Kuva: Tuomo Manninen |
On harvinaista nähdä näin kompaktia ja kirkasta näytelmäkokonaisuutta - siitäkin huolimatta, että 5-10 minuuttia olisi helposti saatu väliajan jälkeen napsaistua pois. Visuaalisesti (myös audiovisualisesti) esitys on kaikin puolin näyttävä. Käsikirjoittaja Michael Baranin ohjaus on virtuoosimaista, ainakin mikäli näyttelijät ovat saaneet minkäänlaista henkilöohjausta.
Mitä tämän teoksen juonesta pitäisi kertoa? Mikä on sopivasti? Kamppalen aina näiden kysymysten kanssa, mutta tämän kohdalla hieman enemmän. Lienee turvallista kertoa, että Eret on Helsinkiin muuttanut opiskelija, joka elää vaatimatonta elämää vielä vaatimattomammilla tuloilla. Hän tutustuu naapuriinsa Edithiin ja naiset tutustuvat, jopa ystävystyvät. Syntyy merkillisten tapahtumien ja kertomusten sarja, joka muuttaa sekä Eretin että Edithin elämän.
Kuinka paljon karismaa lavalle tarvitaan? Ei paljoa, kolme naista riittää: Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Seela Sella. Tietysti on sanomattakin selvää, että yksinään Sella vastaa karismassaan kahta naista, kymmentä miestä ja viittäkymmentä villihevosta.
Kuva: Tuomo Manninen |
Riisuttu ja naturalistinen ilmaisu on näytelmän kantava voima. Tällainen ilmaisu tukee näytelmää itseään, antaen tilaa itse tarinalle ja sen väkevälle tekstille. Baranin Tyttö, joka käveli on yksi parhaita kotimaisia nykynäytelmiä, jonka uskon saavan tilauksia myös muuaalta Euroopasta.
Näytelmä ja sen teemat ovat universaaleja ja koskettavat oikeastaan koko maailmaa. Näytelmän tapahtumat voisivat periaatteessa tapahtua melkein missä tahansa Euroopan maassa, eikä se ole niinkään sidottu Suomeen, joskin hieman mahdollisesti suomalaisuuteen. Tekstiä on yhden katsomiskerran jälkeen haastava lähteä analysoimaan tarkemmin. Olisi mielekästä, mikäli tästäkin näytelmästä nähtäsi Ntamon kirjajulkaisu.
Tyttö, joka käveli on hyvin kunnianhimoinen teos, joka yltää täsmälleen siihen mihin kurkottaa.
Rakastuin... / Kuva: Tuomo Manninen |