Vanhat mestarit haastaa ja provosoi katsojaa

Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa ja Hannu Kivioja / Kuva: Mitro Härkönen

Kansallisteatterin Kuningas kuolee tai Onnellisuuden tasavalta olivat hyviä esityksiä, mutta jokin niissä jäi kaihertamaan minua. Jälkeenpäin ajatellen näytelmät itsessään saattoivat vain olla sellaisia etten pitänyt niistä - syyllinen lienee siis niiden käsikirjoittaneissa Ionescossa ja Crimpissä.

Heidän antamiensa puitteiden sisällä ohjaaja Minna Leino teki erinomaista työtä. Helsingin taidemuseo HAMista (ihana henkilökunta muuten, kiitos upeasta palvelusta!) Ateneumiin siirtyvä esitys Vanhat mestarit on tähän mennessä suurin suosikkini Leinon ohjaustöistä. Thomas Bernhardin (1931-1989) "komedia taiteesta" on osuva ja paikoin hillittömän tarkkanäköinen ihmisiin muovautuneista taidekäsityksistä.

Vanhoissa mestareissa lähtökohtana on Tintoretton taulu, Valkopartainen mies.

On valkopartainen mies Reger, arvostettu musiikkikriitikko, joka on vuosia käynyt joka toinen päivä istumassa Valkopartaisen miehen edessä, tarkastellen sitä. On filosofi ja kirjalija Atzbacher, valkopartainen mies, joka puolestaan tarkastelee Regeriä tarkastelemassa Valkopartaista miestä. Heidän lisäkseen on vielä kolmas valkopartainen mies, Irrsigler, joka toimii museon vahtimestarina, tarkastellen Atzbacheria, joka tarkastelee Regeriä tarkastelemassa Valkopartaista miestä.

Ja esitys on mitä mainion, koska se on juuri sitä mitä se lupaa: komedia taiteesta. Se on satiiri kaikesta siitä mitä ihmiset saattavat kokea taiteen joskus olevan: vanhat miehet puhumassa viisaita jostakin, jota kutsutaan taiteeksi. Tosin Vanhoissa mestareissa tämä vanha, valkopartainen mies kuvastaa kaikkea vanhanaikaista ja pölyttynyttä mitä taide on ollut, tai jossakin tapauksessa on edelleen.

Kuva: Mitro Härkönen

Minusta se ei ole väärä tapa tehdä tai kokea taidetta, mutta se ei todellakaan ole ainoa tapa. Vanhat mestarit tarkastelee taidetta myös sen ulkopuolelta, irvaillen ja hyvätahtoisesti tökkien. Vanhat mestarit tekstinä pohtii taidetta, sen aitoutta, kysymyksiä siitä kuka voi olla taiteilija ja mitä taide on, kun taas Leinon Vanhat mestarit näyttämökokonaisuutena tuo sen ohelle myös toisen tason, joka kritisoi taidemaailman omaan napaan tuijottamista, miessentrisyyttä ja jopa staattisuutta. Aivan kuin olisimme pysähtyneet paikoillemme.

Toisaalta esityksessä on kolme puhuvaa, melkein identtistä päätä, mikä osaltaan osoittaa ettei lopulta muulla ole merkitystä kuin sisällöllä. Sisältö on taas asia, joka tuntuu tänä päivänä vähenevän ja vähenevän. Sillä ei tunnu olevan merkitystä - riittää kunhan ulkoiset seikat ja puitteet ovat kunnossa.

Olen kuullut kritisoitavan, miksei esityksessä ole naisia, tai miksi ainoa nainen kuka esityksessä mainitaan on "vaimo." Tämä on nähty patriarkaatin ylivoimana ja vanhojen rakenteiden silitteltynä ja ties minä. Itse en kykene näkemään tässä mitään ongelmaa juurikaan sen sisällön vuoksi. Mielestäni Vanhoilla mestareilla on myös väite, ettei ole väliä kuka tai mikä asian ilmaisee, kunhan asia ilmaistaan.

On taiteiljan oma valinta kenet hän valitsee viestin tuojaksi, oli se sitten nuori nainen tai vanha mies. Jos esityksessä olisi ollut kolme nuorta naista, se olisi tuonut teokseen täysin erilaisen kulman - ajatuksella voi vaan leikitellä millainen se olisi. Mielestäni on perusteltu syynsä sille, että esityksessä on kolme valkopartaista miestä tarkastelemassa toisiaan ja Tintoretton Valkopartaista miestä. Sanoma ja katsojan näkemys muuttuu kertojan myötä.

Miksi siis kolme valkopartaista miestä? Minulle se kuvastaa pysähtyneisyyttä, sitä ettei nähdä metsää puilta. Jo pelkästään esityksen loppuratkaisu osoittaa sen. Kaikki ei välttämättä ole sitä mitä luulee sen olevan. Jos ympärillä ei ole kuin saman näköisiä ja samoja mielipiteitä omaavia henkilöitä, sitä helposti käpertyy omaan itseensä, vaikka kuinka yrittää nähdä monipuolisesti ympärilleen.

