ole ollut muuta hyvää kuin Catharine, ja tämäkin pettää hänet.

Siitä tietysti voidaan keskustella, että onko Catharinella vastuuta Heathcliffistä? Ei tietenkään, mutta hänen ratkaisunsa olivat väärät jopa hänelle itselleen, eivätkä perustuneet muuhun kuin ahneuteen. Tässä näytelmässä ainakin tulee tunne, että kaikki muuta hahmot käyttävät Heathcliffiä vain peilinä ja syynä omaan pahaan oloonsa.

Tässä tulee tietysti myös rasismin ja pakolaisuuden näkökulma, jota ei esityksessä alleviivattu, mutta jonka sieltä melko helposti pystyy kyllä lukemaan. Catharinen veli vihaa Heathcliffiä, osin kyllä syystä, mutta ei kykene lapsena tai aikuisena samaistumaan orvon Heathcliffin kokemuksiin. Veli on itsekäs, kuten sisarensa.

Catharinena Oona Airola tekee mainion roolityön, kuten myös yltiökarismaattinen Markus Järvenpää. Tosin, olin näkevinäni hänen tulkinnassaan hieman liikaa Ralph Fiennesin kanavointia Peter Kosminskyn umpisurkeassa elokuvaversiossa (1992). Yhtä lailla Martti Manninen ja Sonja Pajunoja ovat loistavia Lintonin sisaruksina. Rauno Ahonen tekee hauskimman roolityönsä tohtorina – roolityö oli erittäin onnistunut muutenkin, koska en tunnistanut häntä Ahoseksi.

Lauri Maijalan ohjaus ei lukeudu hänen parhaimpiinsa, mutta toisaalta Maijala parhaimmillaan on mestarillinen, joten suotakoon tämä. Minulla oli hieman väkinäinen olo katsoessani Humisevaa harjua, mutta kaikki muuttui väliajan jälkeen. En aina pidä siitä, että epookki tuodaan nykyaikaan, mutta tässä sitä ei osannut odottaa!

Ensimmäinen puolisko tehtiin epookissa ja väliajan jälkeen aikakausi muuttui! Se ratkaisu oli loistava, enkä muista nähneeni vastaavaa aiemmin. Siitä (ilmeisesti Maijalalle, ei käsikirjoittajalle?) täydet pisteet. Tuo on juuri sitä, mikä tekee teatterista arvokasta. Mutta siinä kontrasti näkyi toisaalta rajuimmin: ennen väliaikaa hahmot eivät olleet uskottavia, eivät tuntuneet olevan kotonaan ja vasta väliajan jälkeen uskoin heihin.

Toinen ja ehkä tärkein asia, joka esityksestä jäi uupumaan on rakkaus. En uskonut Heathcliffin ja Catharinen rakkauteen. Kaikki oli päälle liimattua. Eikä se paatoksellinen juoksentelu humisevilla harjuilla tai oudot tanssimiset auta rakkauden rakentamisen illuusiossa.

Kuva: Robert Seger