Hirnuntaa ja ammuntaa kansallisnäyttämöllä

Tätä saattaa voida kutsua eräänlaiseksi kohunäytelmäksi. Kansallisteatteri valitsi viime syksyksi ohjelmistoonsa Leea ja Klaus Klemolan uuden näytelmän Maaseudun tulevaisuus.

Näytelmästä tuli pian tapaus, ja ennakko-odotuksia ladattiin niin teatterin kuin yleisönkin puolelta jo ennen ensi-iltaa: yksi niistä on Ville Haapasalo Kansallisteatterin näyttämöllä. Pian viidakkorumpu alkoi soida. Lehdissä kirjoitettiin, että katsojia poistuu kesken esityksen. Maaseudun tulevaisuutta on kritisoitu ylettömästä kiroilusta, alastomuudesta, panemisesta, eläimiinsekaantumisesta ja päättömästä sekoilusta. Esitys on kuulemma myös liian pitkä.

Ville Haapasalo
Kuva: Tuomo Manninen

Maaseudun tulevaisuus kertoo Maksimista (Klaus Klemola), entisestä Kari Vepsän rumpalista joka on muuttanut eläintensä kanssa vanhaan hylättyyn kirkkoon. Mukana on kahteen lääniin jaetun Suomen toisen läänin, omien sanojensa mukaan siis maailman suurimman läänin läänintaiteilija (Olli Ikonen), joka tekee hevostaidetta. Hänen hevosensa MyDream Diablo (Ville Haapasalo) on venäjän hevonen joka hakkaa omistajaansa ja on vahvasti alkoholisoitunut. Menossa mukana on myös yksi nykyään harvoista eläintilallisista (Heikki Pitkänen) ja nättejä pississalameja.

Minusta näyttämöllä avautui ikkuna, ikäänkuin mahdolliseen maaseudun tulevaisuuteen. Tämä on erittäin vahvasti yhteiskuntakriittinen esitys, tarttuen mm. uskonnon, eläinten ja rakkauden tilaan.

Monelta katsojalta se saattoi jäädä ymmärtämättä poistuessaan kesken esityksen. Tietysti ihmisille, keille teatteri on iskostunut hyvin tietynlaiseksi, tämä saattaa vaikuttaa herjaukselta. Takanani kuului kesken esityksen vähän väliä kommenttia vanhemmalta rouvalta "Ei jaksa kuunnella. Miksi se huutaa?" tai väliajan jälkeen "Jääkää te, mä meen käytävään istumaan." Drama queen.

Myönnän toki, että välillä en olisi jaksanut katsoa itsekään, mutta se ongelma oli vain ensimmäisellä puoliskolla. Siinä pedattiin enemmän toista puoliskoa muutenkin, joka oli kiinnostavampi minusta.

Tämä on vaikea näytelmä, eikä ensimmäisellä katsomiskerralla edes huomaa kaikkia kiinnostavia nyansseja joita Klemoloiden teksti ja Leea Klemolan ohjaus tuo esiin.

Esityksessä on huimasti yksityiskohtia joita rakastin - kuten se, että eläimet ovat hän, eikä se. Esine on se, eikä eläin ole esine. Minulle Maaseudun tulevaisuus oli pohjimmiltaan hatunnosto eläimille, kritiikki maanviljelijöiden heikkenevään tilaan ja piikki nykyisille ahdasmielisille arvoille. 

Kristinusko, kuten kaikki samapohjaiset uskonnot, ovat vain versiointeja alkuperäisestä uskosta.

Näytelmä pohtii myös eläinten ja ihmisten suhdetta.

Sari Puumalainen ja Miko Kivinen
Kuva: Tuomo Manninen

Entä sitten ulkoiset puitteet? Lavastus ja puvustus oli erinomaista. Molemmat soivat keskenään ja oivalluksia riitti paljon. Ohjaus oli siinäkin mielessä onnistunut, että näyttelijät olivat kaikki samassa genressä - tehden ikään hyvää työtä. Heikki Pitkänen tekee varmaa ja vahvaa työtä, kuten myös Klaus Klemola.

Oli ilo nähdä kuinka näyttelijät olivat sisäistäneet eläimet. Jukka Puotila vetää murtaen mielettömästi keijukais-hevosen, siinä missä myös koirat, Miko Kivinen Bertilinä ja Karin Pacius Laurana, saivat katsojan näkemään edessään nämä eläimet. Itseasiassa Kivisen Bertil nousi suosikkihahmokseni koko näytelmässä, aivan hillitön kaveri.