Myös 20-vuotias, tummaihoinen bi-seksuaali ja vegaani naisoletettu voi olla valkopartainen mies. Se on lopulta omasta itsestä kiinni.

Kuva: Mitro Härkönen

Koiran sydän onnistuu irvailemaan hyväntahtoisesti kaikille

Kuva: Raisa Kilpeläinen

Teater Viiruksessa nähdään Koira Complexin satiirinen huumoripläjäys, jota voisi amerikkalaisittain kutsua "kreisikomediaksi". Kreisikomedia Koiran sydän on saanut inspiraationsa (mm. Saatana saapuu Moskovaan) kirjailija Mihail Bulgakovin samannimisestä novellista.

"Venäläistä taidetta amerikkalaiseen formaattiin" -iskulause on suorastaan nerokas. Monin paikoin esityksen teemat kuitenkin ovat paljon mielenkiintoisempia kuin sen tilkkutäkkimäinen toteutus.

Koiran sydän kertoo Ekistä ja Reiskasta. Minulle ei aivan selvinnyt keitä he olivat, mutta heidän pyrkimyksensä oli tehdä viihdettä. Toinen nautti venäläisestä korkeakulttuurista ja toinen amerikkalasesta talk-show -viihteestä. He päättävät yhdistää nämä keskenään ja syntyy kummallinen soppa.

Kuva: Raisa Kilpeläinen

Kaikki tämä kohellus kuvastaa nykyaikaamme, jossa Putous ja muut palikkaohjelmat ovat parasta viihdettä ja ihmisten uusi Uuno Turhapuro tai Sinuhe egyptiläinen. Teos, jonka kakki tuntevat. Tai ainakin suurin osa. Jos kulttuurinnälkä sammutetaan tällaisella adhd-hömpällä, niin kuinka paljon se antaa?

Koiran sydämen seuraaminen oli paikoin raskasta, mutta luulen sen kuuluvan sisältöä tukevaksi tyylikeinoksi. Se miksi mieskaksikkoa esittää kaksi naista jää mysteeriksi. Miksi kaikkia esityksen miehiä esitti nainen ja ainoaa naista mies? Kulunut huumorikeino vai harkittu valinta tehdä suuri kliseiden sairastuttama teos? Mikäli näin, irvailu vallitsevalle viihdeformaatille osuu maaliinsa.

Näyttelijät onnistuvat rooleissaan: raivostuttavien Ekin ja Reiskan takana on kaksi mainiota komediennea, Niina Hosiasluoma ja Minna Kivelä. Koominen ajoitus toimi ja he toteuttavat työryhmän kirjoittamat vitsit loistavasti. Tämä lanka osui neulansilmään. Heidän yhteispeliään on myös viihdyttävä seurata. Kunpa heidät ja koko työryhmän voisi nähdä jossakin oikein herkullisesti kirjoitetussa komediassa.

Kuva: Raisa Kilpeläinen

Lassi Alhorinne tekee armoitetun tuplaroolin Kelan työntekijä Raili Laakkosena, sekä kummallisena sekasikiöpersuna Sami Sukunimenä. En ole aiemmin nähnyt Alhorinnettä komediassa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Alhorinne tekee vahvaa hahmoa, mutta hillityllä ja miellyttävällä otteella. Kyllähän sen ääneen voi sanoa: hän taitaa näyttelijäntyön. Minä uskoin Railiin.

Railin lisäksi minä uskoin ja uskon Bobikiin, joka tekee mahdollisesti tähänastisen uransa parhaan roolityön Railin lemmikkikoira Bobikina. Hän kysyy yleisöltä itseyden peruskysymyksiä ja välittää vavisuttavasti jokaiselle katsojalle toden ja epätoden välisien raja-aitojen häilyvää kontaktia. Uskon meissä kaikissa asuvan pieni Bobik, jota meidän olisi syytä kuunnella ja juhlia kuin elämää itseään. "Myös sinä olet tärkeä, usko itseesi", hän viestittää pienillä silmillään. Se on Bobikin viesti.

Teatterin tekeminen voi myös olla hauskaa. Hanna Kirjavainen ohjasi esityksen, joka on selvästi toteutettu ja valmistettu rennolla ja iloisella otteella. Mikäli esityksen hajanainen leikkaa-liimaa -rakenne, kliseet ja muut olivat tarkkaan harkittuja, esitys onnistui tuomaan salakavalasti peilin nykykulttuurimme eteen. Kaipaan tosin kaiholla aikaa, jolloin ei tehty ryhmälähtöisiä käsikirjoituksia. Yleensä se on suuri kompastuskivi niin harrastaja- kuin ammattilaispiireissä.

Koiran sydän onnistuu käsikirjoituksestaan (tai sen puutteesta) huolimatta irvailemaan hyväntahtoisesti kohelluksen keinoin hyvinkin monelle asialle johon se ottaa kantaa. Oli kyseessä sitten politiikka, huumori, kulttuuri tai jopa taiteilijuus, itseironiaa ei puutu ja niin on hyvä.

Kuva: Raisa Kilpeläinen