Ville Haapasaloa katsoessa pystyy ymmärtämään hänen suosionsa. Aivan mieletön, tarkka ja yksityiskohtainen näyttelijä. Samaten, hillittömän hauska. En tiedä mistä se johtui, mutta tuntui jotenkin raikkaalta katsoa Haapasalon näyttelijäntyötä teatterilavalla. Ehkä kameratyöt ovat tuoneet herran teatteriolemukseen jotakin hienoa. Toivottavasti teatterityö ei jää taas tältä erää tähän.

Olen hieman kiistellyt tästä, mutta mielestäni Maaseudun tulevaisuus on nykyteatteria. Uskon sen itseasiassa jäävän jopa teatterihistorian kirjoihin yhdeksi merkittävimmistä ja omaperäisimmistä projekteista Kansallisteatterin historiassa.

Ps. Ennen ensi-iltaa haastattelin toista käsikirjoittajaa ja pääosaa Klaus Klemolaa. Lue haastattelu tästä.

Kuva: Tuomo Manninen

Professori johdattaa teatterin saloihin

Mikäli haet lukemaan teatteritiedettä, tämä teos lieneekin sinulle jo tuttu.

Christopher B. Balme on maailmankuulu teatteritutkija, joka työskentelee tällähetkellä Münchenin yliopiston professorina. Hän kirjoitti teoksen Johdatus teatteriin (alunperin julkaistu nimellä The Cambridge Introduction to Theatre Studies) jo vuonna 2008, jonka Like kustannus julkaisi tänä vuonna suomeksi. Siitä suuri kiitos, sillä vastaavia alaan liittyviä tärkeitä kirjoja ei koskaan ole Suomessa tarpeeksi.

Toinen taho kenelle täytyy olla kiitollisuuden velassa on teoksen suomentaja, Helsingin yliopiston teatteritieteen emeritaprofessori Pirkko Koski, joka tunnetaan useista suomalaista teatteria käsittelevistä teoksista, joista mainittakoon mm. tuore Näyttelijänä Suomessa.

Kirjassa käydään läpi teatterin teoriaa. Kuten kirjan esittelytekstissä luvataan, Johdatus teatteriin antaa paljon ihmiselle, joka tietää teatterista enemmän, siinä missä myös satunnaiselle katsojalle. Teoksessa ei pohdita niinkään teatterin merkitystä, vaan pikemminkin analysoidaan sen ulkoisia tekijöitä.

Ensimmäisessä osassa käydään läpi itse esitystä, näyttelijöistä yleisöön ja tilaan itseensä.
Toisessa osaossa framiin pääsee mm. teatterin teoria, tekstin merkityksellisyys ja esitysanalyysi. Lukija pääsee paneutumaan tarkemmin myös musiikkiteatteriin ja tanssiin omissa luvuissaan.
Kolmas ja viimeinen osa käsittää teatteritutkimusta laajemmin, tutkien taiteen suhdetta myös mediaan.

Balmen teoksen suomennos toimii erittäin hienosti. Pirkko Koski on tehnyt hienon työn lisäämällä suomalaiseen teatterikenttään liittyviä huomioita ja esimerkkejä. Myös muutamia kuvia. Kaikki nämä, loistavista viitteistä lähtien, tuovat suhteellisen vaikeaa ja hankalaa teoreettista tekstiä lähemmäs suomalaista lukijaa. Lienee tarpeetonta mainita, että teos on vahvasti teoreettinen ja kirjan kieli ja rytmi täytyy omaksua ja hyväksyä. Kun tätä "oppii lukemaan" ja teokseen pääsee kiinni, myös lukeminen alkaa sujua nopeammin.

Vaivaa täytyy siis hieman nähdä, mutta kirjasta saama hyöty ja oppi on sitäkin merkityksellisempää. Mikäli teatteriestitystä katsoessa ei ole tullut ajatelleeksi tiettyjä aspekteja joita kirja esittää, lukija mitä todennäköisimmin kiinnittää huomiota asioihin seuraavalla kerralla.

Johdatus teatteriin saa myös ajattelemaan teatteria suurena historiallisena tapahtumana - jokainen tehty ja nähty esitys jatkaa teatterin valtavassa kaanonissa, tullen osaksi teatterin pitkää historiaa - suo sitä esitykselle tai ei.

Kirja on kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita. Ei vaan teatterista, vaan myös psykologiasta ja taiteesta yleensä. Suosittelen vahvasti.


Likelle kiitos arvostelukappaleesta.

Christopher B. Balme (suom. Pirkko Koski): Johdatus teatteriin
Like, 2015. 300 sivua.